Yliluutnantti Heikki Tiilikainen päätti asettaa Kirkonmaan linnakkeen taisteluvalmiiksi. Tiilikainen oli 27-vuotias ja Kotkan edustalla olevan rannikkolinnakkeen päällikkö.
– Minulle oli tärkeää, että ehtisin ampua yhden laukauksen puolustaakseni maatani. Tiesin, ettei monta olisi ehtinyt ampuakaan. Mutta yksikin olisi ollut poliittinen viesti, muistelee Tiilikainen 50 vuotta myöhemmin.
Oli jännittynyt ja hermostunut sunnuntai, 25. elokuuta 1968. Neuvostoliiton joukot olivat vyöryneet voimalla Tšekkoslovakiaan vain muutama päivä aikaisemmin. Se oli saanut monet suomalaiset miettimään, hyökkääkö Neuvostoliitto myös Suomeen.
Neuvostoliiton sotalaivasto oli alkanut liikehtiä Suomenlahdella normaalia enemmän. Kirkonmaata ulompana oleva Haapasaaren merivartioasema ilmoitti tuona sunnuntaina, että laivoja tulee taas Kronstadtista päin. Kronstadt oli Neuvostoliiton Itämeren laivaston tukikohta Suomenlahden pohjukassa.
– Sain tiedon, että tutkassa näkyi 63 alusta tulossa suoraan kohti, sanoo Tiilikainen.
Kirkonmaan linnakkeella ei ollut tietoa, mitä aluksia ne olivat ja mitä ne aikoivat. Horisontista pystyi erottamaan vain suurimpien laivojen mastorakennelmia. Oliko se maihinnousuosasto?
Nuori upseeri oli ison päätöksen edessä.
– Järjettömältähän se tuntui, että ne olisivat noin vaan hyökänneet sieltä. Mutta olihan se Tšekkoslovakiassakin tapahtunut yllättäen, Tiilikainen puuskahtaa.
Tšekkoslovakian dramaattisia tapahtumia oli seurattu tiedotusvälineistä niin Kirkonmaan linnakkeella kuin muuallakin.
Tšekkoslovakiassa oli alettu keväällä 1968 hellittää kommunistijärjestelmän kovaa kuria ja lopetettu sensuuri. Puhuttiin kulutustavaroiden tuotannon lisäämisestä ja jopa monipuoluejärjestelmästä. Prahan kevääksi sanottujen uudistusten keulakuva oli kommunistipuolueen uusi johtaja Alexander Dubček.
Moskova epäili, että Tšekkoslovakia oli irtoamassa sen määräysvallasta.
Neuvostoliitto oli varoittanut monta kertaa, ettei se hyväksy Tšekkoslovakian uutta linjaa ja painostanut Tšekkoslovakiaa suurilla sotaharjoituksilla kevään ja kesän mittaan.
Elokuussa tilanne näytti monien mielestä rauhoittuvan. Hiljaisuus oli kuitenkin vain osa tulevan iskun valmistelua. Sen avulla salattiin suuri sotilasoperaatio.
Tiistain 20. elokuuta vaihtuessa keskiviikoksi hiljaisuus loppui.
Kuljetuskoneilla tuodut neuvostojoukot eristivät aamuyöllä nopeasti Prahan ja valtasivat hallintokeskukset, radion ja television. Maarajojen yli jyrisseet Neuvostoliiton, Puolan ja Unkarin divisioonat miehittivät muun Tšekkoslovakian.
Toive vapaudesta oli päivässä ohi.
Suomen puolustusvoimain entisen tiedustelupäällikön Raimo Heiskasen kirjassa Armeijan silmänä ja korvana kerrotaan, että pääesikunnan tiedusteluosaston raportti asiasta alkoi seuraavasti:
Miehitys alkoi 20.8. klo 23.00 yhdistetyllä maa- ja ilmaoperaatiolla. Yllätystä on pidetty täydellisenä.
