”Jos voisit jälkikäteen valita, niin millä vuosikymmenellä olisit mieluiten ollut tässä kusessa?”
Ympäristöpolitiikan professori Janne Hukkinen Helsingin yliopistosta on hetken hiljaa, naurahtaa sitten ja vastaa.
Mutta ennen vastausta kerrotaan, miten näin synkkään kysymykseen päädyttiin. Mistä Hukkinen puhui, kun häneltä kysyttiin, onko joka vuosikymmenellä oma uhkakuvansa?
Äänetön kevät nosti metelin ympäristön tilasta
Ympäristötietoisuus idätettiin alun perin tuholaismyrkyissä ja ilmansaasteissa.
Yhdysvalloissa huolestuttiin 1960-luvulla siitä, miten DDT ja muut tuholaismyrkyt kulkevat ravintoketjussa. Tajuttiin, että tie kasveista vie eläimiin ja lopulta ihmisiin.
Huolen toteemiksi kohosi biologi Rachel Carsonin kirja Äänetön kevät (1962). Kirjan nimi kuvasi, miltä lintujen laulu luonnossa kuulostaa, jos ympäristömyrkyille ei tehdä mitään.
Carsonin kirja johti DDT:n kieltämiseen Yhdysvalloissa ja monessa Euroopan maassa.
Paine ympäristönsuojeluun kasvoi ja 1970-luvun alussa presidentti Richard Nixon taipui perustamaan Yhdysvaltoihin ympäristöviraston.
– Se ei taatusti ollut vanhoillisen Nixonin sydäntä lähellä, vaikka oli muuten hänelle poliittisesti fiksua, Hukkinen hymähtää.
Pian tämän jälkeen koko läntinen maailma törmäsi ensimmäistä kertaa maailmanlaajuiseen ympäristökriisiin.
Raportti ”Kasvun rajat” käsikirjoitti painajaisen, öljykriisi toteutti sen
Vuonna 1973 Lähi-idässä sodittiin ja maailmanpolitiikan pyörä kääntyi asentoon, jossa öljyn tuotannosta ja hinnasta tuli poliittinen painostuskeino. Energiaa oli aiemmin riittänyt tuhlattavaksi asti, nyt siitä oli yhtäkkiä pula.
Öljykriisi ravisutti läntistä maailmaa. Suomessakin ryhdyttiin hätätoimiin.
Asuntojen lämpötilaa laskettiin talvesta huolimatta. Harkittiin jopa, pitäisikö television lähetykset lopettaa yhtenä päivänä viikossa energiansäästösyistä.
Aivan kriisin aattona ilmestyi raportti Kasvun rajat (1972), jossa joukko arvostettuja tutkijoita laski malleja siitä, miten kauan luonnonvarat riittävät ihmiskunnalle.
Öljykriisin tunnelmissa raportti revittiin käsistä. Se on edelleen yksi tunnetuimpia ympäristönsuojeluun liittyviä kirjoja. Professori Hukkinen kehuu sitä vieläkin.
– Kasvun rajat ennakoi esimerkiksi sen, että perinteinen öljyntuotanto kääntyy laskuun 2000-luvun alussa. Juuri näin kävi ja nyt tuotantoa paikkaavat liuskeöljy ja maakaasu, Hukkinen sanoo.
Ympäristötietoisuuteen herännyt maailma siirtyi öljykriisi lähimuistissaan 1980-luvulle. Siellä uusi merkkiteos odotti läpimurtoaan. Kirjan menestystä edesauttoi Ukrainassa räjähtävä ydinvoimala.
Tshernobyl teki riskiyhteiskunnan käsitteestä kuuluisan
1980-luku oli ydinvoimadebatin aikaa. Keskustelua kuumensi aivan vuosikymmenen vaihteeseen, vuoteen 1979 osunut Three Mile Islandin ydinvoimalaonnettomuus USA:ssa.
Seitsemän vuotta myöhemmin saksalainen sosiologi Ulrich Beck kirjoitti kirjan Riskiyhteiskunta (1986). Se olisi hyvinkin voinut jäädä pölyttymään yliopistojen kirjastoihin, mutta samana vuonna koko maailmaa vavahdutti uusi ydinvoimaonnettomuus, nyt Ukrainan Tshernobylissä.
Onnettomuus muutti Beckin teoksen klassikoksi.
Riskiyhteiskunnan idea on, että voiton tavoittelu ja laajat teknologiset järjestelmät suistavat yhteiskunnan tilaan, jossa kukaan ei enää hallitse kokonaisuutta – eivät edes päättäjät.
