Helsingin ydinkeskustassa Mikonkadulla asuva nunna Elisabet nousee ylös joka aamu kello viisi. Hän syö nopeasti aamupalan ja rientää saman talon alakerrassa sijaitsevaan ortodoksikappeliin aamurukoukselle. Se alkaa kello 5.45.
– Sitten on aamupalvelus, kuuliaisuustehtäviä, kuten kirkkoleipien leivonta, ja muita vapaaehtoistöitä seurakunnalle.
Päivällä muiden toimien lomassa Elisabet käy kotona rukoilemassa hänelle määrätyt omat rukoukset. Toistettavia rukouksia saattaa olla satoja päivässä. Illan tullen nunna käy kappelissa vielä iltarukouksessa. Päivän ahkeroinnin jälkeen uni tulee pyytämättä.
Normaalissa elämässä ei ole mitään vikaa, mutta siinä on paljon sellaista, mikä ei nunnalle kuulu.
Nunna Elisabet
– Useilla on harhaluulo, että työ ei kuulu nunnan elämään, mutta se on oleellinen osa sitä, koska sillä lailla meidät pidetään pois pahanteosta.
Rukoilemisen ja vapaaehtoistyön lisäksi Elisabetin päiväohjelmaan sisältyy kuntoilua. Se kuuluu nunnan velvollisuuksiin.
– Raahaudun maanantaisin ja torstaisin kuntosalille ja jonkin verran lenkkeilen, koska ikääkin alkaa jo olla, kertoo vuoden vaihteessa maallisesta leipätyöstä eläkkeelle jäänyt nunna Elisabet.
Myös kuntosalilla Elisabetin tunnistaa nunnaksi. Perinteistä nunnan viittaa hänellä ei ole silloin päällä, mutta peittävä asu kuitenkin.
– Huivi on päässä ja hihat ovat pitkät. Saudi-arabialaisilla naisilla on aika samanlainen asu, kun he pelaavat futista.
Muulloin Elisabet kulkee perinteisessä mustassa nunnan kaavussa, joka koostuu useista viitoista. Vaatetuksella pyritään Elisabetin mukaan vaatimattomuuteen.
Nunnaksi pyrkivä ilmoittaa, että haluaa hakeutua enkelielämään.
Nunna Elisabet
– Silloin kun nunnaliike alkoi, tämä oli normaalin naisen kansanasu. Kirkossa pidetään aina mustaa, arkielämässä voi käyttää muunkin värisiä viittoja. Esimerkiksi valkoinen ja beige ovat mukavampia helteellä. Itse pidän eniten mustasta.
Ihmiset luulevat nunnaa muslimiksi
Musta puku muistuttaa erehdyttävästi musliminaisen asua. Nunna Elisabet kertoo, että hänet sekoitetaan jatkuvasti muslimeihin. Hän epäilee sen johtuvan siitä, että ihmiset eivät ole nähneet ortodoksinunnia. Jotkut ihmiset ovat käyttäytyneet nunna Elisabetia kohtaan loukkaavan rasistisesti. Se on tuntunut Elisabetista äärimmäisen pelottavalta.
– Turun erittäin valitettavan puukotuksen jälkeen ihmisten katseet olivat tappavia. Kun matkustin bussissa töihin, tunsin miten vihantunne lisääntyi, ja teki mieli huutaa, että minä olen kantasuomalainen, ortodoksinunna. Pidin kuitenkin suuni kiinni, koska ajattelin, että kaikki meidän muslimit joutuvat kokemaan tämän saman. Halusin kokea rasismin solidaarisuudesta muslimeita kohtaan.
Elisabet pohtii, että hänen oli hyvä nähdä, miltä rasismi tuntuu ja sanoo, että valitettavasti sitä on meillä enemmän kuin olemme myöntäneetkään.
– Kammottavaahan se on, että Suomessa syntyneet, kasvaneet ja tätä yhteiskuntaa rakentaneet muslimit haukutaan silmät ja suut täyteen.
Mitä nunnaksi vihkimisessä luvataan?
Liisa Toppila vihittiin nunna Elisabetiksi vuonna 2012 Vuosaaressa sijaitsevassa ortodoksikirkon Sofia-kulttuurikeskuksessa. Hän oli silloin vielä työelämässä. Lääkärin koulutuksen saanut Toppila toimi Valvirassa ryhmäpäällikkönä ja lääkintöneuvoksena. Ortodoksinunnaksi vihkiminen työelämässä ollessa oli ortodoksien keskuudessa hyvin poikkeuksellista. Elisabetin mukaan hän on Suomen noin 10 ortodoksinunnasta ainoa.
