JUBA, ETELÄ-SUDAN Joka ilta puoli kuudelta Daniel Ayar ottaa solmionsa kaulastaan, irrottaa nimilapun kauluspaidastaan ja pakkaa ne laukkuunsa. Hän hakee vaimonsa Sophien ja ajaa vartin matkan kotiin Etelä-Sudanin pääkaupungin Juban läpi.
Solmio viestii työpaikasta, työpaikka taas rahasta. Ja raha tarkoittaa ruokaa. Jubassa ruoka on niin kallista, että sen vuoksi tapetaan.
– Vain muutama viikko sitten naapurimme ammuttiin. Täällä on niin paljon varkaita. Mutta he yrittävät vain pärjätä, Daniel sanoo.
Daniel on pankin konttoripäällikkö, kun taas Sophie työskentelee paikallisessa järjestössä. Heillä on asiat verrattain hyvin, mutta se ei takaa turvallisuutta.
Epätoivoiset varkaat vievät mitä vain, Sophie kertoo. Muovituoleja, keittiötarvikkeita ja peitot sängystä.
– Mitä vain, jotta he voisivat ostaa ruokaa.
Pariskunnan peltiporttia suojaa pelkkä munalukko. Sen ohi pääsee helposti yön hämärässä.
– Meillä on jo tukevampi portti, mutta emme ole vielä säästäneet tarpeeksi rahaa sen asentamiseen, Sophie sanoo.
Hän osoittaa mustaa, massiivista rautaporttia peltiportin ulkopuolella.
Ruoan hinta satakertaistunut
Tyhjillä vatsoilla ei ole korvia, kuuluu eteläsudanilainen sananlasku. Etelä-Sudania uhkaa jälleen nälänhätä, ja jopa kaksi kolmasosaa väestöstä on riippuvainen ruoka-avusta. Ruoan hinta on noussut järjettömiin lukuihin.
Nälkä on täysin ihmisten aiheuttama. Etelä-Sudanin maaperä on todella hedelmällinen, joten maa pystyisi viljelemään lähes kaiken tarvittavan itse. Mutta sodan ja sen aiheuttaman pelon takia siemenet ovat jääneet kylvämättä ja sadot mädäntyneet pelloilla.
Etelä-Sudanin vilja-aittana tunnettu Equatoria-maakunta on lähes tyhjentynyt ihmisistä taistelujen vuoksi.
– Pelkkä Equatoria voisi periaatteessa ruokkia koko maan, ja ruokaa jäisi yli vientiinkin. Mutta nyt siellä ei viljellä melkein mitään, kertoo humanitaarisen avun koordinaattori Moses Habib Kirkon ulkomaanavusta Ylelle Jubassa.
Etelä-Sudan on maailman nuorin maa, joka ajautui tuhoisaan sisällissotaan vain pari vuotta itsenäistymisensä jälkeen vuonna 2011. Konflikti alkoi, kun presidentti Salva Kiir syytti varapresidentti Riek Macharia vallankaappausyrityksestä. Taustalla on muun muassa kamppailu luonnonvaroista, kuten öljystä.
Nyt aseita sanotaan olevan enemmän kuin ruokaa. Ruoka tuodaan naapurimaa Ugandasta, ja se näkyy hinnoissa. Ennen sotaa yhdellä Yhdysvaltain dollarilla sai kolme Etelä-Sudanin puntaa. Nyt virallinen kurssi on 130. Jos vaihtaa muualla kuin pankissa, saa epävirallisen kurssin eli dollarista 250 puntaa.
Kun Etelä-Sudanin punnalla saa vähemmän dollareita, Ugandasta tuodun ruoan hinta nousee.
Mangoja ei tarvitse tuoda. Isot puut ovat kallellaan viherkeltaisista hedelmistä. Kausi on juuri parhaimmillaan, mikä hellittää nälkää ainakin hetken. Mutta mangot tarkoittavat myös mangokärpäsiä. Ne surisevat silmissä, nenässä, ruoassa ja vedessä.
Välikaista apua ovat tuoneet myös todella aikaisin alkaneet sateet. Pienet puutarhaviljelyt vihertävät.
Sophien ja Danielin muuten karulla ja hiekkaisella pihalla kasvaa bataattia. Mutta sateista ei voi tietää. Nyt on oikeastaan niin kutsuttu niukka jakso, joten sateet saattavat loppua lyhyeen.
Niukan jakson aikaan perheiden omat varastot ovat ehtyneet, mutta uutta satoa ei vielä ole. Silloin ihmiset suuntaavat markkinoille. Mutta nyt markkinoilla on tuskin mitään myynnissä, ja vain harvalla on varaa ostaa sieltä yhtään mitään.
Yhteiskunta lamaantuu, kun poliiseilla, sotilailla ja valtion työntekijöillä on päällimmäisenä mielessä se, mistä saada seuraava ateria itselleen ja lapsilleen.
Kuin sataeuroinen maitolitra
Sophiella on. Hän käy viikko-ostoksilla lauantaisin Libya-markkinoilla kotinsa kupeessa. Kun aamupäivän rankkasade yllättää, pienet polut kojujen välissä muuttuvat mutavelliksi.
