Aikamme suurin jakaja ei ole luokka, sukupuoli tai edes varallisuus. Se on etäisyytesi suuren kaupungin keskustasta.
Siksi aikamme kaikki poliittiset kysymykset liittyvät siihen missä asut, missä käyt töissä, missä omistat.
Ilmiö on globaali: Siksi Trumpia äänestettiin Yhdysvaltain muuttotappioalueilla, joista teollisuus on hiipunut. Siksi Brexit sai ääniä vastaavanlaisissa paikoissa. Sama näkyy myös Suomessa. Kaikkialla maailmassa populismi etenee siellä, mistä teolliset työt ovat hävinneet.
Populistinen politiikka on saanut meidät uskomaan, että taloudellista arvoa syntyy kun ihminen tekee töitä. Tämä ei pidä paikkaansa.
Ajatelkaamme tätä hetki: mitä lähempänä kehomme ovat toisiaan, sitä nopeammin talous kasvaa.
Taloudellista arvoa syntyy siellä, missä töitä tehdään tänään paremmin kuin eilen. Talouskasvu on tänä päivänä oppimista ja sitä tapahtuu siellä, missä erilaisia ihmisiä on lähellä toisiaan. Vuorovaikutuksessa, samassa fyysisessä tilassa.
Arvoa ei siis synny siitä, että töitä – olivatpa ne sitten tehtaita tai julkisia palveluita – sijoitellaan poliittisin ponnisteluin ympäri Suomea, vaan siitä, että keksitään yhä uusia tapoja hoitaa asioita paremmin.
Tämä ei toki tarkoita, että maaseudulla asuisi laiskaa tai vähemmän kekseliästä porukkaa. Päinvastoin. Yksin pitää olla kekseliäs selvitäkseen, koska ei voi matkia ja kopioida. Ongelmana on, että kekseliäinkään eristyksissä syntynyt idea ei leviä. Työnteon tavat voivat kehittyä, mutta oppi ei siirry työpaikasta toiseen. Ennen kaikkea: erilaisille ihmisille ei tarvitse selittää tekemisiään tai olemistaan. Kehittyminen on hidasta, sillä se ei kerry mihinkään.
Kaupunkitutkimuksen ja kaupunkitaloustieteen perustaja Jane Jacobsin mukaan vain kaupungeissa syntyy uusia ”töitä”. Ei siis uusia työpaikkoja vaan uudenlaisia töitä. Hänen mukaansa kaupungeissa ovat syntyneet niin maanviljelystyöt kuin teolliset työtkin.
Kuinka voi olla, että puhaltelimme muniimme ja munasarjoihimmme ensimmäiset satatuhatta vuotta olemassaolostamme?
2000-luvun talouskasvun dilemma onkin se, että alueilla joissa talous kasvaa, on liian kallista asua. Tästä syystä Singaporessa yli 80 prosenttia ihmisistä asuu julkisesti hallituissa asunnoissa ja hallituksella on tavoitteena nostaa tämä määrä 95 prosenttiin. Singapore onkin yksi maailman kilpailukykyisempiä ja nopeiten kasvavia talouksia. Ja kaupunkivaltio.
Kun kuuntelee hallitusta, saa sellaisen vaikutelman, että Suomen kansantalouden kurja tila on saamattomien työntekijöiden vika. Emme tee töitä tarpeeksi.
Tämäkään ei pidä paikkaansa.
Taloutemme huonon tilan syy on se, että Suomessa ei ole tarpeeksi paikkoja, joissa erilaiset ihmiset kohtaisivat päivittäin. Taloustieteen termein, talouskasvu syntyy inhimillisen pääoman kasautumisesta, ei työnteosta.
Visiot mökin rannasta tehdyistä tietotöistä ovat yhä utopistisempia. Aika ja paikka eivät menettäneet merkitystään.
Ajatelkaamme tätä hetki: mitä lähempänä kehomme ovat toisiaan, sitä nopeammin talous kasvaa. Talouskasvu liittyy ideoiden syntymiseen ja niiden toimeenpanemiseen.
Lähellä toisiaan olevat ihmiset synnyttävät ja toimeenpanevat enemmän ja parempia ideoita kuin kaukana toisistaan olevat. Niinpä kaupungit pitäisi nähdä ensisijaisesti uusien ideoiden synnyttämisen, kokeilun ja toimeenpanon areenoina.
Ihmiskunnan historiaa tarkastellessa tämä on ilmiselvää. Biologisesti nykyaikainen ihminen on ollut olemassa samanlaisena eliönä noin 200 000 vuotta, mutta teknologioita olemme kehittäneet vasta noin 90 000 vuotta. Siihen asti meillä ei ollut kivikirvestä kummoisempaa työkalua.
Kuinka voi olla, että puhaltelimme muniimme ja munasarjoihimmme ensimmäiset satatuhatta vuotta olemassaolostamme? Perimme edeltäviltä sukupolvilta kälyisen kivikirveen emmekä kehittäneet sitä mitenkään.
90 000 vuotta sitten jokin muuttui. Tälle ajalle ajoittuvat nimittäin ensimmäiset arkeologiset löydöt tiheämmistä populaatioista. Syntyi ajatusten vaihtoa, hallitsemattomuutta, ristiiriitoja ja jännitteitä. Syntyi tarve selittää ja neuvotella.
Kaupunkien ihme perustuu tälle ruumiillisen läheisyyden tuoman hallitsemattoman yhteystyön ainutlaatuisuudelle.
