Kesällä 2005 olin tuuraamassa kirjeenvaihtajaa Moskovassa ja vierailin putinistisen nuorisojärjestön Našin päämajassa.
Se oli silloin varsin uusi organisaatio, perustettu ikään kuin Ukrainassa myllänneen oranssin vallankumouksen vastavoimaksi. Kreml tuntui aidosti pelkäävän värivallankumouksia, sillä ne edustivat pelättyä epävakautta.
Kaksi vakavaa nuorta miestä kertoili järjestönsä tavoitteista. Keskeinen ajatus oli, että järjestö kasvattaisi Venäjälle uutta, tervehenkistä eliittiä.
Voimakkain mielikuva jäi lattialle tallottaviksi levitetyistä suurista mustavalkoisista kuvista. Nämä olivat viholliset: liikemies Boris Berezovski, tšetšeenikapinallinen Šamil Basajev ja oppositiopoliitikko Eduard Limonov, Neuvostoliiton aikainen toisinajattelija ja eriskummallisen kansallisbolševistisen puolueen perustajajäsen.
Eräänlainen pahan kolminaisuus: oligarkki, islamistiterroristi ja radikaali.
Naši ei ollut ensimmäinen yritys Putinia tukevaksi nuorisoliikkeeksi. Jo pian Putinin valtaannousun jälkeen perustettiin järjestö nimeltä Iduštšie vmeste eli Yhdessä kulkevat.
Yksi sen tunnetuimmista tempauksista oli hyökkäys nykyvenäläisiä postmoderneja kirjailijoita kuten Viktor Peleviniä ja Vladimir Sorokinia vastaan. Järjestö perusti vaihtopisteitä, jonne postmodernistien teoksia sai tuoda ja tilalle sai kunnollisia venäläisiä klassikoita. Moskovassa järjestettiin mielenosoitus, jossa kirjoja revittiin ja heitettiin vessanpönttöön.
Tempaus tuntui yhtä aikaa koomiselta ja huolestuttavalta, sillä kirjojen tuhoamisella on Euroopassa syystäkin paha kaiku.
Järjestöjen taustalla, näin kerrotaan, puuhasteli Vladislav Surkov, presidentinhallinnon poliittinen teknologi, kuten Venäjän politiikan PR-miehiä ja spin doctoreita on tavattu kutsua. Hän loihti kuin tyhjästä puolueita ja kansalaisjärjestöjä näennäisdemokraattisen poliittisen sirkuksen tarpeisiin.
Vakautta vaaliessaan Kreml pyrkii valikoimaan aina hetkeen sopivat välineet.
Surkov toteutti postmodernismia käytännössä: jos kerran suuret tarinat ovat kuolleet ja identiteetit ja aatteet ovat muuttuvaisia ja vapaasti valikoitavissa, voi politiikankin hyvin muuttaa teatteriksi.
Niinpä Naši-järjestö yhdisteli sujuvasti neuvostonostalgiaa ja isänmaallista kasvatusta nykyaikaiseen kulutusyhteiskuntaan. Liikkeen johtohahmoja kutsuttiin komissaareiksi, ja reippaissa ulkoilmakokoontumisissa tavoiteltiin pioneeriliikkeen henkeä.
Tähän tapaan yhdistelemällä putinismille on tuotettu sisältöä muutenkin. Venäjän historian noutopöydästä on valikoitu niin tsaarin Venäjän kuin Neuvostoliitonkin nostalgiaa, unohtamatta tietenkään toisen maailmansodan uhrauksia ja voittoa natsi-Saksasta.
Kreml on ollut tässä joustava.
Putinilla itsellään on ollut kaksi suurta esikuvaa, jotka edustavat tyystin eri aikakausia ja erilaisia ideologioita. He ovat Pjotr Stolypin, Venäjän viimeisen tsaarin Nikolai II:n sisä- ja pääministeri, ja Juri Andropov, Neuvostoliiton loppuvaiheen KGB-johtaja ja lyhytaikainen pääsihteeri.
Stolypin oli tsaaria palveleva konservatiivi ja Andropov kommunisti. Yhteistä heille on se, että molemmat olivat rautaisen valtiovallan kannattajia, jotka yrittivät tehdä kaivattuja uudistuksia ja toisaalta pitää opposition kurissa kovalla kädellä.
Kumpikaan ei onnistunut pelastamaan suojelemaansa järjestelmää. Stolypin kuoli salamurhaajan luotiin vuonna 1911 ja Andropovin terveys petti 1982. Keisarillinen Venäjä kaatui vuonna 1917, Neuvostoliitto 1991.
Putinin pyrkimystä vakauteen on usein pyritty tulkitsemaan hänen henkilöhistoriansa avulla.
