Raskaat pilvet vyöryvät hitaasti taivaalla. Niiden väri vaihtelee harmaasti sinertävään, mutta ei sentään sada. Taiteilija Leonardo da Vilhua säätila kismittää: hän haluaisi, että auringonsäteet kultaisivat hänen patsaspuistoaan, jotta televisioon saataisiin kauniimpaa kuvaa.
Nopealiikkeinen Vilhu porhaltaa jonnekin halkopinojen taakse ja noutaa sieltä hopeisena välkehtivän pyöreän taulun, jonka asettaa sarvekasta pirua esittävän metallipatsaan jalkojen juureen.
– Koska aurinko ei suostu tulemaan taivaalle, tässä on sitten tämä minun oma aurinkoni, Vilhu selittää.
Sitten hän nostaa kätensä ylös dramaattiseen, loitsuavaan asentoon – näkymästä tulee mieleen muinainen shamaani, joka haluaa hallita luonnonvoimia.
Matkaikonit ovat kuin sarjakuvia
Leonardo da Vilhu eli Risto Vilhunen (s. 1945) on ehdottomasti yksi Suomen värikkäimpiä taiteilijoita. Hän ryhtyi tekemään pop-taidetta jo 1960-luvulla, mutta sittemmin hän innostui maisemamaalauksesta sekä renessanssiajan estetiikasta ja ajatusmaailmasta. Samalla Vilihunen perusti patsaspuiston Vantaan Sotunkiin ja loi pöyhkeän renessanssiruhtinashahmo da Vilhun.
Paitsi taiteestaan ja persoonastaan, Vilhunen tunnetaan myös keräilijänä, jonka mittavissa kokoelmissa on esimerkiksi Pablo Picasson ja Edgar Degasin teoksia – tuhansin kappalein.
– Tämä kerääminen on muodostunut minulle alkoholiaddiktion jatkeeksi, ja sitä vie eteenpäin kiima, kuten se vie eläimiäkin. Toki mukana on myös – Platonin sanojen mukaan – rakkautta kauneuteen ja totuuteen, Vilhunen kertoo.
Joskus kerääminenkin voi saavuttaa lakipisteensä, ja nyt Vilhunen on päättänyt lahjoittaa ikoneista ja muusta kristillisestä esineistöstä koostuvan kokoelmansa Suomen ortodoksiselle kirkkomuseolle, RIISAlle.
Sadat ikonit ovat koristaneet Vilhusen kodin hirsiseiniä jo vuosikymmeniä, ja oudolla tavalla iso olohuone on alkanut muistuttaa kirkollista tilaa.
– En luovu tästä kokoelmasta lainkaan raskain mielin, päinvastoin: tällä kokoelmalla on nyt merkitystä, koska se jää tulevien sukupolvien katseltavaksi. Joidenkin mielestä keräilykohteet ovat kuin omia lapsia, mutta ei se niin ole. On ihan perseestä, jos elämä olisi kiinni pelkästään esineissä, Vilhunen paukauttaa.
Vilhusen ikoni-innostus juontaa jo lapsuuteen: hänen isänsä palasi jatkosodasta mukanaan pieni matkaikoni, joka oli sittemmin Vilhusten kodin kirjahyllyssä näkyvällä paikalla. Opiskeluaikoinaan Vilhunen vieraili myös usein kotipaikkakuntansa Kuopion ortodoksisessa kirkkomuseossa ikonitaidetta ihastelemassa.
– Tajusin jo vuonna 1965 kun Andy Warhol ja pop-taide valtasivat maailmaa, että nämä matkaikonit ovat taitoltaan ihan kuin sarjakuvia.
Idän ja lännen sekoitus on Suomen rikkaus
Ortodoksiuskonnossa ikoni on ikkuna taivaaseen ja tuopuoleiseen, mutta Risto Vilhusta kiehtoo ikoneissa nimenomaan niiden estetiikka – henkisestä puolesta hän ei välitä.
– Ortodoksisuus tai kristinusko ovat yhtä huijausta, eivätkä ne merkitse minulle yhtään mitään. Ovathan ne tosin saaneet aikaiseksi myös upeaa kulttuuria. Toisaalta olisi hölmöä ryhtyä tämän alueen asiantuntijaksi, kun en sitä ole. Pohjimmiltaan nämä esineet ovat vain tuoneet minulle hyvää oloa, Vilhunen sanoo.
Vilhunen ryhtyi myös keräämään ikoneita, koska hän koki, että Suomessa väheksyttiin vielä pitkään sotien jälkeenkin ortodoksisuutta ja itäistä kulttuuria.
– Suomalaisen kulttuurin rikkaus lähtee nimenomaan siitä, että se on sekoitus itää ja länttä. Ei meille Suomeen ole varsinaisesti tehty mitään ristiretkiä – Novgorodin kauppiaiden ansiosta itäisen kulttuurin vaikutus ulottui Turkuun saakka ja kristinusko tuli Suomeen ensin idästä.
Vilhusen mukaan Suomessa ei muisteta, että sata vuotta Venäjän vallan alla oli edistyksellistä ja hyvää aikaa. Suomalaisten suhtautuminen nyky-Venäjään taas on "ihan hirveää".
