TUAM Syyspäivänä 1970-luvun alussa kaksi pikkupoikaa leikki joutomaalla länsi-irlantilaisen Tuamin kaupungin laitamilla. Autioituneen entisen lastenkodin piha oli jännittävä paikka, jossa kasvoi kiipeilyyn sopivia omenapuita.
Barry Sweeney ja Frannie Hopkins, 7 ja 9, löysivät heinikosta betonilaatan, jota eivät ennen olleet huomanneet. Se liikkui, jos sitä työnsi.
Laatan alta paljastui matala luola – jonkinlainen hautakammio – luita ja pieniä pääkalloja sikin sokin. Nuorempi poika putosi luolaan, pelästyi ja alkoi itkeä.
Frannie veti Barryn ylös, ja pojat juoksivat pois. Niin kovaa kuin kintuista pääsi.
Runsaat 40 vuotta myöhemmin kertomuksen kuuli Catherine Corless, paikallinen historianharrastaja. Hän oli alkanut selvittää, mitä katolisen kirkon nunnien pyörittämässä lastenkodissa oikein oli tapahtunut.
Poikien kertomus ja Corlessin epäilyt saivat vahvistuksen viime vuonna, kun paikalla tehtiin kaivauksia.
Maan alta löytyi suuri määrä alle kolmivuotiaiden lasten jäännöksiä.
Tuamissa toimi vuodesta 1925 alkaen ranskalaislähtöisen Bon Secours -nunnajärjestön johtama Pyhän Marian äiti- ja lapsikoti.
Se oli paikka, jonne raskaana olevat naimattomat naiset tulivat synnyttämään.
Syvästi katolisessa Irlannissa raskaus ennen avioliittoa oli suuri häpeä. Monessa tapauksessa naisen lähetti laitokseen oma perhe, usein papin painostuksesta.
Synnytyksen jälkeen naiset erotettiin lapsistaan. He työskentelivät laitoksessa vuoden verran, mutta saivat sen jälkeen lähteä. Lapset jäivät nunnien kasvatettaviksi.
Vuonna 1961 lastenkoti lakkautettiin. Tyhjilleen jäänyt rakennus purettiin vuonna 1972 ja tilalle rakennettiin kaupungin vuokrataloja.
Talorivistöjen keskelle jäi joutomaa, johon 1980-luvulla pystytettiin keinuja ja kiipeilytelineitä, koripallokenttä ja skeittiramppi.
Tuamin lastenkodin lapset olivat hyvin laihoja, ikäisekseen pienikokoisia ja sairaalloisia. Hiljaisia, syrjäänvetäytyviä ja pelokkaita.
Heillä oli erilaiset vaatteet kuin muilla ja raskastekoiset saappaat, joiden pohjat oli vahvistettu nauloilla. Kun he kävelivät kouluun parijonossa, katukiviin osuvista nauloista kuului kova kopina.
– Kaikki muistavat saappaiden äänen. Kuin armeija olisi marssinut, kertoo Tuamissa koko ikänsä asunut Catherine Corless, 64.
Hänen oma koulumatkansa kulki lastenkotia ympäröivän kolmemetrisen muurin ohi. Tummanharmaasta kivirakennuksesta saattoi nähdä vilauksen, jos raskas puinen portti oli jäänyt raolleen.
Corless kävi lastenkotilasten kanssa samaa koulua. Hän muistaa, että he istuivat luokan perällä muista erillään.
Opettajina toimineet nunnat suhtautuivat heihin paheksuen. Heiltä ei koskaan kysytty mitään, eikä heitä otettu muuten mukaan opetukseen.
Jos käyttäytyi huonosti, saattoi rangaistukseksi joutua istumaan heidän viereensä.
Pieni koululainen ei osannut kyseenalaistaa toisten lasten kohtelua, mutta aikuisena asia alkoi vaivata, kertoo Corless maatilansa keittiössä Tuamin toisella laidalla.
Hän alkoi tutkia lastenkodin historiaa, istui kirjastoissa ja arkistoissa, jututti naapuruston nykyisiä asukkaita ja tapasi paikkakunnalla asuvia laitoksen entisiä asukkeja. Kävi ilmi, että lasten olot olivat surkeat.
Tuamin lastenkodissa vuonna 1947 käyneiden tarkastajien raportti kertoi, että osa lapsista oli aliravittuja ja kuolleisuus oli poikkeuksellisen suuri.
Naapurit ovat kertoneet nähneensä, kuinka lastenkodin pihalle oli iltahämärässä haudattu pieniä valkoisia puulaatikoita.
Corless kuuli myös kahden pikkupojan 1970-luvulla löytämästä maanalaisesta kammiosta.