– Ajankohta ja operaation voima oli yllätys, sanoo Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti, everstiluutnantti Marko Palokangas.
Mutta muuten Suomen puolustusvoimissa Palokankaan mukaan tiedettiin, että jotain tulee tapahtumaan.
Keväällä ja kesällä 1968 armeijan tiedustelu oli seurannut Varsovan liiton sotaharjoituksia, joissa selvästi kokeiltiin nopean sotilaallisen maahanhyökkäyksen tekemistä. Asia osattiin yhdistää Tšekkoslovakian vapauspyrkimyksiin.
Puolustusvoimain komentaja, kenraali Yrjö Keinonen oli miehityksen alkaessa Norjan puolustusvoimien komentajan amiraali Folke Johannessenin vieraana Pohjois-Norjassa. Seurue yöpyi Altan varuskunnassa.
Muistelmakirjassaan Huipulla kenraali Keinonen kertoo:
Heräsin 21. elokuuta varhain aamulla hätäiseen oveen koputukseen. Siellä oli amiraali Johannessen. Hermostuneena hän selitti, että kolmas maailmansota on kenties alkanut. Neuvostoliiton joukot ovat tunkeutuneet Tšekkoslovakiaan.
Vierailu päättyi siihen. Johannessen lensi Osloon johtamaan pääesikuntansa työtä.
Keinonen soitti Helsinkiin sijaiselleen kenraaliluutnantti Kaarlo Leinoselle ja – muistelmiensa mukaan – käski tehostaa rajojen valvontaa ja nostaa puolustusvoimien valmiutta sellaisilla toimilla, jotka eivät näy ulospäin.
Omalle virkapaikalleen komentajalla ei näytä olleen kiirettä. Suomen puolelle palattuaan Keinonen patikoi päivän tunturissa ja kävi katsastamassa Rovajärven tykistöleirin.
Sihteeri oli saanut hänelle jonon ohi lentolipun Helsinkiin, mutta Keinonen päättikin lähteä mökilleen Hauholle. Pääesikuntaan hän suostui tulemaan vasta syyskuun puolella, vaikka hänen alaisensa yrittivät häntä sinne saada.
Omalle virkapaikalleen komentajalla ei näytä olleen kiirettä.
Yrjö Keinonen oli jo valmiiksi kiistelty komentaja. Hänen johtamistyylinsä ärsytti upseeristoa.
Keinosen arvostelijat pitivät poissaoloa kriisin aikana vastuunpakoiluna.
Keinosen itsensä mukaan häntä ei tarvittu pääesikunnassa, koska maan sotilaallinen ja poliittinen johto katsoi, että Tšekkoslovakian kriisi ei koskenut Suomea. Keinonen kirjoitti myöhemmin, että myöskään ylipäälliköllä eli presidentti Urho Kekkosella ei ollut huomauttamista hänen toiminnastaan.
Kirkonmaan linnakkeella itäisellä Suomenlahdella oli toisenlainen tunnelma. Yliluutnantti Tiilikaisen murheena oli saada linnakkeen pääaseet, neljä 152-millistä rannikkotykkiä ampumakuntoon.
Näin Tiilikainen teki siitä huolimatta, että hänen mukaansa ylempää oli tullut selkeä käsky olla reagoimatta kiristyneeseen tilanteeseen. Mitään valmiuden kohottamiseen viittaavaa ei saanut tehdä, jotta Neuvostoliittoa ei ärsytettäisi.
Suorastaan kuulin, kuinka siellä hiljaa nyökättiin, että juuri niin poju.
Heikki Tiilikainen
Tiilikainen kertoo puhelinkeskustelusta esimiestensä, everstiluutnantti Aarno Hukarin ja kenraali Matti Hannilan kanssa:
– Ilmoitin, että olen linnakkeen päällikkö ja panen raskaat tykit torjuntakuntoon. He olivat kieltäneet sitä tekemästä. Kun sitten sanoin, että teen sen, suorastaan kuulin, kuinka siellä hiljaa nyökättiin, että juuri niin poju.
