Rakastuin 1982. Seitsemänvuotiaana. Muistan hetken edelleen, niin kuin jokainen meistä ensirakastumisensa. Espanjan MM-kisat, Brasilia–Skotlanti. 18 minuutin kohdalla skotit, joiden maanmies Thomas Donohoe toi jalkapallon Brasiliaan 1894, siirtyivät ottelussa 1–0-johtoon. Keltapaitaiset, vaaleansinishortsiset, tummaihoiset, vaaleaihoiset, pitkät, lyhyet, niin erilaiset, mutta samaa pelin rytmiä tuntevat miehet alkoivat leikkiä. Siltä peli lapsen silmään näyttää – maailman hauskimmalta leikiltä.
Brasilian taikurit leikkivät pallolla. Kantapää, jalkapohja, reisi, pää, sisäsyrjä, ulkosyrjä, olkapää, rinta, nilkka – melkeinpä kaikki kehon osat olivat käytössä. Liikkuminen oli sulavaa, kevyttä ja tuntui kuin pallo olisi yhtä heidän kanssaan. Keho vääntyi välillä jopa akrobaattisiin asentoihin ja silti kaikki näytti niin helpolta: hetkessä elämiseltä.
Skotlannin maalista ei ehtinyt kulua kuin 15 minuuttia, kun pauhaava rummutus räjähti ensimmäisen kerran stadionilla. Samban kutsu – se välittyi nyt karnevaaliasusteisilta faneilta kentälle oleville artisteille. Ensirakkauteni, Brasilian jalkapallon ruumiillistuma Zico ampui vapaapotkun noin 20 metristä kierteisenä maalin oikeaan ylänurkkaan. Keinuva ja energinen peli jatkui koko toisen puoliajan. Ederin 3–1-osuma tiivisti brassien pelaamisen, ei pelitavan vaan pelissä elämisen täydellisesti: kiusoitteleva nosto rangaistusalueen rajalta yli hölmistyneen, vastaan tulleen maalivahdin, joka ei voinut kuin seurata katseellaan hänet täysin yllättänyttä ratkaisua.
Ottelu päättyi Brasilian 4–1-voittoon. En unohda sitä hetkeä koskaan. Se oli kuin jalkapallon ensisuudelma, jota ajatellessa kehossa edelleen herää jotain kihelmöivää. Puhdasta, innostunutta ja täynnä iloa.
Rakkautemme oli läsnä arjessa MM-kisojen välillä. Brassien harhautukset ja kikat seurasivat mukanani aina treenikentällä, varsinkin yksin pallon kanssa leikkiessäni. Treenasin hiekkakentillä ja asfaltilla aivan kuin he oppiakseni pallomestariksi. Halusin elää pelissä kuin he, pelata aivan kuin se olisi Rio de Janeiron katufutista, juhlia maaleja kuin he. Neljän vuoden välein rakkautemme roihahti aina uudelleen ja uudelleen liekkeihin.
Meksikon vuoden 1986 MM-kisoista opin, että rakkaus tuottaa joskus myös tuskaa. 11-vuotiaan sydän särkyi puolivälierässä, kun Ranska pudotti keltapaidat rangaistuspotkukilpailuissa. Kyyneleet eivät tulleet puroina, vaan kuin vuoroveden aikaan virtaavan Amazonin voimalla. Nukahdin itkuuni.
Muiden hyökkäysvoittoiseen, virtuoosimaiseen taitoon uskovien tavoin sain odottaa haavojeni arpeutumista kahdeksan vuotta. Siihen tarvittiin iloiset, hymyilevät ja kulmalipulla maalejaan kuin vauvaa tuudittaen juhlivat hyökkääjät Bebeto ja Romario. He johdattivat symbioosimaisella yhteistyöllään Brasilian finaaliin, ja Meksikon rankkarikisan pettymys pyyhkiytyi Rose Bowl -stadionin yöhön, draaman kaaren täydentyessä Italian ihmepojan Roberto Baggion epäonnistumiseen viimeisessä rankkarivedossaan. Rakkaus brasilialaiseen futikseen sai minut taas kerran itkemään. Tällä kertaa ilosta, liikutuksesta. Kyyneleet vierivät poskille unelman täyttymyksestä, ylpeydestä, aivan kuin olisin ollut osa joukkuetta, osa karnevaalia, osa jotain suurempaa.
1998, 2002, 2006, 2010, 2014. Viidet MM-kisat ja 24 vuotta välissä. Kaipaan kyyneleitä. Peli on sama kuin ennen, mutta katson sitä eri tavoin. Katson joukkuetaktisia valintoja, isoja kokonaisuuksia ja analysoin peliä purkaen sitä myös erilaisen datan avulla. Asetan itseni valmentajan asemaan ja mietin, millaisia ratkaisuja itse tekisin hänen tilanteessaan.
Suuret tunteet, elämykset ja jalkapalloromantiikka ovat jääneet tiedon, analyysin ja tutkimisen alle. Aivan kuin 36 vuotta kestänyt romanssi olisi hiipunut ja väljähtynyt, jäljellä olisi ainoastaan yhteinen menneisyys. Minne ovat kadonneet lapsen vilpitön rakkaus, voimakkaat tunteet ja ikimuistoiset yksittäiset hetket maailman suurimman lajin parissa?
Jospa pystyisi katsomaan peliä, suurta ensirakkauttaan, taas lapsen silmin. Ihaillen yksittäisten pelaajien loisteliaita suorituksia: monipuolisia syöttöjä, harhautuksia, käännöksiä, kierteisiä laukauksia unohtamatta persoonallisia tuuletuksia. Eläen mukana taklauksissa, blokatuissa vedoissa ja maalivahtien syöksyissä kohti ylänurkkaa. Aistien pelaajien ja joukkueiden yhteishenkeä, toistensa puolesta pelaamista, pettymysten ja onnistumisten tunteiden jakamista ja sitä, miten yksitoista yksittäistä pelaajaa voi liikkua saumattomasti yhdessä saman rytmin tahdissa: salsan, ripaskan, polkan, marssin, tangon, flamencon tai samban.
Sitä minä rakastan.
Kirjoittaja on nuorten maajoukkuevalmentaja ja tekninen johtaja Suomen Palloliitossa. Hän toimii Yle Urheilun asiantuntijana MM-kisoissa ja vakiovieraana Radio Suomen keskusteluohjelmassa Urheiluhulluissa. ”Ennen valmensin peliä, jota pelaajat pelasivat. Nykyään autan ihmisiä valmentautumaan, jotta he voivat pelata peliä mahdollisimman hyvin.”
Lue myös:
Marianne Miettisen kolumni: Mitä urheilijalle oikeasti jää olympiamitalista?
Marianne Miettisen kolumni: Urheilun tasa-arvotyö on vielä pahasti kesken