MÄNTTÄ Kuvataiteilija Henrik Härkönen, 28, on taas mennyt sahailemaan paikkoja.
Mäntän entisen rehunjalostaman puiseen seinään on leikattu ympyrä. Se on tyypillinen, rakenteisiin tehty työ Härköseltä, jonka teokset perustuvat geometrisiin perusmuotoihin ja voimakkaisiin väreihin.
Mäntän kuvataideviikot on uransa alussa olevalle Härköselle tärkeä tapahtuma. Sillä saa valtakunnallista huomiota, joka on elintärkeää taiteilijoille.
Kuvataideviikoilla on hyvä kaiku.
Härkönen esittelee töitään myös verkossa, kuten moni muu. Siitä on tullut kuvataiteilijoille tärkeä esiintymisfoorumi, vaikka osa heistä yhä karsastaa sitä.
– Instagram on tosi iso juttu, vaikka se tuntuu pinnalliselta. Ja tietysti omat nettisivut, Härkönen toteaa.
Taidekritiikin asema on heikentynyt 2010-luvulla, ja tilanne näyttää entistä huonommalta, kun taidekriitikko Otso Kantokorpi kuoli toukokuussa. Hän piti kuvataidetta äänekkäästi esillä, ja Kantokorven postauksia seurattiin.
Aiemmin taidekriitikoilla oli keskeinen rooli sekä hyvässä että pahassa. He nostivat ja pudottivat taiteilijoita.
Kantokorvesta Härkösellä ei ole omakohtaista kokemusta, mutta kriitikosta on jäänyt kuva rakentavan kritiikin ja perusteltujen mielipiteiden miehenä
Sellaisesta kirjoittamisesta ei ole Härkösen mukaan enää paljon jäljellä.
Uuden polven taiteilija muistuttaa, etteivät hänen ikätoverinsa paljon lehtiä lue.
– Sukupolveni jaksaa katsoa ehkä 10 sekunnin videon. Siinä on vähän tilaa taidekritiikille, Härkönen toteaa.
”Mänttäläinen tuntee nykytaidetta huomattavasti paremmin kuin helsinkiläinen”
Veikko Halmetoja, 41, on unelmatyössään. Mäntässä kasvanut kuvataideviikkojen tämänvuotinen kuraattori on nähnyt kaikki tapahtuman aiemmat näyttelyt.
– Kyllä se aiheutti hieman paineita. Tietysti voi ajatella, että tämä on myös minun juhlavuoteni ja pääsen tekemään näyttelyn, josta olen haaveillut 25 vuotta.
Halmetojan taiteellisessa johdossa kuvataideviikoille on valittu lähes 60 taiteilijaa, joista vajaat kymmenen on Halmetojan tallissa.
Kuraattori perustelee oman galleriansa taiteilijoita sillä, että olisi ollut omituista jättää heidät pois jääviyssyistä.
Halmetojan pyörittämä helsinkiläinen ARTag-galleria edustaa monia kiinnostavia uuden polven kuvataiteilijoita, ja Mäntän kuvataideviikkojen tehtävä on kertoa, mitä taidemuodossa tapahtuu juuri nyt.
Halmetoja on työskennellyt kuvataidekriitikkona, ja hänelle taidekritiikin muutos on omakohtainen kokemus.
– Kun aloitin kuvataidekriitikkona Aamulehdessä, gallerianäyttelystä kirjoitettiin liuskan mittaisia kritiikkejä. Nyt se tuntuu absurdilta, Halmetoja toteaa.
Koko ajatus paperilehdestä on alkanut tuntua Halmetojasta vanhanaikaiselta ja vieraalta. Verkon myötä taidekritiikki on epäammattimaistunut, sillä kuka tahansa voi perustaa blogin ja alkaa kirjoittaa taidekritiikkejä.
– En yhtään väheksy sitä, mutta olen hieman huolissani siitä, katoaako sellainen ammatillisesti kirjoitettu, kontekstoinnin osaava kuvataidekritiikki kokonaan, Halmetoja sanoo.
Sitä koulukuntaa edusti toukokuussa kuollut Kantokorpi.
– Kantokorpi oli niin nopeasti läsnä kaikissa keskusteluissa, ja hän oli myös niiden synnyttäjä, ettei itselleni tule äkkiseltään mieleen, kuka olisi ensimmäisenä täyttämässä sitä aukkoa.
Mäntälle kuvataideviikot on Halmetojan mukaan tehnyt vain hyvää, vaikka tapahtuman perustamisesta nousi 25 vuotta sitten aikamoinen älämölö paikkakunnalla.
– Aika on tehnyt todella paljon. Keskiverto mänttäläinen ymmärtää nykytaidetta huomattavasti paremmin kuin keskiverto helsinkiläinen, Halmetoja kehuu.
”Taiteilijaelämä onkin toimistotyötä”
Kuvataideviikkojen näyttelytilan edessä seisoo kaksi dinosaurusta. Kierrätyspuusta ja -metallista tehdyt otukset näyttävät olevan matkalla poispäin.
Niiden tekijä Anna Pekkala (s. 1989) on paljasjalkainen mänttäläinen.
Halmetoja opetti Pekkalaa, kun tämä oli lasten taideleirillä, ja myöhemmin ammattikorkeakoulussa Tampereella.
Pekkala on käynyt Mäntän kuvataideviikoilla lapsesta asti, ja hänelle pääsy tapahtuman taiteilijaksi on ollut elämän pituinen haave.
Kolme vuotta sitten kuvataiteilijaksi valmistunut Pekkala pitää merkittävimpänä haasteenaan toimeentuloa. Esimerkiksi työttömyysturvan tulkinnallisuus aiheuttaa alalla hämmennystä.
Suomalaiset kuvataiteilijat elävät pääasiassa apurahoilla.
– Olen yllättynyt siitä, miten toimistotyömäistä työtä tämä välillä on, sillä apurahahakemusten kirjoittamiseen menee tuhottomasti aikaa.
”Olen salaa haaveillut, että pääsisin mukaan”
Emmi Kallio (s. 1981) poseeraa räiskyvien teostensa edessä ja kysyy, näkyykö mustassa vaatteessa kipsiä. Kallio on vetänyt aamulla lasten työpajaa Mäntässä.
Opettaminen on tyypillinen sivutyö, jota moni kuvataiteilija tekee.
Kalliolla on samantyyppinen historia kuin Anna Pekkalalla. Myös hän on syntynyt Mäntässä ja kiertänyt kuvataideviikkoja pienestä pitäen.
– Olen ehkä vähän salaa haaveillut, että pääsisin joskus itse mukaan, Kallio sanoo.
Hänelle Mäntän kuvataideviikoilla on ollut ratkaiseva merkitys ammatinvalinnassa.
– Se on varmasti yksi suurimpia syitä siihen, miksi olen itse taiteilija.
Pari vuotta sitten kuvataiteilijaksi ammattikorkeakoulusta Tampereella valmistunut mänttäläinen kuuluu Halmetojan talliin. Kallion teoksia Halmetoja on kuvaillut y-sukupolven muotokuvaksi.
Taiteilijan tapa työskennellä on kehollinen, ja se näkyy maalauksissa.
– Lähden riehumaan työhuoneella ja katson, mitä siitä tulee, Kallio hymyilee.