Hennalan punavankileirilla oli sisällissodan jälkeen 1918 runsaimmillaan 13 000 vankia. Joukossa oli yli 2 000 naista.
Hennalan naismurhista kirjan kirjoittanut ja aiheesta Lapin yliopistossa väittelevä lahtelainen Marjo Liukkonen kävi tutkimustaan varten läpi vankien pidätyskortteja ja perehtyi leirin arkeen arkistoista ja kirjoista löytyneiden aikalaiskertomusten kautta. Kirjassaan Hennalan naismurhat 1918 hän kutsuu leiriä keskitysleiriksi.
– Yllätys oli, ettei pidätyskorteissa ollutkaan vain sotilaita, vaan paljon siviilejä. Hennala ei siis ollut vain sotilasvankileiri. Siellä oli naisia pienten lasten kanssa, jopa seitsenlapsisia perheitä. Pidätyskorteissa nuorin leirille tuotu lapsi on kolme viikkoa vanha. Hennalassa myös syntyi vauvoja: joukossa oli noin 300 lasta.
Yhtä totuutta leirille joutuneiden kohtaloista on vaikea saada. Lähteestä riippuen Hennalassa kerrotaan teloitetun 500–2 000 vankia. Lapsia ei joidenkin julkaisujen mukaan vankileirillä ollut ollenkaan.
– Olin ällistynyt, koska olin lukenut aikaisemmista tutkimuksista, ettei Hennalassa olisi ollut äitejä eikä lapsia. Monta kertaa olin lukenut tämän saman lauseen ja sitten huomaan, että heitähän oli leirillä vaikka kuinka paljon. Mikä on se syy, miksi tästä ei ole kerrottu?
Taudit ja nälkä tappoivat lapsia
Siviilejä ei Liukkosen mukaan teloitettu, mutta heitä kuoli leirin epäinhimillisissä oloissa tauteihin, nälkään ja mielivaltaisen väkivallan uhreina.
Näitä siviilejä ei edes syytetty mistään. Heitä yritettiin tarkoituksellisesti näännyttää janoon ja nälkään, sanoo Liukkonen.
– Esimerkiksi vankileirin ensimmäisen viikon aikana vesijohto oli kiinni, ja vangeille myytiin 10 markalla oikeutta hakea vettä Porvoonjoesta. Se, kuinka paljon lapsia kuoli nälkään, oli kauhistuttavaa. Heitä ei ole kirjattu mihinkään, mutta leirillä olleet ovat kertoneet, että kuolleita lapsia oli pinossa seinän vierellä.
Naisvihaa ja rodunjalostusta
Marjo Liukkosen tutkimus keskittyi Hennalan vankileirillä tapettuihin naisiin. Leirin vartijat yrittivät löytää naisvankien joukosta punakaartiin kuuluneet naissotilaat.
Monet kohtalonsa aavistaneet naiset tekeytyivät pakolaisiksi.
– Leirin dokumenteissa mainitaan, että vankien joukosta oli löydetty 275 naissotilasta. Tosiasiassa heitä oli enemmän: itse löysin yli 300. Osa yritti pitää asian salassa ja he ehtivät vaihtaa sotilasvaatteet toisenlaisiin. Väitän, että tarkoituksena oli teloittaa jokainen naissotilas, Liukkonen sanoo.
Liukkonen päättelee, että vartijoiden keskuudessa vallinneen naisvihan taustalla oli rodunjalostusoppi.
Vartiokomppanian komentajan Hans Kalmin läheinen ystävä Martti Pihkala kirjoitti juuri ennen sodan päättymistä, kuinka suomalaisilla on nyt mahdollisuus jalostaa omaa rotua.
– Hän sanoo, että lyhyttukkaiset naiset, jotka kuvittelevat voivansa tehdä kaikkea mitä miehetkin, eivät ole toivottavia, vaan naisen tehtävä on synnyttää suomalaisia. Tehdasalueilla asuvat huonot naiset on ehdottomasti suljettava jonnekin, eikä koskaan päästettävä pois. Nimenomaan tätä Hennalassa tehtiin, Liukkonen huokaa.
Päitä leikattiin irti
Vankileirin lääkäri arveli teloitettujen vankien irtileikattujen päiden auttavan ”rikollisen luonteen” selvittämisessä.
– Vangit kertovat, että leirin lääkärin Matti Walleniuksen ollessa läsnä teloituksissa, vankeja ei saanut ampua päähän, koska lääkäri leikkasi päät talteen ja teki niillä tieteellistä tutkimusta.
– Eräs italialainen vankilalääkäri oli tutkinut kuolleiden rikollisten kalloja ja oli omasta mielestään täysin pätevästi osoittanut, että kallon muodosta voitiin päätellä, minkälaisen rikoksen ihminen teki. Ilmeisesti Wallenius halusi tehdä saman tyypistä tutkimusta, tutkija arvelee.
Lahtelaiset liikemiehet hyötyivät vangeista
Leirille tuotujen vankien omaisuus takavarikoitiin. Se luvattiin palauttaa vangeille heidän vapauduttuaan. Harva kuitenkaan sai mitään takaisin.
Liukkonen arvelee kaikkien tietäneen, että omaisuus meni leirin henkilökunnan taskuihin. Muun muassa eräs teloituskomppanian komentaja on kertonut muistelmissaan, kuinka hän antoi ampujille luvan ottaa vainajilta näiden omaisuuden.
Osuutensa vankien omaisuudesta ja piilottamista rahoista saivat myös vankien kanssa kauppaa käyneet lahtelaiset liikemiehet. Jotkut heistä menestyivät hyvin laajennettuaan liiketoimintaansa pian leirin sulkemisen jälkeen.
– Olisi ollut aika yllättävää, jos rikkaat miehet olisivat tulleet leirille työskentelemään pienellä palkalla erittäin ankeaan työhön.
Yksi heistä oli yhdeksän vuotta aikaisemmin Oululaisen leipomon vaimonsa kanssa perustanut Kaarlo Helenius.
– Helenius osti leirin lopettamisen jälkeen oman liiketalon. Kelloseppä Oskari Rajanen oli leirillä vartijana ja hankki myös uuden talon myymälää varten heti leirin lopettamisen jälkeen.
– Juho Mononen oli kirjurina leirillä ja perusti sen jälkeen menestyvän nahka-alan yrityksen. En tiedä, mistä rahat tulivat, mutta ainakin Rajasesta kerrotaan, että hän myi leirillä tupakkaa kymmenkertaiseen hintaan.
Sukulaisen löytyminen yllätti
Tutkimusta tehdessä Marjo Liukkoselle tuli vastaan myös henkilökohtainen yhteys vankileiriin.
– Kävin vankikortteja läpi ja vastaan tuli yllättäen isoisäni isoveljen nimi. Suvussa oli kulkenut tarina, että hän oli ollut Hämeenlinnan vankileirillä jonkin aikaa leipävarkaudesta. Kun tutkin vankikorttia ja oikeudenkäyntipöytäkirjoja, niin kyllä hän oli punakaartilainen ja ensimmäisen luokan valtiorikollinen. Hän kuitenkin jäi henkiin.
– Tuli haikea olo, olinhan tavannut hänet lapsena monta kertaa. Silloin näistä asioista ei puhuttu kellekään, varsinkaan lapsille, Marjo Liukkonen kertoo.
Lue myös: Perheet eivät unohda - 9 tarinaa sisällissodasta
Juttua muokattu 19.3.2018 klo 14:24. Korjattu Oululaisen leipomon perustamisajankohta.