Tällaisen riskiyhteiskunnan suuri ironia on siinä, että samalla kun se tavoittelee teknologialla ja talouden kasvulla turvallisuutta, syntyy hallitsemattomia riskejä, jotka toteutuvat varoittamatta.
Tshernobylin ydinkatastrofi oli malliesimerkki hallitsemattoman riskin toteutumisesta. Huhtikuun 26. päivä 1986 koekäytössä olleen reaktorin tehot karkasivat käsistä. Tapahtui räjähdys ja voimala syttyi tuleen.
Säteilypäästöt eivät kunnioittaneet Euroopan valtioiden rajoja eivätkä viranomaisten turvamääräyksiä.
Lännessä ydinvoiman vastainen liike nousi voimansa huipulle ja onnettomuus synnytti kokonaisen sukupolven, jolle riskiyhteiskunnan käsite oli omakohtaisesti koettua totta.
Ydinvoimavastaisuus jäi elämään vahvana eurooppalaiseen politiikkaan – mutta ei Suomessa. Täällä Tshernobylin muisto laimeni vähitellen.
Edes uusi vakava ydinturma Japanin Fukushimassa vuonna 2011 ei muuttanut meikäläisen politiikan suuntaa.
– Suomi on tässä suhteessa erikoinen poikkeus. Muualla ydinvoimasta halutaan eroon, meillä sitä halutaan lisää, Hukkinen sanoo.
Unelma syntyy
Tshernobylin riskiyhteiskuntaesimerkin jälkeen maailma oli valmis ympäristöpolitiikan muutokseen. Vuonna 1987 Gro Harlem Brundtlandin johtama YK:n komissio esitteli raportin, joka lanseerasi käsitteen kestävä kehitys.
Se oli eräänlainen ympäristönsuojelun, politiikan ja kapitalismin liitto.
Kestävään kehitykseen kuului talouskasvu, mutta valtioiden tuli toteuttaa se niin, että samalla ei tuhota tulevien sukupolvien mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa.
Ympäristön tila, sosiaalinen hyvinvointi ja vauraus nähtiin tasa-arvoisiksi osiksi samaa palapeliä. Ratkaistavat ongelmat olivat valtavia: väestönkasvu, ravinto, luonnon monimuotoisuus, energian tuotanto, teollistuminen ja kaupungistuminen.
Usko kestävään kehitykseen eli vahvana koko 1990-luvun. Lippua vei eteenpäin Yhdistyneet kansakunnat, jonka Rion konferenssisissa jäsenmaat sitoutuivat kestävän kehityksen periaatteisiin.
Yhteistyöhaluja tiivisti myös uusi uhka: huoli ilmaston lämpenemisestä alkoi vallata alaa. Syntyi Kioton sopimus (1997), jossa teollisuusmaat päättivät aloittaa talkoot niin sanottujen kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi.
Unelma kuolee
Palataan takaisin kysymykseen, josta juttu alkoi.
Eli jos ympäristöpolitiikan professori Janne Hukkinen voisi valita, minkä vuosikymmenen lirissä hän olisi ollut mieluiten maailmaa pelastamassa?
Vielä 1990-luvulla Hukkinen uskoi, että maailma tosiaan voidaan pelastaa – ilman suuria kriisejä ja rytinää.
Monet tutkimukset osoittivat, että teknologia ilmastonmuutoksen torjumiseen oli olemassa. Lisäksi työn saattoi tehdä vain parin prosentin kuhmulla bruttokansantuotteeseen.
– Ilmaston lämpeneminen oli valtava ongelma, mutta silti ajateltiin, että hei… meillä on kolme vuosikymmentä aikaa tehdä asialle jotain, Hukkinen muistelee.
Mutta politiikan todellisuus toimi toisin.
Kesti reippaasti 2000-luvun puolelle, ennen kuin merkittävät teollisuusmaat ryhtyivät oikeasti ilmastonmuutoksen torjumiseen. Kioton sopimuksen ratifioinnit viipyivät. Ja kun paketti alkoi vihdoin olla kasassa Pariisissa 2015, USA peruutti Donald Trumpin johdolla talkoista ulos saman tien.
– Jos vastakkain on ympäristön tulevaisuus ja joku muu hyöty, niin aina löytyy lyhyen tähtäimen syy olla ryhtymättä pitkän tähtäimen toimenpiteisiin. Me tuhlasimme etsikkoaikamme, Hukkinen sanoo.
Planeetta ei tee kompromisseja
Nyt, 2010-luvun lopussa moni kriitikko sanoo, että kestävän kehityksen ideassa on ollut kestävää lopulta vain unelma talouskasvusta.
Synkkää näkymää syventää entisestään nykyinen maailmanpolitiikan asetelma, jossa suurvaltajohtajat vähät välittävät ympäristöstä, jos se ei edistä heidän lyhyen ajan etujaan, Hukkinen suree.
Nykyään ympäristökriitikot puhuvat planetaarisista rajoista. Termillä tarkoitetaan, että luonnonvarojen käytön ja ympäristön kantokyky on jo aikaa sitten ylitetty. Edessä on väistämättä jonkinlainen kriisi ja sopeutuminen murrosaikoihin.
Kriisit ovat jo täällä, vaikka emme sitä näe. Hukkinen kutsuu niitä viheliäisiksi kriiseiksi. Niissä politiikka ja talous sotkeutuvat monimutkaisella tavalla luonnon tilaan. Siksi meiltä jää näkemättä, että ne ovat myös ympäristökriisejä.
Hukkinen käyttää esimerkkinä ilmaston lämpenemisen ja pakolaisongelman syy–seuraus -suhdetta.
Ilmastonmuutos liittyy Pohjois-Afrikan krooniseen kuivuuteen. Väki siirtyy siellä paremman elämän toivossa maalta kaupunkeihin. Mutta poliittinen ja taloudellinen tilanne on sellainen, että elämä ei järjesty kaupungeissakaan. Lopputulos on pakolaisongelma.
On aika tehdä kriisisuunnitelma
Planetaariset rajat on ylitetty. Tämä haastaa opin kestävästä kehityksestä. Professorin mukaan sitä olisi aika päivittää. Katsetta pitäisi kääntää pitkän aikavälin tulevaisuudesta siihenkin, miten selviämme nykyisyydestä.
– Pitää hyväksyä, että hyvin lyhyellä aikavälillä jotain täysin odottamatonta voi tapahtua. ViheliäIiset kriisit ovat hyvin vaikeita ennustaa ja sillä tavalla monitasoisia, että niiden torjuntaan ei ole selkeää vastuuviranomaista, Hukkinen sanoo.
Erilaiset paikalliset ympäristöhäiriöt ovat kriisien ennusmerkkejä. Jossain tulvii, jossain roihuaa helteen korventama metsä, jossain uidaan meren muovi- ja sinileväpuurossa.
Mutta pidemmän päälle viheliäisintä on, että kriisien ratkaisuksi on tarjolla vain huonoja vaihtoehtoja.
– Suomellakin on edessään dilemma: käytetäänkö metsät selluntuotantoon, joka luo kasvua ja työpaikkoja, vai hillitäänkö ilmastovaikutuksia ja jätetään metsät pystyyn talouskurimuksen uhallakin, Hukkinen pohtii.
Kolme tietä ulos: kaksi vie umpikujaan ja kolmas on kuoppainen
Valtiolla on kolme tapaa kulkea näitä kriisejä kohti. Vain kaksi on käytössä.
Jotkut eivät tee mitään. Ne jatkavat entiseen tapaan, kunnes romahdus tulee. Moni ajattelee, että ilmastonmuutoksen kieltävä USA:n presidentti Donald Trump on tällä tiellä.
Toisessa tavassa tilanteen kestämättömyys tunnustetaan. Ongelmia hoidetaan silti hienosäädöllä ja vähäisillä muutoksilla. Samalla toivotaan, että aika toisi tullessaan jonkin kestävän ratkaisun. Tällä tiellä on Suomi biotaloushankkeineen.
Kolmas suhtautumistapa vasta muhii. Siinä tunnustetaan, että kohta rytisee ja kovaa. Huomio pitäisi äkkiä kääntää siihen, kuinka kriisissä eletään.
– Nyt on siirrytty todellisuuteen, jossa muutokset ovat yhä isompia ja nopeampia. Ei peliä ole menetetty, mutta ilman selkeää kuvaa siitä, kuinka selviämme, epäonnistumme varmasti. Ihmiskunta on parhaimmillaan tiukoissa paikoissa – siinä mielessä olen optimisti, Hukkinen sanoo.
Lisää aiheesta:
Valitse oma tulevaisuutesi Ylen pelissä ja katso, millainen maailma sinua, lapsiasi ja lapsenlapsiasi odottaa (siirryt toiseen palveluun) (julkaistu syyskuussa 2016)