Tykit pantiin valmiiksi. Puolet linnakkeen varusmiehistä oli viikonloppuvapaalla, joten Tiilikainen komensi varuskunnan vaimot avuksi kantamaan ampumatarvikkeita tykeille. Kranaatit painoivat 50 kiloa kappale.
Tiilikainen ei tiedä, ehtivätkö rouvat kantaa kranaatteja ennen kuin tilanne laukesi. Neuvostoliittolaiset laivat kääntyivät juuri ennen aluevesirajaa länteen ja lähtivät menemään Suomenlahtea pitkin eteenpäin.
– Se oli kyllä helpottava hetki, sanoo Tiilikainen.
Suomen puolustusvoimissa ei annettu näkyvää hälytystä Tšekkoslovakian miehityksen takia.
Pääesikunnan operatiivinen osasto ja sotilastiedustelu siirtyivät kylläkin ympärivuorokautiseen tilanteen seurantaan. Hallitus ja presidentti halusivat jatkuvasti tietoja, ja tilanneraportteja tuotettiin heille yötä päivää.
Pääesikunnasta annettiin ohjeet varuskuntiin ja aluekomentajille olla valmiita kohottamaan valmiutta, mutta varsinaista valmiuden kohottamiskäskyä ei annettu, sanoo aihetta tutkinut dosentti Marko Palokangas.
– Suomen rajoilla ei tapahtunut mitään sellaista, mikä olisi antanut siihen syytä.
Palokangas ei ole löytänyt myöskään käskyä, jossa olisi nimenomaan kielletty nostamasta valmiutta.
– Mutta varmasti on pääesikunnasta annettu suullisia ohjeita, että älkää nyt lähtekö laukalle, hän sanoo.
Useissa joukoissa komentajat kohensivat kuitenkin valmiutta hiljaisesti, kuten Heikki Tiilikainen teki Kirkonmaalla. Esimerkiksi päivystys- ja vartiointijärjestelyjä tehostettiin varikkoalueilla, satamissa, rannikkolinnakkeilla ja itärajan varuskunnissa.
Varmasti on pääesikunnasta annettu suullisia ohjeita, että älkää nyt lähtekö laukalle.
Marko Palokangas
– Tästä liikkuu paljon myyttejä. Sanotaan, että joka paikassa jaettiin kovat patruunat varusmiehille ja mentiin metsään ja oltiin valmiina Neuvostoliiton hyökkäykseen, mutta se ei ihan pidä paikkaansa, sanoo Palokangas.
Hän myöntää, että elokuulta 1968 on tapauksia, jolloin valmiuden tehostamismielessä varusmiehet vietiin varuskunnasta maastoon ja harjoiteltiin siellä poterojen kaivamista.
Tuolloin varusmiehinä palvelleiden muistoihin voi Palokankaan mukaan vaikuttaa se, että elokuussa ja syyskuussa 1968 puolustusvoimissa pidettiin monia harjoituksia, jotka olivat normaalin harjoitusohjelman mukaisia ja jo aiemmin päätettyjä.
Kerran Suomen armeijan voi sanoa esitelleen muskeliaan – ja se tehosi ainakin Hankoniemen asukkaisiin.
Vajaa kuukausi Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen, syyskuun puolessa välissä Hankoniemellä pidettiin suuri maa-, meri- ja ilmavoimien yhteisharjoitus.
Kyseessä oli valmiusharjoitus, jossa harjoiteltiin maihinnousuhyökkäyksen torjuntaa alueella, jonne sellainen tosipaikassa voisi tulla. Valmiusharjoituksen luonteeseen kuului, että siitä ei kerrottu etukäteen paikallisille asukkaille eikä harjoitukseen osallistuville joukoille.
