Nälkää, kuolemaa ja lapsisotilaita – Suomi vuonna 1918 oli kuin Syyria tänään

"Eräänä päivänä pihalta tullut tyttö tiedotti naama kalpeana: Jaanin veljekset ovat pihalla, kattokais lasista. Kauhu valtasi forssalaistytöt. Tiesimme kokemuksesta millaisella asialla veljekset liikkuivat. Niinpä kohta kajahtelivatkin kasarmien seinät huudoista, joilla kutsuttiin yli kaksikymmentä forssalaispoikaa kuulusteluihin. Viimeinen huudettu nimi kuului omassa huoneessamme olevalle tytölle. Naimi, pieni hiljainen ihmisen alku, miksi hänet huudettiin. Sanaa sanomatta kalpeana pelosta tyttöparka noudatti kutsua ja lähti viimeisen kerran luotamme."

Näin on kirjoittanut punavanki Ida Maria Saarinen muistelmateoksessaan.

Enni Maria Mäntynen tai 15-vuotias Naimi Sofi Sulkanen eivät olleet ainoat lapset, jotka teloitettiin punavankileirien alkuaikoina. 13-vuotias Yrjö Albert Linnanen, 15-vuotias Elsa Ester Nurmi ja samanikäinen Lyyli Dagmar Virtanen kokivat saman kohtalon. Eri arvioiden mukaan 54 punaista ja seitsemän valkoista alle 16-vuotiasta lasta teloitettiin tai ammuttiin vuoden 1918 tapahtumissa.

Vankileireille joutuneista lapsista moni kuului punakaartiin, mutta ei välttämättä omasta halustaan.

– Lapset ajoi kaartiin nälkä ja pakko. Punakaartissa sai ruokaa ja joskus vanhemmat pakottivat liittymään niihin, jotta lapsi sai syödäkseen ja rahaa, kertoo lähes ainoana Suomessa perusteellisesti lasten asemaa vuoden 1918 sodassa tutkinut Tuulikki Pekkalainen.

Lapsen asema oli sata vuotta sitten täysin erilainen kuin nykyään. Oikeastaan koko käsite lapsi oli monille vieras. Lapset olivat töissä tehtailla ja pajoissa.

– Yhtä lailla lapset pakotettiin punakaartissa ottamaan ase. Eräs 13-vuotias poika ampui itseään vasempaan käteen, ettei hänen olisi tarvinnut mennä taisteluihin. Nykypäivän Syyrian lapsisotilaita kauhistelevat voivat miettiä sitä, että sata vuotta sitten Suomessa oli sama tilanne.

Myös lapset kulkivat pakolaisvirran mukana.

– Osa perheensä kanssa, osa jopa yksinään, kunnes joutuivat vangituiksi, kertoo Pekkalainen.

Ironiaa lienee se, että ensin lapset joutuivat punakaartiin paljolti nälän pakottamina ja sen jälkeen heidät suljettiin vankileireille vielä kurjempiin oloihin.

Avaa kuvien katselu

Omasta surkeasta voinnista huolimatta naisten ja lasten kohtalo kosketti Lappeenrannan vankileirillä virunutta miesvankia. Näin muistelmissaan kertoo Juhana Muikku.

"Viereisessä huoneessa on suuri joukko naisia ja lapsia. Sydäntä särkee, kun kuulee lasten yhtenään pyytävän ruokaa, jota ei kuitenkaan ole. Mitä tunteekaan äiti rinnassaan kuullessaan rakkaan pienokaisensa nälän vaikerrusta? Vaikka äiti säästäisi kaikki muruset lapsilleen, ei se kuitenkaan riittäisi. Tämmöisen olotilan jakaminen ei ole enää muuta kuin tahallisesti järjestettyä kiduttamista, josta on nälkäkuolema ennen pitkää seurauksena."

Punavangin ennustus piti paikkaansa. Nälkä tappoi. Se tappoi myös lapsia.

Toinen punavanki Ivar Pousi kuvasi muistelmissaan jatkuvaa nälkää.

"Muistan tuon nälän. Ei hetkeäkään saanut ajatustaan muihin asioihin kiinnittymään. Aina oli vain leipä mielessä. Jos valvoi tai nukkui, niin sama juttu. Unissaan näki leipää ja kaikkea muuta ruokaa, mutta ei vaan koskaan saanut syödä."

Nälkä ajoi myös syömään kaikkea mahdollista. Ruoho oli todella vihreämpää vankileirin tuolla puolen, koska vihreä kasvusto ja juuretkin syötiin leirien alueelta.

Hämeenlinnan vankileirillä ollut tuleva kansanedustaja Elli Nurminen muisteli, että lehmuksestakin tuli ruokaa.