Myllerryksen vuonna 2014, kun Venäjä miehitti Krimin niemimaan ja lietsoi separatismia Itä-Ukrainassa, Saksan liittokansleri Angela Merkel kertoi Yhdysvaltain presidentille Barack Obamalle puhelustaan Putinin kanssa.
Merkelistä oli tuntunut, ettei Putin ollut ihan tässä maailmassa. Oliko Putin tullut hulluksi? Vai olivatko Merkel ja Putin liian erilaisista kulttuuripiireistä?
Aikoinaan he molemmat asuivat samassa maassa, Neuvostoliiton johtamaan kommunistiblokkiin kuuluneessa Itä-Saksassa.
Mutta kun DDR mureni, toiselle heistä avautui uusi tulevaisuus, kun taas toisen maailma tuntui hajoavan.
Kuukausi Berliinin muurin murtumisen jälkeen joulukuussa 1989 joukko mielenosoittajia kokoontui turvallisuuspalvelu Stasin toimiston edustalle Dresdenissä Itä-Saksassa. Mielenosoitus kasvoi, ja lopulta väkijoukko tunkeutui Stasin tiloihin.
Tilannetta seurattiin huolestuneena läheisessä Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun toimistossa Angelikastraßella. Osa mielenosoittajista alkoi kerääntyä KGB:n toimiston luo.
Paikalla olleista KGB-miehistä korkea-arvoisin oli 37-vuotias everstiluutnantti. Hän soitti neuvostoarmeijan Dresdenin päämajaan ja pyysi sotilaita vartioimaan rakennusta.
Päivystävä upseeri sanoi, ettei hän voi tehdä mitään ilman Moskovan ohjeita. Everstiluutnantti odotti ja soitti uudestaan.
– Moskova vaikenee, hänelle kerrottiin.
Tuli selväksi, että Neuvostoliitto oli sairas. Ja se oli kuolettava, parantumaton sairaus nimeltä halvaantuminen.
Vladimir Putin
Everstiluutnantti varoitti toimiston ulkopuolella mieltään osoittaneita ihmisiä, että KGB-miehet olivat aseistautuneita ja valmiita käyttämään aseitaan suojellakseen rakennusta.
Lopulta joukkoja ei tarvittu. Mielenosoittajat eivät ottaneet riskiä väkivaltaisesta yhteenotosta.
Everstiluutnantti oli Vladimir Putin.
– Vaan tuo "Moskova vaikenee"… Silloin minulle tuli tunne, että maata ei enää ole. Tuli selväksi, että Neuvostoliitto oli sairas. Ja se oli kuolettava, parantumaton sairaus nimeltä halvaantuminen. Vallan halvaantuminen, Putin sanoi haastattelukirjassa Ot pervogo litsa. Razgovory c Vladimirom Putinym.
Ehkäpä Putin ajattelee, että hänen johtamansa Moskova ei ainakaan vaikene.
Valtakautensa alussa Putin oli epäideologinen hahmo. Pietarin kaupunginhallinnosta Moskovaan nostettu virkamies oli ensi kertaa ehdolla vaaleissa, kun hänestä vuonna 2000 tuli Venäjän presidentti.
Venäjän 90-luvun yksityistämisissä valtaa ja omaisuutta kahmineet eliitit pelkäsivät, että Boris Jeltsinin jälkeen valtaan voisivat nousta sellaiset poliittiset voimat, jotka veisivät heiltä heidän omaisuutensa.
Lojaaliudestaan tunnettu Putin oli ratkaisu ongelmaan.
Kansalaisille Putin lupasi vakautta 90-luvun sekasorron jälkeen: Tšetšenian kapinalliset kukistettaisiin ja liian röyhkeiksi käyneet vaikutusvaltaiset suurliikemiehet pantaisiin kuriin.
Ehkäpä Putin ajattelee, että hänen johtamansa Moskova ei ainakaan vaikene.
Vuonna 2013 presidentti luonnehti itse olevansa konservatiivisuuteen taipuvainen pragmaatikko. Putinin konservatismi kuulosti enemmän taloudelliselta kuin sosiaaliselta.
– Yleensä ottaen maailmassa lähes kaikissa maissa tilanne kehittyy niin, että konservatiivit keräävät resursseja ja välineitä, mahdollisuuksia talouskasvuun, ja sitten tulevat vallankumoukselliset ja jakavat tämän kaiken nopeasti tavalla tai toisella, Putin selitti haastattelussa.
– Sitten tulee pettymyksen kausi, kaikki on jo syöty ja tärvätty, ja täytyy taas ryhtyä ansaitsemaan. Ihmiset tiedostavat tämän ja kutsuvat konservatiiveja hätiin. Heidät valjastetaan taas töihin, jotakin kerätään, ja sitten taas sanotaan: riittää jo, on aika jakaa. Sellainen on politiikan ainainen kierre.
