Saako työnantaja tarkastella työntekijän aivosähkökäyrää ja unirytmiä? Voiko valtio tuupata, muokata ja optimoida kansalaisten aivojen tiedostamattomia osia tehokkaiksi? Kysymykset ovat kummallisia, mutta ne arkipäiväistyvät digitaalisessa kontrolliyhteiskunnassa.
2010-luku on popularisoidun neurotieteen kultakausi. Aivot, aivokuvat ja aivosähkökäyrät ovat kaikkialla. Uudet tutkimusmenetelmät – etunenässä toiminnallinen magneettikuvaus (fMRI) – lupaavat, että saamme vihdoin tietää mitä aivoissa tapahtuu silloin kun ihminen tekee päätöksiä.
Uutisotsikoiden mukaan aivokuvat myös juoruilevat. Ne kertovat oletko konservatiivivai liberaali tai onko sinulla mahdollisesti taipumusta psykopatiaan.
Toisinaan uusiin tutkimusmenetelmiin perustuva aivotutkimus saa kummallisia käänteitä. Neurobiologi James Fallon huomasi vakavia rikoksia tehneiden aivokuvia tutkiessaan, että hänen omat aivokuvansa sisälsivät samoja psykopaattisia piirteitä.
Nyt Fallon matkustaa muina psykopaatteina ympäri maailmaa puhumassa psykopatian neurobiologiasta.
Kaltaisilleni keittiöpsykologeille popularisoituun neurotieteeseen perustuva tiedeuutisointi tarjoilee kutkuttavaa kovaa faktaa ihmisten lokeroimiseen ja luokitteluun.
Kriittisesti tarkasteltuna aivokuvat ovat kuitenkin vain kuvia aivoista. Neurokirurgiassa tekninen kehitys pelastaa ihmishenkiä, mutta myös kirurgille aivokuvien käyttäminen työkaluna vaatii asiantuntemusta, taitoa ja kokemusta. Kuvat toisin sanoen vaativat tulkintaa.
Käyttäytymiseen perustuvia tulkintoja esitellään niin kuin ne olisivat objektiivisia totuuksia ihmisen syvästä olemuksesta.
Klikkiotsikoissa pyörivä neurotiede on tyyppiesimerkki tieteen popularisoinnin miinakentistä: etenkin behavioristisia eli käyttäytymiseen perustuvia tulkintoja esitellään niin kuin ne olisivat objektiivisia totuuksia ihmisen syvästä olemuksesta.
Itseäni huolestuttaa se, että neuro-inspiroituneesta behaviorismista muodostuu uusi Myers-Briggsin tyyppi-indikaattori (MBTI) eli persoonallisuustesti, joka perustuu sekä karkeisiin yleistyksiin että epämääräisiin riskiarvioihin.
1940-luvulla kehitelty MBTI on sittemmin todettu käyttökelvottomaksi, mutta etenkin Yhdysvalloissa se on käytössä edelleen rekrytointiprosesseista deittipalveluihin.
Keittiöpsykologiassa leikkimielinen persoonallisuustesti ei liene erityisen haitallinen, mutta tärkeitä päätöksiä sen pohjalta ei tulisi tehdä.
Popularisoidun neurotieteen ja päätöksenteon yhteyksiä on syytä pohtia ennen kuin neuro-inspiroitunut behaviorismi vaikuttaa (poliittiseen) päätöksentekoon. Viitteitä tämänsuuntaiseen kehitykseen on, sillä aivojen tuuppaamista ja mittaamista on viime vuosina markkinoitu säästö- ja tehostamiskeinona.
2010-luvulla, finanssikriisin jälkeen, neuro-inspiroitunut behaviorismi fuusioitui taloustieteen kanssa. Erityisesti käyttäytymistaloustieteessä talouskriisistä syytettiin ajattelemattomia ja moraalittomia yksilöitä. Osa ekonomisteista innostui siitä ajatuksesta, että ihminen ei olisikaan rationaalinen toimija vaan toisinaan myös impulsiivinen hörhö.
Poliitikot tulivat siihen tulokseen, että laumaa on pakko ohjata jotta uusia kriisejä ei synny.
Samaan aikaan toisaalla neurotieteilijä David Eagleman näki finanssikriisin myös neurokriisinä. Finanssikriisi syntyi, koska toiset saivat mielihyvää helposti saatavista lainoista, toiset nopeista tuotoista.
Järjestelmä voi sietää yhtä tai kahta impulsiivista ja epärationaalista yksilöä, mutta kun heitä on monta yhdessä he muodostavat hattivattien lauman. Poliitikot tulivat siihen tulokseen, että laumaa on pakko ohjata jotta uusia kriisejä ei synny. Toisaalta yksilön vapautta ei saa rajoittaa liikaa.
Näin sekä Obaman että Cameronin hallinnossa heräsi kiinnostus tuuppauspolitiikkaa (nudge) kohtaan finanssikriisin jälkimainingeissa.
Tuuppauspolitiikka on kahden käyttäytymistaloustieteilijän, Richard H. Thalerin ja Cass R. Sunsteinin kehittelemä pehmeän paternalismin malli. Mallissa kansalaisia holhotaan tuunaamalla heidän ajatteluaan huomaamattomasti säästäväiseen ja terveelliseen suuntaan.
Tarina kertoo Iso-Britannian saavuttaneen jättisäästöt kansalaisten ajatusvirheitä korjaamalla . Richard H. Thaler puolestaan sai taloustieteen Nobelin palkinnon vuonna 2017 ihmisten järjettömyyttä ja oikullisuutta koskevista tutkimuksistaan.