Sophie ostaa papuja, kananmunia, pinaattia, maissijauhoja, tomaatteja, hedelmiä ja saippuaa. Ennen perhe söi lihaa ja kalaa viikoittain, nyt enää kerran kuukaudessa, jos sitäkään.
– Ennen kupillisen papuja sai kolmella punnalla. Nyt se maksaa 300. Eihän sillä edes ruoki seitsenhenkistä perhettä yhden illan, Sophie sanoo.
Suomen mittakaavassa hintoja voisi vertailla maitotölkkiin. Jos se muutama vuosi sitten maksoi euron, hinta olisi nyt reilut sata euroa.
Samalla palkat eivät ole nousseet. Ala-asteopettajan 2 000 punnan kuukausipalkalla ruokkii lapsiperheen enää muutaman päivän. Suurin osa julkisen sektorin työntekijöistä ei ole saanut palkkojaan kuukausiin.
Yhteiskunta lamaantuu, kun poliiseilla, sotilailla ja valtion työntekijöillä on päällimmäisenä mielessä se, mistä saada seuraava ateria itselleen ja lapsilleen.
Lapsuus pakolaisena
Sophie sytyttää tulen pienen keittiömajan ulkokulmassa ja asettaa hetken päästä rautakattilan hehkuvien hiilten päälle. Iltapalaksi on maapähkinöitä, mangoja ja banaaneja. Lounaaksi oli papuja ja riisiä, aamiaiseksi ei mitään.
Suurin osa ihmisistä syö enää yhden aterian päivässä aiemman kolmen sijaan. Monet eivät sitäkään.
Maapähkinät ropisevat kattilassa. Sophien sisko on tuonut pähkinät mukanaan Ugandasta, täällä Jubassa heillä ei olisi niihin varaa.
– Naapurimme tietävät, että käymme töissä. Ja työ tarkoittaa säännöllisiä tuloja. Naapurin naiset laittavat usein veden tulelle kiehumaan ja tulevat sitten luokseni pyytämään maissijauhoja. Annan tietenkin, enhän minä voi syödä, jos ihmiset ympärilläni kuolevat nälkään, Sophie sanoo.
Pähkinöiden paahtuessa joku kurkistaa portista sisään. Naapurin rouva tulee pikavisiitille vauvansa kanssa. Hän saa kourallisen pähkinöitä.
Sophie ja Daniel tapasivat Makereren yliopistossa Ugandan pääkaupungissa Kampalassa. Molemmat kasvoivat pakolaisina, kuten niin moni eteläsudanilainen. Ja nyt heidän lapsensa kohtaavat saman kohtalon. He asuvat pakolaisleirillä Ugandassa isoäitinsä kanssa.
Etelä-Sudan uhkaa menettää kokonaisen sukupolven. Lukutaito on maailman alhaisimpia, monet lapset ovat sodan takia joutuneet jättämään koulun kesken. Lähes kaksi miljoonaa ihmistä on paennut naapurimaihin, suurin osa Ugandaan. Pakolaiskriisi on pahin sitten Ruandan kansanmurhan.
Etelä-Sudanissa on myös paljon kyliä, joihin apu ei ole pitkään aikaan päässyt perille. Niistä kuuluu vähän uutisia.
Maailman vaarallisin maa avustustyöntekijöille
Kun ruoasta on pulaa pääkaupunki Jubassa asti, se kertoo tilanteen olevan todella paha muualla maassa. Jubassakin ihmiset elävät vain kädestä suuhun, Daniel sanoo.
Kaksi kolmasosaa maasta on paossa. Suuri osa maan sisäisistä pakolaista asuu niin kutsutuilla siviilien suojeluleireillä. He ovat täysin riippuvaisia ruoka-avusta. Etelä-Sudanissa on myös paljon kyliä, joihin apu ei ole pitkään aikaan päässyt perille. Niistä kuuluu vähän uutisia.
– Jotkut yhteisöt ovat olleet jumissa kuukausia ja pysyvät elossa lähinnä villihedelmien ja -vihannesten avulla, kertoo Kirkon ulkomaanavun Moses Habib.
Maaseudulla liikkuminen on vaarallista myös avustustyöntekijöille. Tiesulut ja väijytykset estävät avun perillepääsyn.
Viimeksi huhtikuun lopulla kymmenen avustustyöntekijää siepattiin Yei-maakunnassa. Aiemmin huhtikuussa avustustyöntekijä tapettiin.
Etelä-Sudanin on sanottu olevan maailman vaarallisin maa avustustyöntekijöille.
Jos Sophien ja Danielin palkoista yli kaksi kolmasosaa menee ruokaan, loput kuluvat puheluihin lapsille. Sen lisäksi Sophie maksaa myös muutaman siskon ja vanhempiensa ruoat. Se kuuluu afrikkalaiseen kulttuuriin.
Sota on jättänyt jälkensä lapsiin. Ugandassa heidän ei tarvitse kuunnella ammuskelua, mutta nyt ikävä painaa koko ajan.
Daniel näyttää kännykästään kuvia. Perhe yhdessä Ugandassa ystäväperheen häissä. Lapset leikkimässä äitinsä kanssa. Nuorin on vasta parivuotias.
– Soitamme joka päivä kertoaksemme, että kaikki järjestyy. Tuomme heidät pian kotiin, Daniel sanoo.