Kaupungissa olemme kaikki kadulla yhdessä, näemme kadulle ikkunoistamme ja jaamme kadun kaikenlaisten eritaustaisten ihmisten kanssa. Olemme siis jatkuvassa neuvottelussa siitä, mikä on normaalia, mahdollista ja oikein. Katu ei tunne lopullista totuutta. Kadun ainoa totuus on vuorovaikutus.
Suomen tulisi yhdistää Tallinna, Turku, Tampere ja Helsinki yhdeksi työssäkäyntialueeksi.
Tietokoneiden ja tietoverkkojen aika on vain kiihdyttänyt tätä logiikkaa. Visiot mökin rannasta tehdyistä tietotöistä ovat yhä utopistisempia. Aika ja paikka eivät menettäneet merkitystään. Päinvastoin. Jatkuville innovaatioille perustuva digitaalinen talous keskittyy yhä harvemmille kaupunkiseuduille.
Katujen logiikkaa on käytännössä mahdotonta kopioida digitaalisesti. Katsos, ollessasi fyysisesti toisen ihmisen kanssa samassa tilassa, sinun täytyy pyrkiä tulemaan toimeen hänen kanssaan.
Koko monisatatuhatvuotinen evolutiivinen historiasi on valmistanut sinua tähän kohtaamiseen, jossa koko kehosi ottaa uuden asennon ollessasi lähellä toista ihmistä. Koko neuropsykologinen kokonaisuutesi pyrkii ymmärtämään toista ihmistä, toisin kuin nähdessäsi hänestä vain selfien ja statuspäivityksen. Ollessasi lähellä muita muutut.
Yhdysvaltainen ajatushautomo Santa Fe -instituutti on mallintanut kaupunkien aineenvaihduntaa ja yrittänyt selvittää miksi tietyn kokoiset kaupungit toimivat eri tavalla kuin toisen kokoiset. Tutkimus vertasi valtavaa määrä kaupunkeja keskenään. Sen löydökset ovat mielenkiintoisia.
Suomessa vain pääkaupunkiseutu on juuri ja juuri sen kokoinen, että sinne sijoitetut verorahat ovat varsinaisia sijoituksia.
Ensinnäkin tietyn koon jälkeen kaupungissa syntyvien ideoiden määrä alkaa kasvaa huimaa vauhtia. Ideoita syntyy siis kyllä pienemmissäkin kaupungeissa, mutta ne ovat suoraan verrannollisia investointeihin. Eli pienissä kaupungeissa kysymys on nollasummapelistä.
Muissa vastaavissa tutkimuksissa tämä koon on määritetty olevan 750 000 ihmistä. Sen jälkeen ideoiden määrä nousee valtavaan kasvuun.
Suomi on kaupungistumisessa paljon muuta Eurooppaa jäljessä.
Esimerkiksi ruotsalaiset asuvat suurten kaupunkien ympärillä sekä niitä yhdistävien nopeiden raideyhteyksien varrella. Nyt Ruotsin, Tanskan ja Norjan suunnitelmana on yhdistää Kööpenhamina, Oslo ja Göteborg yhdeksi, kahdeksan miljoonan ihmisen metropoliksi supernopeilla raideyhteyksillä.
Suomen tulisi tehdä samoin, ja yhdistää Tallinna, Turku, Tampere ja Helsinki yhdeksi työssäkäynti– ja asuinalueeksi. Näin voisimme olla olla kansainvälisesti edes kolmosdivarissa pelaava maa. Pääsy mestareiden liigaan vaatii ihmeitä.
Julkisten varojen, verorahojemme, käyttö ohjaa kuitenkin meitä aivan toiseen suuntaan.
Kärjistäen voisi sanoa, että Suomessa vain pääkaupunkiseutu on juuri ja juuri sen kokoinen, että sinne sijoitetut verorahat ovat varsinaisia sijoituksia. Muualle sijoitetut ovat kaivoon kannettuja kustannuksia tai parhaimmassa tapauksessa nollatuottoisia ”talletuksia”. Ei raha pienemmillä paikkakunnillakaan aina hukkaan mene, mutta ei se kasvakaan, sillä niissä tehdyt keksinnöt eivät leviä maailmalle.
Oleellinen kysymys onkin: keneltä rahaa siirretään ja kenelle?
Tämä on samalla monimutkainen kysymys. Taantuvilla alueilla kiinteistöjä ja maata omistavat ottavat rahaa kaupungeilta ja niissä asuvilta maan vähävaraisimmilta ja moniongelmaisimmilta. Vielä traagisemmin samalla sidotaan taantuvien alueiden ihmiset maahan, väsytystaistelussa, jonka voittamiselle ei ole mitään mahdollisuutta.
Esimerkiksi maakunta-uudistuksessa siirretyt varat voitaisiin käyttää nykyisen kylmän ja armottoman kaupungistumisen jalostamiseen sellaiseksi, että kaupungeissa olisi varaa asua, niihin olisi varaa muuttaa ja kaupungit olisivat paikkoja, joissa kaikki viihtyisivät.
Muuten maailma on tulevaisuudessakin jakaantunut niihin, jotka asuvat paikoissa, joissa tuntevat jääneensä edistyksen jalkoihin, eikä töitä ole, sekä niihin, joilla on hädin tuskin varaa asua siellä missä töitä on.
Roope Mokka
Kirjoittaja on tulevaisuudentutkija, joka uskoo, että elämme juuri nyt ihmiskunnan historian parasta ja epävarminta aikaa. Mokka työskentelee ajatushautomo Demos Helsingissä ja on toinen sen perustajista.