Putinismin aatteellista pohjaa on pitkin matkaa tukevoitettu filosofialla. Avuksi on kaivettu muun muassa filosofi Ivan Iljin (1883–1954).
Kirjaimellisestikin, sillä Putinin myötävaikutuksella Iljinin jäännökset siirrettiin Sveitsistä takaisin Venäjälle.
– Nyt Venäjä alkaa elää "iljiniläisittäin", kun V. V. Putin on nimennyt Iljinin suosikkifilosofikseen, hehkuttaa takakansiteksti viime vuonna julkaistussa Iljinin kirjoitusten kokoelmassa.
Putin siteerasi Iljiniä jo vuonna 2005 puheessaan, jossa hän sanoi Neuvostoliiton murtumisen olleen suuri geopoliittinen katastrofi. Puheeseen valittu sitaatti korosti valtiovallan rajoja: valtio ei saisi sotkeutua ihmisten yksityiselämään eikä taiteelliseen luomistyöhön.
Tämä kuulostaa suorastaan liberaalilta, mutta Iljiniä ei voi pitää erityisen liberaalina ajattelijana.
Filosofi Iljinin paluu oli osa bolševikkeja vastaan taistelleiden valkoisten kunnianpalautusta Venäjällä.
Lenin karkotti hegeliläisen filosofin vallankumouksen jälkeen yhdessä muiden Venäjän vanhan älymystön edustajien kanssa. Iljinistä tuli neuvostovallan kaatamista haikailleen valkoisen liikkeen ideologi.
Iljinin mukaan Venäjälle ei voida perustaa muodollista, länsityyppistä demokratiaa. Sen sijaan Venäjän on löydettävä itselleen sopiva sekoitus autoritarismia ja demokratiaa. Siinä perustana toimisi ortodoksinen usko, Iljin kirjoitti.
Vähemmän huomiota ovat saaneet Iljinin 30-luvun kirjoitukset, joissa hän kiitteli fasismia kommunismin vastavoimana.
Filosofi Iljinin paluu oli osa bolševikkeja vastaan taistelleiden valkoisten kunnianpalautusta Venäjällä.
Yksi Putinin huomiosta kilpaileva eliitin siipi ajaa tätä "valkoista agendaa", ortodoksiseen uskontoon nojaavaa isänmaallisuutta.
Vaikutusvaltaisimpana ryhmässä pidettiin pitkään Vladimir Jakuninia, joka johti Venäjän valtionrautateitä vuoteen 2015. Kulttuurielämässä suuntausta edustaa elokuvaohjaaja Nikita Mihalkov, jonka kerrotaan suositelleen Iljiniä Putinille.
Ryhmään on luettu myös ortodoksinen liikemies Konstantin Malofejev. Hän tuki venäläisten vapaaehtoisten värväystä sotimaan Itä-Ukrainaan.
Ukrainan kriisi tuntui vahvistavan kansallismielistä suuntausta. Venäjän johto ilmoitti suojelevansa "venäläistä maailmaa" (russkij mir), joka tarkoitti kaikkia etnisiä venäläisiä myös Venäjän rajojen ulkopuolella.
Krimin miehityksen ja Itä-Ukrainan separatismin tukemisen perustaksi historiasta nostettiin sellaisia käsitteitä kuin Novorossija, "Uusi-Venäjä". Siten kutsuttiin aiemmin aluetta, jonka Venäjän keisarikunta valtasi turkkilaisilta vuosien 1764–1873 sodissa.
Apua haettiin myös toisen maailmansodan muistoista ja mielikuvista. Venäjän valtiollisen median mukaan Kiovassa oli päässyt valtaan "fasistijuntta".
Kun kriisi kärjistyi, läntiset kommentaattorit alkoivat etsiä ideologista selitystä Kremlin aggressiiviselle ulkopolitiikalle.
Huomio kohdistui filosofi Aleksandr Duginiin. Hänen arveltiin olevan jopa Kremlin pääideologi.
Duginista puhuttiin Putinin Rasputinina, viitaten tsaari Nikolai II:n hovissa vaikuttaneeseen pahamaineiseen mystikkoon, munkki Grigori Rasputiniin (1863–1916). Siihen rooliin Duginilla oli ainakin vakuuttava parta.
Aiemmin tällaista Rasputinin ja pääideologin viittaa oli soviteltu myös Vladislav Surkoville.
Muistattehan vielä Surkovin, juonikkaan PR-miehen, joka Putinin valtakauden alkuaikoina muokkasi poliittista kenttää mielensä mukaan?
Hänen tähtensä oli sittemmin laskenut, mutta Ukrainan sodan ansiosta avautui uusi toimintakenttä. Nyt Surkovin kerrotaan valvovan ja ohjeistavan Venäjän tukemia separatistialueita, Donetskin ja Luhanskin "kansantasavaltoja".