Ei tarvitse mennä kuin 500 metriä tuonnepäin niin kiusauksia on 200.
Nunna Elisabet
Nunna Elisabetin mukaan vihkimyksessä perusasia on, että luvataan seurata Kristusta ja pysyä tietyssä luostarissa. Lupaus on elinikäinen.
– Nunnaksi pyrkivä ilmoittaa, että haluaa hakeutua enkelielämään. Sitten annetaan köyhyys-, kuuliaisuus- ja selibaattilupaus sekä lupaus kestää nälkää, janoa, halveksintaa ja muuta sellaista, mitä elämässä voi tulla vastaan.
Elisabetin mukaan Jumala kutsui häntä nunnaksi niin voimakkaaksi, että kutsuun oli pakko vastata. Ortodoksisuus löytyi omaksi kirkoksi aikuisiällä, vuonna 1990.
– Tulen luterilaisesta perheestä, olen käynyt roomalais-katolisen yliopiston, ollut juutalaisen miehen kanssa naimisissa, ja ollut töissä muslimimaissa, niin eikö se ole luonnollista, että ihmisestä tulee ortodoksi?
Keskustassa asuva nunna taistelee satoja kiusauksia vastaan päivittäin
Myös nunna Elisabetin asuinpaikka on poikkeuksellinen. Hän ei asu luostarissa, syrjässä maallisista houkutuksista, vaan Helsingin ydinkeskustassa, Kaisaniemen puiston vieressä, lapsuuden kotiaan vastapäätä.
– Kiertelin ympäri maailmaa ja päädyin tänne. Voi siis sanoa, että olen päässyt elämässäni noin kolmisenkymmentä metriä eteenpäin.
Elisabetin asuinpaikka kantakaupungissa altistaa hänet kiusauksille päivittäin.
– Normaalissa elämässä ei ole mitään vikaa, mutta siinä on paljon sellaista, mikä ei nunnalle kuulu. Ei tarvitse mennä kuin 500 metriä tuonne päin niin kiusauksia on 200.
Alun perin nunna Elisabet asettui vihkimyksen jälkeen vuonna 2012 Vuosaaressa sijaitsevaan Sofia-kulttuurikeskukseen. Sen yhteyteen oli suunnitelmissa perustaa luostari. Hanke kuitenkin kariutui, kun tilat menivät remonttiin vuotta myöhemmin.
– Meitä oli siellä alle kourallinen harjoittelemassa nunnan elämään. Ryhmä hajosi, kun remontti alkoi ja väistötiloja ei löytynyt.
Luostarihankkeen kuihtuminen oli nunna Elisabetille suuri kriisi. Hän pohti Lintulan luostariin menoa, mutta lopulta hän jäi asuntoonsa Mikonkadulle. Samaan taloon perustettiin vähän myöhemmin ortodoksikappeli.
Entisessä elämässä kivat päähänpistot pystyi toteuttamaan samantien. Nyt täytyy aina miettiä sitä, että onko se hengelliseksi hyödyksi ja minun luostarielämäni mukaista.
Nunna Elisabet
– Jumala sanoi koko ajan, että minun paikkani on täällä. Saatiin tänne kappeli ja syntyi maallikkoyhteisö. Nyt tämä palvelee tässä ajassa täällä Helsingin keskustassa.
Mitä kaipaat entisestä elämästä?
Kuusi vuotta nunnana ei ole saanut Liisa Toppilaa katumaan tehtyjä lupauksia, vaan kutsumus on hänen mukaansa päinvastoin vahvistunut. Joitain asioita hän kuitenkin myöntää kaipaavansa nunnan elämää edeltäneestä ajasta.
– Entisessä elämässä kivat päähänpistot pystyi toteuttamaan saman tien. Nyt täytyy aina miettiä sitä, että onko se hengelliseksi hyödyksi ja minun luostarielämäni mukaista ja usein joutuu sanomaan, että ei käy.
Esimerkiksi Elisabet mainitsee veljenpoikansa väitöstilaisuuden. Hän sai piispalta siunauksen mennä väitöstilaisuuteen, mutta ei sen jälkeisiin juhliin eli karonkkaan.
– Olin kyllä haikealla mielellä, mutta pystyin iloitsemaan, kun kuulin, että heillä oli ollut oikein kiva tilaisuus. Tällaisia tilanteita tulee koko ajan vastaan, huokaa nunna Elisabet.