Vanhoista kartoista ja piirustuksista selvisi, että tismalleen samalla paikalla sijaitsi lastenkotirakennuksen 1930-luvulla käytöstä poistettu jätevesisäiliö.
Vain kaksi lasta oli haudattu hautausmaalle. Missä olivat loput 796?
Väestökirjanpitoa tutkittuaan Corless sai selville, että lastenkodissa kuoli vuosina 1925-1961 peräti 798 lasta. Heistä vain kaksi on haudattu tien toisella puolella sijaitsevalle Tuamin hautausmaalle.
Missä olivat loput 796 lasta? Jätevesisäiliössä ja pienissä puulaatikoissa leikkikentän alla, Corless päätteli.
Martin Reilly, kolme kuukautta. Martin Hughes, 11 kuukautta. Mary Connolly, yksi kuukausi. Mary Kate Ruane, 41 päivää. Joseph Mulchrone, kolme ja puoli kuukautta
Nimilista Catherine Corlessin keittiönpöydällä kertoo, että pelkästään tammikuussa 1940 lastenkodissa kuoli viisi vauvaa. Koko vuonna lapsia kuoli yhteensä 34.
Pahin vuosi oli 1943, jolloin kuoli yhteensä 50 lasta. Influenssaan, keuhkokuumeeseen, hinkuyskään.
Tartuntataudit levisivät helposti, kun suuri määrä lapsia nukkui ja oleskeli tiiviisti samoissa kylmissä huoneissa. Aliravitsemus taas johtui kehnosta ruuasta. Lapset saivat pelkkää puuroa ja perunaa, eivät juuri lainkaan proteiinia.
Ruuasta oli etenkin 1940-luvulla pulaa myös muualla Irlannissa. Lapsikuolleisuus oli huonon hygienian takia korkea erityisesti kaupungeissa.
Lapsia paheksuttiin ja halveksittiin. Sanottiin, että he ovat paholaisesta syntyneitä.
Catherine Corless
Mutta Corlessin käsityksen mukaan lastenkodissa ei olisi pitänyt olla sen suurempi puute kuin muuallakaan. Nunnat viljelivät vihanneksia sekä pitivät kanoja ja porsaita.
Kreivikunta maksoi nunnille punnan viikossa lasta kohden. Kodissa kokonaisen vuoden viettäneet äidit hoitivat palkatta kaikki työt pyykkäyksestä kitkemiseen, joten kuluja ei juuri ollut.
Corless arvelee, että nunnat eivät yksinkertaisesti pitäneet avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia minkään arvoisina.
– Heitä paheksuttiin ja halveksittiin. Sanottiin, että he olivat paholaisesta syntyneitä.
Mutta miksei kukaan puuttunut laiminlyönteihin? Ja miksi kuolleita lapsia ei haudattu säällisesti? Vastauksia voi hakea katolisen kirkon asemasta irlantilaisessa yhteiskunnassa.
Katolinen kirkko oli Irlannissa pitkään vahvempi kuin valtio. Se oli vaikutusvaltainen moraalinen auktoriteetti, joka määritti, miten ihmisten tuli elää ja käyttäytyä.
Kun Irlanti irtautui Britanniasta vuonna 1921, kirkko otti hoitaakseen väestön koulutuksen ja suurimman osan terveydenhoidosta, koska köyhällä valtiolla ei ollut siihen varaa.
Kirkko sai tärkeän aseman myös siksi, että katolilaisuus on alusta asti ollut keskeinen osa irlantilaisten kansallista identiteettiä.
Vaikka lähes kaikki irlantilaiset olivat katolilaisia, brittivallan aikana katolisen uskon harjoittamisesta rangaistiin. Katolilaisuudesta tuli peruste Irlannin itsenäistymiselle, keino määritellä irlantilaiset omaksi kansakseen.
Katolinen kirkko on maassa vaikutusvaltainen vielä nykyäänkin. Irlantilaisista 78 prosenttia määrittelee itsensä katolilaiseksi. Alakoululaisista 96 prosenttia käy katolista koulua.
Suhtautuminen kirkkoon on viime vuosikymmeninä kuitenkin muuttunut. Samalla kun irlantilaiset ovat kouluttautuneet ja vaurastuneet, he ovat myös maallistuneet.
Lukuisat lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvät skandaalit ovat saaneet monet ottamaan vielä enemmän etäisyyttä.
Yksi tuoreimmista häpeätahroista ovat Tuamin lastenkodin unohdetut lapset.
Kun Catherine Corless kirjoitti tutkimustuloksistaan esseen paikalliseen historia-aiheiseen lehteen vuonna 2012, tuloksena oli syvä hiljaisuus.
Corless silti jatkoi tutkimuksia. Häntä harmitti, että paikallishallinto oli rakentanut puretun lastenkodin paikalle asuintaloja, eikä lasten hautoja ollut merkitty edes pienellä muistolaatalla.