Tovi sitten Yle uutisoi, että myös yritysmaailmassa on lupa tuupata. Suomessa yritykset osallistuvat tuuppaustalkoisiin innokkaasti ohjaamalla työntekijöitä kohti terveellistä elämää.
Aivojen huomaamaton muokkaaminen kuulostaa – miten sen nyt sanoisi – manipuloinnilta.
Myös neurotietelijä Eagleman kehuu tuuppauspolitiikkaa: siinä huomaamattomasti ja tehokkaasti pelataan aivojen tiedostamattomien verkostojen kanssa. Kohti parempia päätöksiä yksilöitä ohjaavat valinta-arkkitehdit. Yksilöt kun eivät aina itse osaa tehdä parhaita päätöksiä.
Ajatus on kaunis, mutta silti aivojen huomaamaton muokkaaminen kuulostaa – miten sen nyt sanoisi – manipuloinnilta.
Aivojen tuuppaaminen on digitalisoituineen kontrolliyhteiskunnan ilmiö. 1990-luvun alussa ranskalainen filosofi Gilles Deleuze spekuloi, että länsimaat siirtyvät kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskunniksi. Kontrolliyhteiskunnassa muokataan kansalaisten käytöstä, mutta hienovaraisemmin kuin kuriyhteiskunnassa. Muokkaaminen tapahtuu erilaisilla digitaalisilla alustoilla.
Huomaamaton tuuppaaminen sopiikin hyvin sellaiseen aikaan, jossa ei ole muodikasta määrätä tai komennella, mutta ihmiset ovat kiinnittyneitä toisiinsa ja samalla he jakavat itsestään mielellään tietoa.
Ilmiönä tähän kytkeytyy myös itsen mittaaminen (Quantified self). Se tarkoittaa oman kehon mittaamista erilaisilla digitaalisilla laitteilla sekä tiedon jakamista ja tallentamista. Tavoitteena on yhtäältä tuntea itsensä ja toisaalta saada itsestään enemmän irti. Arkinen esimerkki itsen mittaamisesta on aktiivisuusranneke.
Työelämässä itsen mittaamiselle on muodostumassa jatkumo, (Quantified Employee), työntekijän mittaaminen. Poliitikkojen ja yritysjohtajien lempimantra on nykyään tietojen hyötykäyttö, joten lienee luontevaa, että työntekijöistä kerätyt mittaustiedot päätyvät hyötykäyttöön myös organisaation päätöksenteossa.
Kenties työntutkijat ja kellokallet palaavat työpaikoille työkaluinaan aktiivirannekkeet ja aivomyssyt.
Yksittäinen data toisin sanoen kerätään laajemmaksi aineistoksi. Tällöin datasta muodostuu informaatiota, josta on enemmän hyötyä kuin yksittäisestä tuloksesta.
Kenties työntutkijat ja kellokallet palaavat työpaikoille työkaluinaan aktiivirannekkeet ja aivomyssyt.
Työntekijöiden bio-psyko-fysiologisten ominaisuuksien mittaaminen ei ole uusi ilmiö. Aika-liiketutkimus on työn tehostamisen klassikko. Tayloristisessa mallissa johto korvasi työntekijän omat näkemykset siitä, miten ja missä tahdissa työ tulisi parhaiten tehdyksi.
Taylor itse nimitti ajatusprosessin siirtämistä ylemmälle tasolle työntekijän parhaaksi ystäväksi – työläinen kun ei itse ymmärrä työnteon psykologiaa tai fysiologiaa saati monimutkaisen työprosessin suurta kuvaa.
Samalla työntekijästä tuli subjektin, eli itsenäisen toimijan sijaan objekti, tarkkailun ja mittaamisen kohde.
Tästä näkökulmasta kaikenlainen ”uusi” ruumiin ja mielen tuuppaaminen ja mittaaminen sisältävät joukon vakavia eettisiä kysymyksiä. Kysymykset eivät varsinaisesti vähene kun soppaan lisätään iso data, tekoäly sekä aivosähkökäyrät.
Oletan ja toivon, että mittaamisesta ja tuuppaamisesta niiden kaikissa muodoissa tullaan käymään avointa keskustelua. Erityistä huomiota tulisi kiinnittää terveystietojen käyttöön ja yksityisyyden suojaan. Siirtymä kontrolliyhteiskuntaan on jo tapahtunut, mutta jatkon ei tarvitse olla ylhäältä alas annettu itsestäänselvyys.
Kiperät kysymykset yksityisyydestä avaavat myös kiinnostavan ikkunan sekä kansalaisen ja valtion että työntekijän ja työnantajan väliseen alati muutoksessa olevaan valtasuhteeseen.
Tällä hetkellä digitaaliset alustat, mittaamiset ja tuuppaamiset esitetään niin, että ne herättävät vähintään ihmetyksen kummastusta. Aivan kuin työkansalainen esittäisi sivuroolia Orwell-inspiroituneessa b-luokan scifi-elokuvassa.
Mikäli työkansalaisella on valvottu, manipuloitu ja epäuskoinen olo, hän ostaa kesäksi retrohenkisen foliohatun suojautuakseen auringolta.
Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:
David Eagleman: The Brain: The Story of You (2015)
Richard H. Thaler & Cass R. Sunstein Nudge: Improving decisions about health, wealth and happiness. (2009)
Mona Mannevuo
Kirjoittaja työskentelee Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteen tutkimuksen laitoksella. Hän on kiinnostuinut yhteiskunnallisista tunnerakenteista, työn tehostamisesta, työnjohto-opeista ja niiden historiasta. Hän kirjoittaa kolumneja yksityishenkilönä, eivätkä hänen näkemyksensä välttämättä heijastele Turun yliopiston kantoja.