Kun rannikkolinnakkeiden tykit alkoivat aamuhämärissä ampua, ilmavoimat harjoittelivat rynnäkkölentoja, laivasto-osasto lähestyi Syndalenin rantaa ja laskuvarjojoukot hyppäsivät, moni siviili pelästyi pahanpäiväisesti.
– Hankolaisia lähti autolla sisämaahan, muistelee kylmän sodan vuosia tutkinut tohtori Pekka Visuri, joka osallistui harjoitukseen Panssariprikaatin upseerina.
Ilmapiiri oli hermostunut Tšekkoslovakian miehityksen takia.
– Itsekin luulin pitkään, että harjoitus johtui siitä kriisistä. Mutta harjoituksesta olikin päätetty jo edellisenä vuonna. Oli selvä kannanotto valtion ja puolustusvoimien johdolta, että tällainen näyttävä harjoitus päätettiin siinä tilanteessa pitää eikä perua, sanoo Visuri.
Suomella ei ollut vuonna 1968 Neuvostoliiton kanssa erityisempää kiistaa meneillään. Mutta Neuvostoliitto oli painostanut Suomea aiempina vuosina, eikä sodistakaan Neuvostoliiton kanssa niin kauan ollut.
Kansalaisten peloille oli kasvualustaa.
Neuvostoliiton joukkojen liikkeistä Suomen rajan tuntumassa liikkui elokuun lopulla tietoja ja varsinkin huhupuheita. Rajan takaa saatiin kuulohavaintoja ja radiotiedustelutietoja.
Neuvostoliitto nosti joukkojensa valmiutta Karjalan kannaksella ja Itä-Karjalassa Tšekkoslovakian kriisin aikana. Jonkun verran reserviläisiä kutsuttiin palvelukseen Leningradin alueella, ja joukot pitivät harjoituksia.
Marko Palokangas pitää luonnollisena sitä, että neuvostojoukot harjoittelivat myös Suomen lähialueilla, kun ne muuallakin olivat täydessä valmiustilassa ja Keski-Euroopassa oli operaatio menossa.
Huhujen mukaan Neuvostoliitto oli keskittänyt Suomen rajalle panssarivoimia. Tätä väitettä pyrittiin tarkistamaan ilmastakin käsin.
Heikki Tiilikainen kertoo kirjassaan Kylmän sodan kujanjuoksu, kuinka kaksi ilmavoimien lentäjää lensi Saab Safir -alkeiskoulukoneella itärajaa pitkin Virolahdelta Joensuuhun asti ja yritti tähystää Neuvostoliiton puolen maanteitä.
Koneesta näki noin 15 kilometrin päähän. Lentäjät eivät havainneet mitään epätavallista liikennettä eivätkä varsinkaan panssarijoukkoja.
Neuvostoliiton laivasto liikkui epätavallisen vahvoin voimin elokuun lopulla Suomenlahdella – kylläkin Suomen aluevesien ulkopuolella. Sotalaivojen liikkeitä tarkkailtiin suomalaisilta rannikkolinnakkeilta sekä ilmasta päivittäisillä tiedustelulennoilla.
Lentoja tehtiin Utista kolmella Iljushin Il-28 -koneella.
– Tehtävänä oli kuvata ja tunnistaa alukset, jos niitä oli aluevesirajan lähellä tai jos ne olivat tulossa kohti, kertoo lennoilla tähystäjänä toiminut Rauno Haverinen.
Lentosää oli kuitenkin koko ajan surkea ja näkyvyys usein olematon. Haverinen ei muista saaneensa kuvaa yhdestäkään sotalaivasta. Laivojen määrä laskettiin koneen valvontatutkan avulla. Joskus havaittiin kymmeniä laivoja päivässä.
– Tärkeintä oli, että osoitimme, että rajoja valvotaan, sanoo Rauno Haverinen.
Linnakkeilla tehtiin aika levottomia johtopäätöksiä siitä, mitä merellä näkyi.