Hän oli asiasta yhteydessä paikallisiin viranomaisiin, katoliseen kirkkoon ja Bon Secours -nunnajärjestöön, mutta kukaan ei ollut kiinnostunut.
– Se sai minut vihaiseksi ja ajoi minua eteenpäin. Asenne oli samanlainen kuin ennen. Että nämä lapset eivät ole minkään arvoisia.
Lopulta Irish Independentin julkaisemat jutut (siirryt toiseen palveluun) ja kuolleiden lasten nimilista (siirryt toiseen palveluun) kesäkuussa 2014 nostivat asian niin laajaan julkisuuteen (siirryt toiseen palveluun), ettei vaikeneminen ollut enää mahdollista.
Vuonna 2015 Irlannin hallitus perusti oikeudellisen tutkimuskomitean selvittämään asiaa.
Viime vuonna tehdyt arkeologiset kaivaukset osoittivat, että lasten jäännöksiä on paljon sekä jätevesisäiliössä että leikkikentän alla. Nyt pohditaan, mitä niille pitäisi tehdä.
Vaihtoehtoja on monia. Jäännökset saatetaan jättää sijoilleen ja rakentaa paikalle jonkinlainen muistomerkki tai -puutarha.
Mutta on myös mahdollista – vaikkakin asiantuntijoiden mukaan erittäin vaikeaa – että ne kaivetaan ylös, DNA-testataan ja palautetaan elossa oleville sukulaisille.
Monet toivovat, että tämä menisi pois, että ihmiset unohtaisivat.
Catherine Corless
Hallituksen asiantuntijat haluavat, että päätöksentekoon osallistuvat myös naapuruston asukkaat sekä lastenkodissa itse olleet niin sanotut "eloonjääneet".
Alunperin muistolaattaa itsekin ehdottanut Corless kannattaa nyt jäännösten DNA-testausta.
– Monet toivovat, että tämä menisi pois, että ihmiset unohtaisivat. Mutta niin ei nyt käy. Tämä on mennyt aivan liian pitkälle, hän sanoo.
Dublin Roadilla, jota pitkin lastenkotilapset 1950-luvulla kopistelivat kouluun, asia on arka. Etenkin vanhemmat asukkaat muistavat lastenkodin hyvin, toiset haluaisivat unohtaa.
Ystävänsä luona piipahtanut Mary Rushe oli ennen eläkepäiviään sairaanhoitaja ja kätilö. Hän ehti olla töissä lastenkodissa jonkin aikaa ennen sen lakkauttamista.
– Ei se ollut niin synkkä paikka kuin miltä se kuulostaa. Ei meillä kellään ollut mitään. Eikä kukaan auttanut, kaikkein vähiten valtio, Rushe selittää.
– Nunnat olivat ainoa turvaverkko.
Koko ikänsä alueella asuneen Rushen mielestä lastenkotiasian pitäisi antaa olla.
– Tässä kaupungissa elää yhä ihmisiä, jotka olivat lapsina siinä kodissa. Heidän pitäisi antaa elää elämäänsä rauhassa. Tunnen kaksi naista, jotka ovat kauhuissaan ajatuksesta, että heidän menneisyytensä paljastuu.
Rushen mukaan osa naapurustosta vastustaa Catherine Corlessin tutkimuksia ja asian tuomista julkisuuteen. He kokevat, ettei heidän näkemyksiään ole otettu huomioon.
Viereisellä poikkikadulla asuva Marian Harrison on eri mieltä. Hänen mielestään lasten jäännökset pitäisi kaivaa ylös ja haudata kaupungin hautausmaalle.
– Monet ajattelevat, että lasten jäännökset pitäisi jättää rauhaan, mutta minusta pitäisi järjestää kunnon hautajaiset. Hautausmaahan on tuossa tien toisella puolella.
Myös Harrison on elänyt näissä kortteleissa koko ikänsä. Hän sanoo, ettei tiedä lastenkodin tapahtumista enempää kuin on lehdistä lukenut. Mutta mainitsee sitten sisarensa vieneen laitoksen lapsia aamuisin kouluun.
Muutaman talon päässä asuva Sadie Rattigan kehottaa kysymään lisää mieheltä, joka parhaillaan maalaa hänen taloaan.
Käy ilmi, että maalari on se pikkupoika, joka 1970-luvulla putosi jätevesisäiliöön ja löysi lasten hautapaikan.
– Nyt ei ole oikein hyvä hetki, Barry Sweeney sanoo ja sutii harmaata maalia vesiränniin.
Hän kertoo traumatisoituneensa tapahtumasta pahasti.
– Kaikki tämä tuo sen taas takaisin. Puhutaan joskus toiste.