"Ennen kuin kesä oli lopussa, lehmus oli puhtaaksi syöty, suoranaisesti syöty, sillä vangit kiipesivät näissä puissa, söivät sen lehdet ja kuorivat sen rungon, että se oli ihan puhtaaksi kaluttu suuri lehmus, jonka piti antaa varjoa ja viihtyvyyttä kasarmin pihassa."

Avaa kuvien katselu

Punavanki Viljo Sohkanen puolestaan kertoo, että alueelle erehtynyt vartijan ampuma kissa syötiin.

"Vähän surkean näköinen se on märkänä ja verisenä. Nyljemme ja paloittelemme sen, sitten sillin lioitusvettä mausteeksi. Sitkeää lihaa, mutta on hyvää. Kun lihat on syöty, kaavimme nahasta karvat pois, paloittelemme ja keitämme senkin. Ei sitä hampailla niin hienoksi saa, että voisi niellä, mutta maukasta se on pureskella ja imeskellä."

Sama kohtalo oli vankilaan eksyneellä koiralla. Sitä muisteli punavanki Aapeli Heikkilä.

“Eräänä iltana meitä potkaisi onni. Huoneemme ovi oli vähä auki ja koira tuli sisälle. Yksi roistoista otti sen kiinni ja nappas klapilla päähän. Nahat ja suolet laitoimme muurin taakse, lihat laitoimme pakkiin kiehumaan. Viisi tuntia kesti, ennen kuin hampaat pystyi lihaan. Minä sain omakseni toisen puolen päästä. Söin silmän ja kaiken mistä pystyin pieneksi saamaan. Iso apu oli vaan koirankin keitto, nälkäinen syö vaikka raatoa.”

Vankileirillä oli Tuulikki Pekkalaisen tutkimuksen mukaan 1482 alle 16-vuotiasta. Pekkalaisen mukaan luku on epävarma, koska vuoden 1918 tilastot eivät ole luotettavia. Eniten lapsia oli Hämeenlinnan leireillä, 310. Riihimäellä lapsia oli 197 ja Lahdessa 147. Kaikkiaan lapsia on kirjattu 35 vankileirille.

Hämeenlinnan vankileirillä 17-vuotiaana ollut Ida Maria Saarinen kuvaa ruokaa iljettäväksi.

“Kaurankuorivelli ja ikivanhoista juureksista tehty keitos vielä jotenkin menettelivät, mutta kapakalasoppa oli niin inhottavaa, etten saanut sitä löyhkältään millään niellyksi. Jollekin annokseni aina kelpasi. Miesten kasarmin seinustalla istuskeli maassa nälkiintyneitä poikia, jotka söivät mitä vain.”

Vankilassa lapset taistelivat samasta ruuasta aikuisten kanssa.

– Lapset eivät olleet erikoisasemassa. Lapset viruivat vankileireillä muiden seassa, kertoo Tuulikki Pekkalainen.

Leireiltä selvinneet kuvasivat nälkää ja ruuan puutetta karmein esimerkein. Näin asiat muisti Ida Maria Saarinen.

“Ihmisyys oli noista onnettomista olennoista jo kuollut nälkään, vaikka raihnainen keho vielä yritti luittensa päällä kävellä. Nuurittiin mahdolliset ja mahdottomat paikat, nyhdettiin hiekkaan nousseet rikkaruohot ja puista lehdet niin korkealta kuin käsi ulettui.”

“Tällaisenkin tapauksen näkijäksi (veljeni) Kalle oli nähnyt. Hänen lähin kaverinsa oli saanut kotipaketin, jossa oli ollut kilon verran hampuusimakkaraa. Malttamattomuudessaan poika oli hotkinut koko erän yhdellä kertaa, sillä seurauksella, että maha työnsi annoksen oksennuksena takaisin. Siihen oli ilmestynyt useampi luuranko kaapimaan maasta oksennusta suuhunsa. Oli mulla täys tyä niitä pois ajaessani ja potkiessani santaa oksennuksen päälle”

Näissä oloissa kuoli toista sataa alle 16-vuotiasta lasta. Eniten heitä kuoli Hämeenlinnassa, jossa lapsivankeja oli selvästi eniten. Suhteellisesti eniten lapsia menehtyi Tammisaaren leirillä, joka oli muutenkin leireistä kaamein. Useampi kuin joka viides Tammisaaressa virunut lapsi kuoli.

Nuori Ida Maria Saarinen joutui todistamaan tautien tuovan kuolemaa Hämeenlinnassa.

“Mutta sellainen kauhua herättävä tauti kuin isorokko oli puhjennut miesten keskuudessa. Kaksi forssalaispoikaakin siihen kuoli. Aivan tavalliseen ripuliinkin kuoli miehiä yhtenään. Heinäkuun kuumien päivien tultua pelkästään näljän heikkoudesta kuoli kymmeniä luurangoksi laihtuneita vankeja joka päivä. Pihalla liikkuessa sattui useinkin näkemään lastattavan ruumiita vajasta vankkureille. Kuin halkoja vaan niitä ladottiin kerroksittain ja kalkkia heitettiin välliin.”

