Säännöllinen puuskutus kantautuu ladun varteen. Ikäisiään monin verroin pienikokoisempi hiihtäjäpoika hakkaa ylämäkeä rotevan kanssakilpailijansa peesissä. Alamäessä äärirajoillaan hiihtänyt poika kuitenkin kaatuu ja menee niin hapoille, ettei pysty kuin köpöttelemään maaliin. Siinä kauden pääkisa, tyystin piloilla.
Maalissa poika ei kuitenkaan sure menetettyjä treenitunteja, ajokilometrejä ja välineisiin upotettuja euroja. Keskeisimpänä tunteena hänellä on häpeä – häpeä siitä, että hänet luokitellaan taas kerran luuseriksi. Kilpaurheilun maailmassa häviäjä on nimittäin pohjamutaa – aivan kuten normimaailmassa työtön, köyhä tai sairas – ja häviäjää on pahimmillaan oikeus kurmuttaa. Eniten sitä tekevät ikätoverit, jotka ovat olleet itsekin vähällä hävitä – jotka ovat yhtä lailla horjuneet epäonnistumisen partaalla. ”Mutta menestyjillä riittää kavereita”, valistaa poika.
Kun yläpuolella on kaikkien parempien halveksunnan paino, häviäjä ohenee hiljalleen myös ihmisenä.
Muutama viikko sitten liikunnanopettaja Pekka Pohja kirjoitti Lapin Kansaan kolumnin, jossa hän ylisti lasten ja nuorten kilpailuttamista. Pohjan mielestä kilpailu oli valmentautumista elämään, jossa ihmiset olivat susia lampaiden vaatteissa. Maailma oli paikka, jossa pärjäsivät vain kovimmat. Lisäksi Pohjan mielestä jotkut ihmiset olivat arvokkaampia kuin toiset.
Hieman samaa koulukuntaa edustaa toimittaja-valmentaja Petteri Sihvonen. Sosiaalisessa mediassa Sihvonen on puolustanut panostamista parhaisiin ja tuominnut löperön kaikki pelaa -ajattelun. Kilpaurheilu on toisin sanoen darwinistinen järjestelmä ja kuuluu asiaan, että heikot putoavat kyydistä.
Juhlapuheissa lasten ja nuorten urheilussa korostuu yhteishenki ja liikunnan ilo, mutta ladun varrella ja pallokenttien hyytävätuulisilla laitamilla vallitsee toinen meno: ”Paina, paina!” siellä karjutaan. ”Selkä kiinni!”
Monen vanhemman ja valmentajan unelmissa siintää seuraava Iivo, Laine tai Markkanen.
Jokainen vanhempi toivoo, ettei se, joka ohitetaan, olisi vain minun jälkikasvuni.
Sosiaalisen median lapset onkin tehty mitaleista, stipendeistä ja palkintopalleista. Häviäjistä kukaan ei ota kuvaa Instagramiin. Aurinkopaikat jaetaan yhä varhemmin, ja monen vanhemman ja valmentajan unelmissa siintää seuraava Iivo, Laine tai Markkanen. Tämän tumpelot saavat tuta, kun aikuisten arvioivat katseet lipuvat heidän ohitseen – se on tulos tai ulos. Siksi mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan, sitä varmemmin urheilusankarit löytyvät jo yläkoulunuorten kisojen kärjestä. Joskus menestyjiä saattoi kehittyä myös ruipeloista, jotka päätyivät ensi alkuun tulosluettelon sivulle kaksi.
Ei ihme, että moisen eetoksen vallitessa suomalaisten urheilijanuorten lopettamisluvut ovat häkellyttävää luokkaa. Moni syrjään sysätty, vaihtopenkiltä ottelua seuraava varamies vihaa liikuntaa koko loppuikänsä.
Toinen on meno Norjassa, jonka hiihtomenestystä kadehditaan. Siellä valmennus satsaa yhteishenkeen, eikä alle 13-vuotiaita aseteta paremmuusjärjestykseen. Kultajyvät itävät karsimattoman kasvualustan keskellä – ja heitä on aina enemmän, mitä viljavampi on sato.
Alituista huonommuutta tunteva ihminen on paras mahdollinen kuluttaja, joka ostaa ostamistaan paikatakseen repaleista minäkuvaansa.
Uskomus, jonka mukaan kilpaurheilu karaisisi lapsia ja auttaisi heitä kestämään pettymyksiä elon tiellä, on agraari- ja sota-ajan perua – tuon ajan kasvatuksessa lapsi oli muutoinkin objekti vailla äänivaltaa. Nykyelämä pohjautuu kuitenkin jo lähtökohtaisesti pettymykseen. Alituista huonommuutta tunteva ihminen on paras mahdollinen kuluttaja, joka ostaa ostamistaan paikatakseen repaleista minäkuvaansa. Yhä enemmän itsetunto riippuu muiden hyväksynnästä, tykkäämisistä ja ulkoisista arvioinneista.
Kilpailuun perustuvassa markkinataloudessa myötätuntoa ja yhteishenkeä on vaikea kaivaa esiin. Eihän nyt kukaan kesken kilpailunkaan pysähdy auttamaan kanveesiin kaatunutta.
Siksi ihmisten on vaikea tajuta ajatusta, että itse asiassa häviäjät tekevät voittajat.
Pohjan ja Sihvosen viljelemän urheiludarwinismin looginen lopputulema on, että kilpailuissa on mukana enää vain kolme parasta. Näin lahjakkaat saavat loistaa ilman että huonot häiritsevät heidän suoritustaan. Mitä ilmeisimmin näin ajattelevat myös monet urheilijat, ja sen vuoksi kuudes sija olympialaisissa saa hiihtäjän itkemään lohduttomasti tv-haastattelussa. Darwinistisessa eetoksessa henkinen valmennuskin on roskaa.
Ilman kuudetta, kahdettakymmenettä ja viidettäkymmenettäviidettä ei kuitenkaan ole oikeaa kisaa eikä voittajia. Mitalit taotaan aina muiden häviöistä. Siksi sen asemesta, että voittajat halveksivat häviäjiä, näiden pitäisi päinvastoin kunnioittaa heitä. Vähän niin kuin legendan intiaanit, jotka kiittivät metsästämiään eläimiä siitä, että saaliit antoivat henkensä.
Sillä kilpailu on hyvästä vain silloin, kun jokainen osallistuja saa ihmisarvon. Myös häviäjät rakastavat lajiaan.
Asta Leppä
Kirjoittaja on tietokirjailija ja toimittaja. Hänen tuore kirjansa käsittelee eriarvoisuutta satavuotista taivaltaan juhlivassa Suomessa.