– Kun puhutaan turvapaikanhakijoista ja pakolaisista, Venäjä on ollut ainoa maa, jonka raja ei ole vuotanut. Ja jos se vuotaisi, olisimme täällä Suomessa oikeasti kusessa.
Vilhunen toteaa ironisesti, että Vladimir Putin on passeli siihen hommaan, johon hänet on valittu.
– Kaikki diktaattorit ovat hyviä oman aikansa. Sitten niiltä putoaa pää.
Samaan hengenvetoon Vilhunen sanoo olevansa ainoa suomalainen kommunisti, joka uskaltaa olla kommunisti.
– En mene koskaan toisten taskuille, vaan annan kaikki pois...Siis kunhan kiusoittelen – kukaanhan ei nykyisin uskalla enää olla avoimesti kommunisti!
Räkärokkia ja heroiinia
Risto Vilhusesta muodostui kotimaisen taiteen kuuma nimi varsin nopeasti. Opiskeluaikoina hän oli töissä kilpimaalaamossa, jossa oppi erilaisia paperisapluunoihin ja akryylimaalauksiin liittyviä tekniikoita. Tästä oli hyötyä myöhemmässä ilmaisussa pop-taiteen parissa.
– Kun Che Guevara kuoli vuonna 1967, niin painoimme samana iltana hänen kuviaan ja liisteröimme niillä kaikki Aleksin näyteikkunat. Aika edistyksellistä – siis tuohon aikaan, Vilhunen hekottelee ja viittaa nykyiseen katutaiteeseen ja sitä sivuaviin ilmiöihin.
60-luvun hurjina vuosina räkärokkia diggaileva Vilhunen järjesteli Taideakatemiassa bändi-iltoja, joissa esiintyi Kirkan ja Remun tähdittämä The Creatures. Ajan hengen mukaisesti huumeitakin tuli kokeiltua.
– Heroiinia otin kaksi kertaa, mutta minulla rupesi soimaan päässä koko ajan sinfoniaorkesteri ja sain rytmihäiriöitä, joten se leikki loppui siihen. Sätkää tuli jonkin verran vedettyä, mutta aina kun poltin sitä kännissä, siitä tuli hirveä olo. LSD:hen en kajonnut, koska olen jo tarpeeksi kusipää ja lennän muutenkin puoli metriä maanpinnan yläpuolella.
Alkoholia Vilhunen kutsuu "todelliseksi ongelmaksi", etenkin Suomessa.
– Ajatelkaa, alkoholi on valtion hyväksymä huume, vaikka se aiheuttaa väkivaltaa ja tekee kokonaisia perheitä sairaaksi. Minä olen kanavoinut alkoholiaddiktioni työntekoon, ja siitä on tullut minun henkivakuutukseni. Tosin olen yleensä kännissä päättänyt kaikki rakentamiset, keräilemiset ja tekemiset täällä puistossa.
Töitä Vilhunen jaksaa edelleen painaa. Hän hoitaa puistoaan yksin ja tekee omien sanojensa mukaan 14-16 tuntisia työpäiviä.
– Nyt olen kerännyt vadelmia 30 litraa, keräilijä kun olen. Parhaana vuotena vattuja on löytynyt 280 litraa. En ole mikään ituhippi, mutta ruokavaliooni kuuluu sieniä, nokkosia ja kurpitsoja.
Vilhunen ahkeroi myös uuden taidenäyttelyn parissa.
– En ole saanut ainoatakaan apurahaa tämän puiston rakentamiseen. Jos ilmoittaisin, että lähden Himalajalle meditoimaan, niin apurahaa varmaan tippuisi.
Vilhusella on kipakoita mielipiteitä myös kotimaisesta nykytaiteesta.
– Kotimaisen taidemaailman ongelma on aina ollut se, että suomalaiset apinoi eikä kapinoi. Katsotaan netistä, mitkä ovat ne uusimmat virtaukset, saakutti!
Harvinaisuuksia 1700-luvulta
Mutta palataanpa vielä tuohon alussa mainittuun mittavaan lahjoitukseen. Siihen kuuluu lähes 900 esinettä, joista vanhimmat ovat 1700-luvulta. Ikoneiden lisäksi siinä on liturgisessa jumalanpalveluksessa käytettyjä tekstiilejä ja sakraaliesineitä. Kaikki esineet on hankittu Suomesta.
Suomen ortodoksisen kirkkomuseon RIISAn museonjohtajan Teresa Töntsin mukaan kokoelma on poikkeuksellinen jo pelkästään valtavan volyyminsa takia.
– Tällä hetkellä meillä on RIISAssa 80 metalli-ikonia, ja nyt niitä tulee yli 600 lisää. Siellä on joukossa myös harvinaisuuksia ja aika näyttää, löytyykö niitä lisää, kun kokoelma on käyty läpi systemaattisesti ja se on dokumentoitu, Töntsi toteaa.
Yleisön nähtäville lahjoitus tulee vuonna 2020 avautuvassa Jumalainen valo -näyttelyssä, joka juhlistaa myös Risto Vilhusen 75-vuotispäivää. Ikoneita asetetaan esille myös Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispan Leon virkatiloihin.
Mutta mitä kokoelmasta luopuminen sitten tarkoittaa keräilijä Vilhuselle?
– Voi käydä niin, että kun seinät jäävät tyhjiksi, niin minulle tulee vielä suurempi kiima kerätä, Vilhunen virnistää.