Pekka Visuri
Suomessa ihmeteltiin, oliko neuvostolaivaston tarkoitus näyttää voimaa Suomelle. Toisaalta pääesikunta ei pitänyt Neuvostoliiton sotalaivojen paljoutta Suomenlahdella mitenkään Suomea uhkaavana. Neuvostoliitto lähetti laivaston merelle aina, kun jotain poliittisesti merkittävää tapahtui.
Pekka Visurin mukaan alushavaintojen paljous johtui osin siitä, että merivalvonnan tehostamisen vuoksi kaikki tutkat olivat päällä. Sittemmin todettiin, että monet havainnot olivat kalastusaluksia – mutta se tieto ei levinnyt ainakaan julkisuuteen.
Epävarmuutta lisäsi se, että armeija ei tiedottanut havainnoista, joita merellä ja rajoilla oli tehty.
– Suuri yleisö ei näistä kuullut. Huhuja liikkui, mutta kukaan ei varmistanut. Ihmisiä pelotti. Sotaväki ei sanonut mitään, sanoo Rauno Haverinen.
Tiedotus ontui myös puolustusvoimien sisällä. Pääesikunnassa arvioitiin, että Tšekkoslovakian kriisi ei uhkaa välittömästi Suomea eli että Neuvostoliitto ei ole hyökkäämässä Suomeen, mutta tieto arviosta jäi sinne. Se ei liikkunut esimerkiksi rannikkolinnakkeille.
– Linnakkeilla tehtiin sitten aika levottomia johtopäätöksiä siitä, mitä merellä näkyi, sanoo Pekka Visuri.
– Varuskunnissa ja merivoimissa ja muualla alettiin epäillä, että heiltä salataan jotakin. Ja yleisemminkin maassa levisi epäilys, että valtiojohto ei uskalla kertoa, miten paha tilanne todellisuudessa on, hän muistelee.
Suomalaisissa tiedotusvälineissä Neuvostoliiton toimista Tšekkoslovakiassa kerrottiin paljon ja suorasanaisesti. Siitä, miten kriisi vaikuttaa Suomen asemaan ja idänsuhteisiin, ei analyyseja näkynyt.
Yleisradio seurasi miehitystä sen alkutunneista saakka jatkuvasti radio- ja televisiouutisissa.
Tšekkoslovakia on yhä vapaa maa, jolla on kaikki perustuslailliset elimensä tallella, presidentti, parlamentti, hallitus... Ne eivät ole lakanneet olemasta ja vaatimasta miehityksen lopettamista. Mikään niistä ei ole kutsunut miehitysjoukkoja maahan.
Näin raportoi Prahasta Yleisradion kirjeenvaihtaja Lieko Zachovalova. Prahassa oli myös toimittaja Reijo Nikkilä, joka seurasi siviilien ja neuvostopanssarien yhteenottoa:
Hyökkäysvaunuja on kaikkiaan kuusi. Venäläiset laukovat edelleen ilmaan, mutta prahalaiset ovat tottuneet tähän eivätkä joudu paniikkiin. Tuolla palaa venäläinen tankki, jo neljäs. Systeemi menee niin, että yksi mies kulkee tankin perässä ja lyö bensiinisäiliöihin reikiä ja sen jälkeen niihin lyödään tuli...
Raportit ja kuvat Prahasta olivat vaikuttavia ja tunteisiin vetoavia. Samoin kuvat miehityksen vastaisista mielenosoituksista Helsingissä ja muualla.
Suomen hallitus varoi sanomasta poikkipuolista sanaa Neuvostoliitosta. Miehityksestä sorvattiin ympäripyöreä lausuma. Presidentti Kekkonen oli poikkeuksellisen hiljaa.
Sosialidemokraattinen pääministeri Mauno Koivisto vaati suurimpien lehtien päätoimittajilta ja Yleisradion uutisjohdolta, että uutisoinnilla pyrittäisiin hillitsemään mielialoja ja pidettäisiin mielessä Suomen etu. Lisäksi piti korostaa, että miehitys ei vaikuttanut Suomen naapurisuhteisiin.