Vankileirien kuolinsyitä on vaikea tilastoida tarkkaan. Ei tiedetä, kuinka moni sai surmansa väkivaltaisesti, mutta on selvää, että valtaosa kuoli nälkään ja tauteihin. Näiden kahden kuolinsyyn erottaminenkin on vaikeaa. Vankileirien kuolinsyymerkinnät ovat osin epämääräisiä tai puuttuvat kokonaan.

Jos kuolinsyyksi on merkitty “heikkous”, on vaikeaa tietää, mitä se tarkoittaa. Pekkalaisen mukaan suolistosairaudet johtuivat usein surkeasta ruuasta tai juomasta, joten kuolinsyy, esimerkiksi suolitulehdus, oli nälän johdannainen.

Toisaalta nälästä heikot vangit olivat alttiita kaikille kulkutaudeille. Esimerkiksi isorokko, tulirokko ja espanjantauti veivät heikentyneitä vankeja hautaan.

Eräs syy oli myös surkeat lääkintäolot. Ainakin aluksi leireillä oli vähän lääkäreitä ja olemattomasti tehokkaita lääkkeitä. Elli Nurmisen aikalaiskuvaus kertoo myös lääkäreiden ahdistuksesta.

“Sinne oli kyllä kutsuttu eräs nuori lääkäri tänne Poltinaholle siinä mielessä, että nyt voitiin sanoa, että siellä oli lääkärikin, mutta tämä sama nuori lääkäri, joka kait ei ollut vielä ihan valmiskaan, nosteli nyrkkiänsä ilmaan ja sanoi, että hänet on aivan syyttömästi pantu tämmöiseen helvettiin, jossa ei ole minkäänlaisia hoitomahdollisuuksia antaa apua näille ihmisille, jotka ovat täällä sairastuneet. Ei ole vuoteita, ei kerta kaikkiaan mitään puhumattakaan lääkkeistä, että tämä on kuin yksi helvetti niin kuin hän sanoi. Hänen täytyi mahdollisimman pian päästä täältä pois. Hän ihmettelee mikä voima on Suomen kansassa vaikuttamassa, että se ei kerta kaikkiaan lopeta tämmöistä ihmisrääkkäystä, jota voidaan harjoittaa näin suuressa mitassa.”

Kuolemat olivat varsinkin alku- ja keskikesällä arkipäivää täyteen ahdetuilla leireillä. Leirejä oli alun perin yli 60, mutta varsin pian vangit keskitettiin suurempiin leireihin. Helsingin eri leireillä oli pahimmillaan yhteensä yli 13 000 vankia. Hämeenlinnan kolmella leirillä virui noin 11 500 punaista vankia. Myös Lahdessa, Tampereella ja Viipurissa vankeja oli yli 10 000.

Avaa kuvien katselu

A. Halosen vuonna 1928 toimittamassa Suomen luokkasota -kirjassa on tyly kuvaus kuolemista Tampereen vankileiriltä.

“Ruumiinkantajat todistivat, että kevään ja kesän aikana kuoli 70 henkeä vuorokaudessa ja heinä-elokuun vaihteessa ´siunattiin´ parisataa ruumista. Kärsimyksistään vapautuneiden vankien hautaus oli vailla inhimillisyyden ja säädyllisyyden lakeja. Ruumiit kuljetettiin pitkillä kärryillä alastomina, ladottuina parikymmentä päällekkäin.”

Tuulikki Pekkalaisen mukaan vuoden 1918 sodassa kuoli noin kolmesataa alle 16-vuotiasta lasta. Heistä poikia oli neljä viidesosaa ja tyttöjä yksi viidesosa.

Tässä luvussa on mukana parikymmentä vankileireillä ammuttua lasta.

Vankileireillä kuolleista yli sadasta lapsesta poikia oli yli neljä viidesosaa. Nuorimmat kuolleet olivat sylivauvoja. Vauvojen kuolemat olivat toki sata vuotta sitten tavallisia, mutta vankileirit eivät ainakaan parantaneet vauvojen mahdollisuutta selviytyä elämään.

Kuolleita vankeja oli niin paljon, että heitä haudattiin urakalla, eikä kuolleita juuri eroteltu iän tai sukupuolen perusteella. Kaarlo Karilan muistelma Hämeenlinnan vankileiriltä kertoo vankien karusta viimeisestä matkasta.