Filosofi Dugin taas edustaa ajatussuuntaa, joka tunnetaan eurasianismina. Se syntyi alun perin 1920-luvulla Venäjältä paenneiden filosofien keskuudessa. Perusajatus oli, että Venäjä ei ole identiteetiltään eurooppalainen eikä aasialainen, vaan nimenomaan euraasialainen suurvalta.
Joissain pohdiskeluissaan Dugin oli liittänyt Suomen Venäjän euraasialaiseen imperiumiin.
Duginin mukaan suuret merivallat kuten Britannia ja Yhdysvallat ovat luonnostaan liberaaleja, kun taas maavallat kuten Venäjä ovat konservatiivisia.
Vakauden nimeen vannovalle Putinin hallinnolle Dugin on erikoinen hahmo: synkkä kaaosfilosofi, jonka oppihistoriasta löytyy niin okkultismia kuin fasismiakin.
Ukrainan kriisin kiihtyessä Dugin saatiin Suomeenkin. Oli toukokuu 2014. Lähdimme kollegan kanssa hotelliin, jossa seminaari pidettiin.
Ajatuksena oli tietenkin, irtoaisiko "Kremlin pääideologilta" jokin ärhäkkä lausunto Suomesta.
Dugin oli laiha mies mustanpuhuvissa vaatteissa. Haastattelussa hän heittäytyi diplomaattiseksi. Hän sanoi, että Suomi päättää itse suuntansa, koska meillä on sekä itäinen että läntinen identiteetti.
Joissain pohdiskeluissaan Dugin oli liittänyt Suomen Venäjän euraasialaiseen imperiumiin. Me suomalaiset toimittajat emme kuitenkaan olleet yleisö, jolle hän olisi kokenut tarpeelliseksi näyttää hampaitaan.
Suhtauduin hieman epäilevästi ajatukseen Duginin vaikutuksesta esimerkiksi Ukrainan sodan takana.
Kirjoitin jutussani: "On vaikea arvioida, miten suuri Duginin ajattelun vaikutusvalta on Kremlissä. Presidentti Vladimir Putin on kolmannella virkakaudellaan pyrkinyt pönkittämään asemaansa vetoamalla venäläisen yhteiskunnan konservatiivisiin tuntoihin, mikä lienee osaltaan avannut ovia myös Duginin Euraasia-filosofialle."
Myöhemmin osoittautui, että Dugin ei ollutkaan aivan niin vaikutusvaltainen kuin ajateltiin. Hän menetti virkansa Moskovan valtionyliopistossa ja pettyi siihen, että Putin ei ollut valmis miehittämään koko Ukrainaa.
Voittoisa Aurinko-Putin hävisi varovaiselle Kuu-Putinille, Dugin pohdiskeli.
Yhtäkkiä vastoinkäymisiä oli muillakin nationalisteilla.
Vladimir Jakunin menetti vuonna 2015 virkansa valtionrautateiden johtajana. Liikemies Konstantin Malofejevin hankkeet kansallismielisten huvipuistojen perustamisesta Krimille ja Moskovan seudulle kuivuivat kokoon rahoituksen puutteessa. Hänen äärikansallismielinen Tsargrad-televisiokanavansa hiipui nettilähetykseksi.
Venäläiskansallisen nationalismin lietsominen on herkkä kysymys monien kansallisuuksien ja uskontojen maassa.
Näytti silti, että Venäjän johto yritti nyt tunkea nationalismin henkeä takaisin pulloon.
Putinismi ei olekaan mikään aate, vaan toimenpiteitä. Niin sanotun vallan vertikaalin vahvistamista eli vallan keskittämistä, poliittisen kilpailun suitsimista ja strategisten resurssien eli öljyn ja kaasun palauttamista valtion kontrolliin.
Putinin pään sisään ei ole helppoja avaimia, sinne ei pääse Duginin, Iljinin tai Surkovin kautta.
Kremlillä ei välttämättä ole pääideologia lainkaan. Sen sijaan on joukko ideologisia renkejä, joiden pörssiarvo aatteiden markkinapaikalla vaihtelee tilanteen mukaan. Vakautta vaaliessaan Kreml pyrkii valikoimaan aina hetkeen sopivat välineet.
Voi tosin olla, että Putinin konservatismi korostuu ja pragmaattisuus vähenee, mitä kauemmin hän istuu vallassa.
Se voi osoittautua ongelmaksi, jos ajan henki vaatii suurempaa joustavuutta. Sellaista voi alkaa vaatia nyt äänestysikään varttunut sukupolvi, joka on elänyt koko ikänsä Putinin valtakaudella.
Heillä ei ole omakohtaista kokemusta 90-luvun sekasorrosta, joka on putinismia vahvimmin muokannut sukupolvikokemus.
Venäjällä äänestetään presidentinvaaleissa 18. maaliskuuta.