Koivistoa hermostutti erityisesti uutisointi Neuvostoliiton vastaisista mielenosoituksista Suomessa.
Keskustelu kriisistä ja Neuvostoliitosta kuitenkin lainehti, ja sen kuluessa pääministeri itse puhui omituisia.
Helsingin Sanomien mukaan Koivisto sanoi Helsingissä 10. syyskuuta, että Suomen velvollisuus on turvata Neuvostoliiton luoteisraja. Näin ehkä oli Neuvostoliiton mielestä, mutta Koiviston lausunto oli vastoin Suomen virallista linjaa. Virallisesti Suomi yritti määritellä itsensä puolueettomaksi ja kiistää olevansa sotilasliitossa Neuvostoliiton kanssa.
Neuvostoliiton varominen sai monia muotoja.
Helsingin ilmailuyhdistys perui, ulkoministeriön kehotuksesta, Britannian ilmavoimien Red Arrows -taitolentoryhmän esiintymisen Helsingissä "ulkopoliittisen tilanteen vuoksi". Pari vuotta aikaisemmin Neuvostoliitto oli moittinut Yhdysvaltain laivaston Blue Angels -taitolentoryhmän esiintymistä Suomessa.
Suomen sotilastiedustelu havaitsi, että Tšekkoslovakian operaation suunnittelu ei ollut täysin onnistunut miehittäjältä. Ainakin tšekkien ja slovakkien vastarintahenki näkyi tulleen Neuvostoliitolle yllätyksenä.
Miehitysjoukoille oli kerrottu heidän menevän auttamaan tšekkoslovakialaisia vastavallankumouksellisia voimia vastaan. Joukkoja ei kuitenkaan otettu vastaan kiitollisina vaan raivokkailla mielenosoituksilla.
Tšekkoslovakian hallitus kielsi armeijaa taistelemasta, mutta miehitysjoukkojen ja siviilien yhteenotoissa kuoli uusimpien tšekkiarvioiden (siirryt toiseen palveluun) mukaan 137 tšekkiä ja slovakkia.
Passiivinen vastarinta hankaloitti miehittäjän elämää. Tiedusteluveteraani Raimo Heiskanen siteeraa kirjassaan Pääesikunnan raporttia:
Väestön toiminnan on ilmoitettu vaikeuttaneen suuresti joukkojen huoltoa. Mutta myös muiden, vielä selvittämättömien tekijöiden on täytynyt olla osasyyllisinä. Neuvostojoukot joutuivat tiettävästi olemaan lähes viikon ilman lämmintä ateriaa.
– Vain reilu vuorokausi operaation alun jälkeen Suomen sotilastiedustelulla oli hyvinkin tarkka kuva siitä, mitä Tšekkoslovakiassa ja Prahassa oli tapahtunut. Kuinka paljon joukkoja oli ja mistä ne olivat tulleet, sanoo dosentti Palokangas.
Tärkein tietolähde oli kuitenkin läntisen sotilasliiton Naton tiedustelu.
Puolustusvoimat sai tietoja Tšekkoslovakian tilanteesta muun muassa sotilasasiamiehiltään. Tosin Prahan ja Moskovan edustustot olivat lomalla.
Tärkein tietolähde oli kuitenkin läntisen sotilasliiton Naton tiedustelu. Tuohon aikaan sitä ei missään nimessä saanut sanoa. Tiedustelun länsiyhteyksiä hoidettiin salassa.
Marko Palokangas kertoo ministereille tarkoitetusta sotilastiedustelun muistiosta, joka koski Neuvostoliiton asevoimien toimia miehityksen alussa. Siitä on vedetty yli sanat "amerikkalaisten käsityksen mukaan" ja korvattu ne ilmaisulla "onkin ehkä".
Suomen poliittiselle johdolle miehitys oli karmea yllätys, sillä elokuun alku oli herättänyt toivoa Tšekkoslovakian kriisin helpottamisesta.