“Venäläiset kuormarattaat lyötiin täyteen alastomia ruumiita ristiin rastiin, joka oli kuin joku halkokuorma. Suuren haudan reunalle ajettuaan nosti ajomies kärryt pystyyn ja kaatoi ikäänkuin santakuorman. Toverit kaivoivat hautaa suurella voimalla ja toiset peittivät “valtiopettureita” ilman mitään erikoisia seremonioita. -- Kun alkoi olla kuumat kesäpäivät, niin yhä enempi tovereita saatiin kantaa liiteriin ja kun ajurit eivät ehtineet tarpeeksi ajaa, eivätkä nälkäiset haudankaivajat saaneet tarpeeksi hautoja, niin antoi liiteri tavattoman hajun koko kasarmialueelle.”

“Toisinaan taas hän huusi avuttomana missä on minun poikani. Antakaa hänet syliini. Tahdon kuolla yhdessä hänen kanssaan.”

Riihimäkeläisen naisen toive saada nähdä poikaansa ei toteutunut. Murhenäytelmää seurannut nimimerkki KAS kirjoitti muistelmissaan, että nainen ammuttiin pian pyyntöjensä jälkeen. Häneltä jäi kertojan mukaan leirillä mukana ollut pieni poika.

Selviytyikö poika hengissä, ei tiedetä. Moni lapsi kuitenkin selviytyi, mutta monen lapsen äiti tai isä ei.

Filosofian tohtori Mervi Kaarnisen tutkimusten mukaan Suomessa oli 15 000–20 000 alle 15-vuotiasta sotaorpoa vuoden 1918 tapahtumien jälkeen.

– Lukujen laaja haarukka johtuu siitä, että vuoden 1919 tilastot eivät olleet täydellisiä. Lisäksi perhekäsite oli tuolloin hyvin monimuotoinen, joten orpojen laskentatapa vaihteli, kertoo Mervi Kaarninen.

Sotaorvoista noin tuhat oli valkoisten jälkeläisiä, loput punaisten. Arviolta 20 000 orvosta noin tuhat oli täysorpoja.

Punaisten lapset saivat kärsiä isiensä ja äitiensä aatteen vuoksi pitkään sisällissodan jälkeen. Esimerkiksi osa opettajista kohteli kaikkia punalapsia kouluissa paikoin kurjasti. Mervi Kaarnisen Punaorvot 1918 -kirja antaa hyvän kuvan lasten kohtaloista.

“Kouluajan muistan hyvin. Meillä oli alakoulussa opettajana lotta. Hyvin innokas. Hän piti koulussa lottapukua, että sitä ei päässyt unohtamaan. -- Hän teki selvän eron. Punikkien lapset, vaikka olisi kuinka hyvin osannut läksyt, eivät hyviä numeroita saaneet. Luokan muutamat valkoiset lapset olivat kuin prinsessoja."

Punalapsista kovin kohtalo oli orvoilla. Useat joutuivat elättämään itsensä kerjuulla. Vuoden 1918 syksyllä arvioitiin, että tuhansia lapsia liikkui kerjuumatkalla ympäri Suomea. Lapsia oli ovilla ja ravintoloissa, kaduilla ja maanteillä, liikehuoneistoissa, rautatievaunuissa. Viranomaisten mielestä lasten kerjuu oli kehittynyt järjestelmälliseksi ammattikerjuuksi.

Kaarnisen kirjan esimerkki pienen pojan nelivuotisesta vaelluksesta läpi Suomen on lähes uskomaton.

“Pieni kulkijapoika on mieroa kierrettyään päätynyt Helsingin pitäjän köyhäintalolle. 12-vuotias poikanen kyseltäessä ilmoitti itsestään ja kohtalostaan seuraavasti: Kansalaissodan aikana poistui hänen isänsä kotoaan, joka sijaitsi Kajaanin Alakylässä. Poikanen arveli, että isä meni sotaan. Kun aikaa kului, eikä isä palannut ja ruoka loppui, jätti poikanenkin tyhjän kodin. Hänellä ei ollut äitiä eikä sisaruksia elossa. Aluksi hän suuntasi Rovaniemelle. Sieltä hän kääntyi etelään, kunnes saapui Uudellemaalle.

Siis lähes neljä vuotta on tämä 8-vuotiaana kotoaan lähtenyt poika, joka sanoo nimekseen Erkki, kierrellyt mieroa. Epäilemättä on tämä pieni vaeltaja saanut lähes neljä vuotta kestäneellä matkallaan kovaakin kokea, mutta pärjännyt vain on.”

Tuskin kukaan tietää, kuinka monta syyrialaista lasta vaeltaa parhaillaan orpona yksinään sodan nälkiinnyttämässä maassa. Tämän päivän Suomessa kahdeksanvuotiaan pisin yksinään kuljettu matka lienee kotoa kouluun ja takaisin.

Lähteet: