Pakko mennä salille. Kunnon treeni saa veren virtaamaan lihaksiin ja olon tuntumaan vahvalta. Tyytyväinen olo kaikkoaa kuitenkin nopeasti kuntosalisession jälkeen. Mieleen hiipii ahdistus, joka helpottaa vasta, kun pääsee uudelleen nostelemaan painoja.
Kuulostaako tutulta? Jatkuva treenaamiseen ja omaan ulkonäköön liittyvä ahdistus on usein merkki siitä, etteivät liikuntatottumukset ole terveellä pohjalla. Joskus kyse voi olla jopa häiriintyneestä kehonkuvasta.
Liiallinen kehon tarkkailu voi viedä ilon liikunnasta
Liikunta on tutkitusti hyvästä ja ylläpitää terveyttä, mutta pakkomielteisestä treenaamisesta ja ulkonäön muokkaamisesta liikunnan avulla voi pahimmillaan tulla mielelle vankila. Silloin liikunta ei enää tuokaan hyvää oloa, vaan muuttuu stressaavaksi suorittamiseksi.
– Kun treenaaminen alkaa hallita arkea ja treenaamaan on pakko päästä, vaikka oman terveyden kustannuksella, on syytä huolestua, toteaa personal trainer ja liikuntabiologi Timo Haikarainen.
Toisinaan treeni nähdään ainoastaan porttina kohti tietynlaista kehoa, ei kokonaisvaltaista hyvinvointia. Vallitsevien kauneusihanteiden mukainen keho on lihaksikas ja äärimmäisen timmi (siirryt toiseen palveluun). Timmi kroppa mielletään usein terveeksi ja elinvoimaiseksi, mutta mieli saman vartalon sisällä voi joskus olla solmussa.
Haikaraisen mukaan ulkonäkö ei itsessään ole huono motivaattori treenaamiselle, mutta peilikuva ei saisi olla ainoa motiivi lähteä liikkeelle. Pakonomainen tarve näyttää samalta kuin Instagramin motivaatiokuvissa voi pikku hiljaa muuttaa suhteen treenaamiseen kieroutuneeksi.
– Olon ei pitäisi olla jatkuvasti ahdistunut ja hätäinen treenin ja ulkonäön vuoksi, Psykoterapeutti ja Syömishäiriökeskuksen johtaja Pia Charpentier muistuttaa.
Lihasten kasvattamisesta voi tulla pakkomielle
Lihaksikasta kehoa on tavoiteltu treenisaleilla jo vuosikymmenet, mutta 2010-luvun fitnessbuumi on kasvattanut intoa isoihin lihaksiin entisestään.
Toisinaan hurjaan treenitahtiin ja lihaksikkaan kehon tavoitteluun voi liittyä kehonkuvan vääristymä, jossa oma keho koetaan pieneksi ja hinteläksi, vaikka todellisuudessa lihasta olisi kertynyt runsaastikin.
Tällaista pakonomaista lihasten kasvattamista ja kieroutunutta suhdetta omaan kehoon kutsutaan lihasdysmorfiaksi. Kyseessä ei ole syömishäiriö, mutta lihasdysmorfiaan voi liittyä myös syömishäiriöoireilua.
– Lihasdysmorfia on aika spesifi ruumiinkuvan häiriö, joka ilmenee yleisimmin miehillä. Kyse on usein kehon viestien väärintulkinnasta. Jäädään koukkuun treenin jälkeiseen pumppiin ja tunnetaan olo aina muulloin heikoksi ja ruipeloksi, Charpentier kertoo.
Charpentierin mukaan lihasdysmorfian yleisyyttä on vaikea arvioida, sillä sitä esiintyy niin eri asteisena. Vakava lihasdysmorfia lienee melko harvinainen, mutta häiriölle ominainen oireilu on yleisempää.
Vallitsevat kauneusihanteet, joissa korostuu lihaserottuvuus ja alhainen rasvaprosentti, voivat altistaa lihasdysmorfiselle oireilulle.
Lihasdysmorfikko on jatkuvasti tyytymätön omaan kehoonsa
Usein lihasdysmorfiasta kärsivä on huomattavan lihaksikas, mutta kykenemätön näkemään itse itseään niin. Vääristynyt kehonkuva aiheuttaa usein valtavaa ahdistusta, ja kovasta treenaamisesta tulee helposti keino sietää pahaa oloa.
Lihasdysmorfian yleisimpiä oireita on erittäin tiukka ja rankka treeniohjelma, kurinalainen ruokavalio sekä jatkuva tyytymättömyys omaan kehoon.
– Tyypillistä on pakkomielle treenata mahdollisimman usein ja mahdollisimman kovaa. Käytännössä elämä usein muuttuu kovin rajoittuneeksi, kun arjen suunnittelu tähtää vain mahdollisimman suureen lihaskasvuun, Charptentier toteaa.
Pahimmillaan yhä suurempien lihasten tavoittelu voi johtaa siihen, että lihaskasvua haetaan kielletyistä aineista, kuten steroideista.
Haikarainen ei näe työssään lihasdysmorfiaa jatkuvasti silmille hyppäävänä ilmiönä, vaan enemmän marginaalisena ongelmana. Haikarainen kuitenkin myöntää kohdanneensa uransa aikana ihmisiä, joille lihasten kasvattamisesta on tullut jonkinasteinen pakkomielle.
– Olen törmännyt tilanteisiin, joissa olen huomannut, että asiakkaalla on epäterveitä ajatuksia, pakkomielteistä treenaamista tai kehonkuvan vääristymiä, Haikarainen kertoo.
Mieti miksi treenaat
Treenaaminen ja tietyn ulkonäön tavoittelu liikunnan kautta voi lipsua pikku hiljaa yhä hallitsevammaksi osaksi arkea, eikä sitä yleensä huomaa itse kovin helposti.
– Kun ystävät alkavat kommentoida sitä, että treenaaminen on mennyt överiksi, on syytä pysähtyä pohtimaan omia liikuntatottumuksia, Charpentier sanoo.
Aina ei ole helppoa erottaa sitä, milloin treenaamisesta on tullut liian hallitseva osa arkea ja milloin taas kyse on terveestä innostuneisuudesta ja päämäärätietoisesta liikkumisesta.
– Rajanvedossa auttaa se, että miettii, miksi treenaa. Jos itsetunto määrittyy treenaamisesta ja treenatusta ulkonäöstä, ei kaikki ole ihan kohdallaan, Charpentier toteaa.
Motiivien lisäksi on hyvä pohtia myös sitä, millaisia ajatuksia herää, jos ei pääse liikkumaan suunnitellusti.
– Kannattaa miettiä, miltä ajatus treenittömästä viikosta tuntuu. Mikäli jo ajatus tuntuu sietämättömältä, on syytä pohtia, mitkä omat motiivit treenaamiseen ovat.
Myös Haikarainen on samoilla linjoilla. Ahdistus on usein merkki siitä, että suhteessa liikuntaan on jotain vinksallaan. Yhdeksi hälytysmerkiksi Haikarainen mainitsee tilanteen, jossa tuntee pakonomaista tarvetta lähteä tekemään edes pieni treeni, vaikka olisi kipeä tai kärsisi rasitusvammasta.
– Kaikki ei ole hyvin, jos ei pysty jättämään treeniä väliin, vaikka tietää treenaamisen haittaavan terveyttä.
Miten toimia, jos treeni menee överiksi?
Jos huomaa, että treenaamiseen suhtautuu turhan pakonomaiseksi, kannattaa yrittää tietoisesti muuttaa ajatus- ja käyttäytymismallejaan.
– Harvenna treenaamista tietoisesti ja kuulostele, miltä se tuntuu. Jos ahdistaa, pysähdy ja mieti, mistä ahdistus juontaa juurensa, Charpentier vinkkaa.
Charpentierin mukaan pakonomaisen treenaamisen kierteestä pääsee usein irti, kun asian tiedostaa ja alkaa suunnitella arkeaan muun kuin treenin ehdoilla. Esimerkiksi uudet harrastukset tai ihmissuhteisiin panostaminen voivat viedä ajatuksia pois treenaamisesta.
Jos ahdistus ja pakkomielteisyys ei hellitä, kannattaa ottaa yhteyttä terveydenhuollon ammattilaiseen.
– Yleensä jo muutama konsultaatiokäynti psykologilla saa haitallisen kierteen katkeamaan. Ja jos ajatusmallit istuvat tiukassa, myös siihen löytyy ammattilaisilta apua, Charpentier kertoo.
Tavoitteellinen treenaaminen ei aina tarkoita riippuvuutta
On hyvä muistaa, ettei kovakaan treeniohjelma aina tarkoita sitä, että treenaaminen olisi mennyt liiallisuuksiin. Oleellisia ovat treenaamisen motiivit ja se, onko liikunta tasapainossa esimerkiksi ihmissuhteiden ja työn tai opiskelun kanssa.
– Olen urallani törmännyt loppujen lopuksi paljon enemmän ihmisiin, jotka ovat tyytyväisiä treenisuorituksiinsa ja aidon innostuneita liikunnasta kuin ihmisiä, joille liikunta tuottaisi jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta, Haikarainen sanoo.
Kunnianhimoisen tavoitteen erottaa pakkomielteestä se, että tietää olevansa arvokas ilman erottuvia vatsalihaksia tai muuta ulkonäköön tai suoritukseen liittyvää tavoitetta.
– Terveessäkin treenaamisessa voi olla hyvin kunnianhimoinen tavoite, esimerkiksi fitnesskisat. Silloin treeni voi olla kurinalaista ja iso osa elämää. Tärkeää on, ettei itsetunto ole kiinni siitä tavoitteesta, eikä epäonnistuminen vie pohjaa itsearvostukselta, Charpentier kiteyttää.
Lue myös:
"On koko ajan ahdistava ja syyllinen olo" – Näistä merkeistä tunnistat liiallisen treenaamisen
Fitnessura sekoitti hormonit ja jäädytti perhehaaveet vuosiksi: "Kova hinta maksettavaksi"