Pääministeri Mauno Koivisto kertoi muistelmissaan itkeneensä kuultuaan uutisen, ja presidentti Urho Kekkonen oli suuttunut ja järkyttynyt.
Kekkonen oli perustanut idänpolitiikkansa luottamuksellisiin väleihin Moskovan kanssa. Nyt Neuvostoliitto oli lähettänyt joukkonsa ystävämaahan ja Neuvostoliiton suurlähettiläs vieläpä valehdellut Kekkoselle päin naamaa, että ne oli kutsuttu sinne.
Neuvostoliitto oli antanut etukäteisvaroituksen miehityksestä Suomen kommunistipuolueen johdolle edellisenä iltana.
Myös Kekkoselle oli ollut tarkoitus kertoa asiasta jo yöllä, mutta Neuvostoliiton suurlähettiläs pääsi hänen puheilleen vasta aamukahdeksalta.
Syksyllä presidentti Kekkonen halusi päivittää, mikä on Neuvostoliiton ja Suomen suhteiden tilanne. Sovittiin, että Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin tulee tapaamaan Kekkosta 7. lokakuuta kalastusmatkalle Hiittisten saaristoon.
Kosyginin vierailusta tuli erikoinen loppunäytös kriisille.
Ulkomaisissa lehdissä oli kohujuttuja Neuvostoliiton painostuksesta, ja Suomessa myytiin Ruotsin-laivojen paikat kerralla loppuun.
Vierailu oli tarkoitus pitää piilossa julkisuudelta. Puolustusvoimien johdossa tiedettiin vierailusta, mutta monilta alemmilta portailta se salattiin. Esimerkiksi rannikkolinnakkeille asti tieto ei ollut mennyt.
Kosygin tuli aluevesirajan luo sotalaivalla, hävittäjä Slavnyilla. Kekkonen tuli neuvostohävittäjää vastaan merenkulkuhallituksen tarkastusaluksella, ja suunnitelman mukaan Kosyginin piti siirtyä siihen. Aallokkoa oli kuitenkin liikaa, ja Slavnyi seurasi Kekkosen venettä Hankoon.
Rannikkolinnakkeiden kiikareilla tilanne näytti siltä, että neuvostoliittolainen sotalaiva ahdistelee suomalaista pienalusta ja tulee härskisti Suomen rajan yli.
Russarössä linnake pantiin hälytystilaan ja oltiin valmiina lataamaan tykit. Tulta ei avattu. Pääesikunnan lähettämät upseerit saivat sen estettyä, ja linnakkeellakin nähtiin, että Slavnyin matruusit järjestäytyivät paraatirivistöön aluksen kannelle.
Kekkonen ja Kosygin saivat tapaamisensa pidettyä ja Kosyginin viesti oli sovitteleva.
Mutta vierailun salailu ja huono tiedotus saivat aikaan valtavan huhumyllyn. Ulkomaisissa lehdissä oli kohujuttuja Neuvostoliiton painostuksesta, ja Suomessa myytiin Ruotsin-laivojen paikat kerralla loppuun.
Tšekkoslovakian miehitys vaikutti Suomen puolustussuunnitteluun. Sen tyyppiseen uhkaan oli jo alettu varautua, mutta suunnitelmat nopeutuivat.
Alueellisen puolustuksen järjestelmä, jossa sotilasläänit eli alueelliset joukot voivat aloittaa puolustustaistelun itsenäisesti myös ilman ylimmän johdon käskyä, oli ollut työn alla useita vuosia.
– Vuoden 1968 lopulla puolustusvoimain komentaja vahvisti alueellisen puolustusjärjestelmän käyttöönoton, ja tasavallan presidentti hyväksyi sen, sanoo dosentti Marko Palokangas.