Irlantilaiset ovat tällä vuosituhannella joutuneet kysymään kerta toisensa jälkeen, millaisessa maassa he ovat eläneet.
Hallitus on määrännyt peräti viisi tutkimuskomiteaa selvittämään pappien harjoittamaa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä katolisen kirkon laitoksissa eri puolilla maata.
Lopputuloksena on ollut tuhansien sivujen pituisia raportteja lasten järjestelmällisestä hyväksikäytöstä, pahoinpitelystä ja laiminlyönnistä sekä siitä, kuinka kirkko on yrittänyt peitellä tapauksia.
Ihmiset ovat valmiita uskomaan kirkosta nyt mitä tahansa.
Patsy McGarry
– Irlantilaisten luottamus katoliseen kirkkoon moraalisena auktoriteettina on romahtanut, sanoo kirkon asioihin erikoistunut toimittaja Patsy McGarry sanomalehti Irish Timesista.
Hän arvelee, että vielä kaksikymmentä vuotta sitten ihmiset eivät olisi suostuneet ottamaan todesta Catherine Corlessin tutkimuksia Tuamin tapahtumista.
– Mutta nyt ihmiset ovat valmiita uskomaan kirkosta mitä tahansa, McGarry sanoo.
Samalla kun kirkon valta on murentunut, Irlannissa on tapahtunut nopea yhteiskunnallinen muutos.
Homoseksuaalisuus lakkasi olemasta rikos vuonna 1993. Avioero tuli lailliseksi vuonna 1996. Homoavioliitot hyväksyttiin vuonna 2015. Toukokuussa yli 66 prosenttia irlantilaisista äänesti tiukan aborttikiellon kumoamisen puolesta.
Maassa on nykyään jopa homoseksuaalisuutensa avoimesti julkisuuteen tuonut pääministeri. Leo Varadkar sanoi toukokuun kansanäänestyksen jälkeen, että Irlannissa on tapahtunut hiljainen vallankumous.
Julkisen keskustelun rajat Irlannissa ovat laajentuneet merkittävästi, katsoo Irlannin nykyhistorian professori Diarmaid Ferriter University College Dublinista.
– Olemme nyt kuulleet sellaisten ihmisten ääniä, joita ei ole kuultu Irlannissa koskaan aikaisemmin, Ferriter sanoo.
Hän tarkoittaa naisia, jotka aborttikansanäänestyksen alla kertoivat julkisesti siitä, mitä tiukka lainsäädäntö on heille tarkoittanut. Tai niitä pappien seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi joutuneita, jotka ovat kertoneet mediassa kokemastaan.
Vielä muutama vuosikymmen sitten julkinen keskustelu oli mustavalkoisempaa ja kirkko sai määritellä käsitteet.
– Nyt henkilökohtaisten kokemusten tulva on ollut musertava. Niiden myötä olemme alkaneet tehdä tiliä vaikean historiamme kanssa. Pimeisiin nurkkiin on näytetty valoa, Ferriter sanoo.
Tuamin lastenkodista pääsi pois viimeistään kahdeksanvuotiaana. Lapset adoptoitiin – usein Yhdysvaltoihin – tai lähetettiin koulukoteihin tai kasvattiperheisiin, joissa olot eivät välttämättä olleet kovinkaan paljon paremmat.
Kasvattiperheitä ei juuri valikoitu, eikä lasten kohtelua valvottu kovin tehokkaasti. Etenkin poikia otettiin paljon työvoimaksi. Aviottoman lapsen leima ei haalistunut.
Niin kutsuttuja "eloonjääneitä" asuu Tuamissa ja lähialueilla vielä jonkin verran. Heillä on nykyään tapana kokoontua yhteisiin tapaamisiin, usein Corlessin keittiössä.
– Heidän elämässään on ollut valtavasti kärsimystä. Vieläkin silmissä näkyy kyyneleitä, kun he kertovat kokemastaan, Corless kertoo.
Yksikään hänen tapaamistaan eloonjääneistä ei ole sanonut havittelevansa kirkolta tai valtiolta korvauksia. Corlessin käsityksen mukaan he lähinnä haluaisivat, että heiltä pyydettäisiin anteeksi.
Corlessilla itsellään on miehensä Aidanin kanssa kaksi tytärtä, kaksi poikaa ja seitsemän lastenlasta. Hän on toiminut myös perhepäivähoitajana.
– Olen viettänyt koko elämäni lasten kanssa. Minusta on täysin sietämätöntä, että lapsia kohdellaan tällä tavalla, hän sanoo.
Irlannin kirkko uusissa syytteissä: Viemäristä löytyneiden satojen lapsivainajien kohtalo järkyttää
Irlannin katolinen kirkko määräsi nunnat auttamaan lasten joukkohaudan tutkinnassa