Aluepuolustus oli ajateltu vastakeinoksi juuri Tšekkoslovakiassa nähdyn kaltaiselle nopealle iskulle, jolla hiljennetään ensin valtion johtoelimet ja tiedonvälitys. Sellaista pidettiin todennäköisenä uhkakuvana Suomessakin, ja se tunnettiin nimellä kaappaushyökkäys.
– Tšekkoslovakian miehitys osoitti, että kaappaushyökkäys on täysin mahdollinen missä tahansa, sanoo Palokangas.
Sotilaat totesivat myös, että kyky kaappauksenomaiseen yllätyshyökkäykseen oli ainoastaan Neuvostoliitolla ja sen liittolaisilla. Nato ei olisi pystynyt siihen täällä.
Suurelle yleisölle kaappaushyökkäyksestä uhkakuvana kerrottiin vasta vuoden 1969 puolella.
Tšekkoslovakian miehitys osoitti, että kaappaushyökkäys on täysin mahdollinen missä tahansa.
Marko Palokangas
Suomen etelärannikon, satamien ja pääkaupunkiseudun puolustusta ryhdyttiin sen sijaan vahvistamaan heti Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen.
Helsinki-Vantaan, tuolloin Seutulan, ja Malmin lentokenttien ympärille tehtiin asemia panssarintorjunta- ja ilmatorjuntatykeille ja tuotiin aseita lähemmäs. Keskeisten satamien suojausta tehostettiin. Rannikkopuolustukseen hankittiin lisää tykkejä ja ohjuksia.
Neuvostoliitto tietenkin havaitsi, että Suomi järjestelmällisesti vahvisti puolustustaan kaappaushyökkäystä vastaan. Se alkoi kysellä, ketä suomalaiset mahtavat pitää vihollisenaan.
YYA-sopimuksen perusteella Suomen viralliset puolustussuunnitelmat piti tehdä länttä vastaan. Tosiasiassa yritettiin varautua myös idästä tulevaan hyökkäykseen, mutta siitä ei puhuttu julkisesti.
Neuvostoliiton epäilyjä saattoi torjua sanomalla, että rannikon ja pääkaupunkiseudun puolustuksen vahvistaminen oli tarpeen Naton kaappaushyökkäystä vastaan. Puolustusvoimat ei tosin sellaisen mahdollisuuteen uskonut. Tuskin venäläisetkään.
Tilanne Suomenlahdella rauhoittui syksyn mittaan, mutta Tšekkoslovakian kriisi kiristi suurvaltojen välejä monta vuotta.
Se tuntui myös Suomen idänsuhteissa. Neuvostoliiton painostus lisääntyi jo vuodesta 1969 lähtien. Neuvostoliitto yritti murentaa Suomen puolueettomuuspyrkimyksiä, ja esimerkiksi vaatimukset yhteisistä sotaharjoituksista voimistuivat.
Kekkonen ja armeijan johto väistelivät 70-luvulla kysymystä yhteisistä harjoituksista, kunnes Neuvostoliitto luopui yrittämästä.
Vääntö puolueettomuudesta kesti pidempään. Suomen puolueettomuuden tunnusti vasta Neuvostoliiton viimeinen presidentti Mihail Gorbatšov vuonna 1989. Neuvostoliitto lakkautettiin kaksi vuotta myöhemmin.
Lue myös:
Prahan kevät toi hetkeksi toivon vapaudesta – Nyky-Tšekki ei vuoden 1968 uudistajia juuri muistele
Lähteitä:
Pentti Airio: Yrjö Keinonen, Puolustusvoimain komentaja, Keuruu 2007
Heikki Tiilikainen: Kylmän sodan kujanjuoksu, Helsinki 2003
Jorma Kallenautio: Suomi kylmän rauhan maailmassa, Vammala 2005
Marko Palokangas: Räjähtävää tyhjyyttä, Helsinki 2014
Pekka Visuri: Idän ja lännen välissä – puolustuspolitiikka presidentti Kekkosen kaudella, Saarijärvi 2010
Suomen puolustusvoimat 100 vuotta, Keuruu 2018