Niin kauan kun olen tätä maankamaraa tallannut, ihanteena on palvottu ”aitoa ihmistä”. Aito ihminen ilmaisee ”aitoja tunteita” ja on ”aito persoonallisuus”. Hän on ”oma itsensä”, eikä teeskentele milloinkaan. Ja mitäpä asiaa kiertelemään – itsekin pidän tällaisista ihmisistä. En jaksa loputtomasti arpoa, mitä joku viestittää rivien välissä, eivätkä itsekseen jupiseminen ja nurkan takana käydyt käytäväparlamentit innosta vähääkään.
Luettuani psykologi, kognitiotieteilijä Steven Pinkerin teoksen The Better Angels of Our Nature – Why Violence has Declined olen kuitenkin tullut hieman toisiin aatoksiin.
Ehkeivät aitous ja suoruus olekaan varauksetta hyviä juttuja.
Pinkerin yli kahdeksansataasivuisen opuksen keskeisin väite on, että huolimatta lukuisista lopunajan saarnaajista ja tuomiopäivän julistajista, ihmiskunta elää tällä hetkellä historiansa seesteisintä ja väkivallattominta aikaa. Itsestään muutos ei ole tietenkään tapahtunut. Yhdeksi keskeiseksi tekijäksi siihen Pinker nostaa impulssikontrollin.
Elämä entisaikaan oli yhtä pitkää ja hurmeista verikekkeriä. Vähäpätöisestäkin loukkauksesta saattoi menettää, jollei nyt päätään, niin sitten nenänsä – nenän leikkaaminen oli näet yleinen halveksunnan osoitus. Omia ruumiintoimintoja ei nolosteltu, vaan ihmiset ulostivat ja virtsasivat kadulle yhtä vapautuneesti kuin nyt juhannuksena moottoriteiden levähdyspaikoille; naivat lotisten, vaikka samassa huoneessa saattoi nukkua kaksi muutakin sukupolvea ja ruokaa syödessään mässyttivät, sylkivät ja kaivoivat kynnellä lihasoiroja takahampaidensa välistä. Eräässä mielessä tuon ajan ihmiset olivat aidoimmillaan, koska noudattivat enemmän tosi luontoaan kuin ”porvarillisia tapoja”, joista kukaan ei ollut koskaan kuullutkaan.
Tavat alkoivat kehittyä hovien ruokapöydissä. Yksi ensimmäisistä muutoksista oli terävien veitsien kontrolli aterioilla, sillä jos suukovun tuoksinassa käsillä oli ase, sitä myös käytettiin. Jo keskiajalla siis ymmärrettiin aserajoitusten merkitys, toisin kuin tämän päivän Amerikassa. Ruokaveitsen käyttöön alettiinkin liittää koko joukko säännöksiä. Myös kättely on kehittynyt eleestä, jolla osoitettiin, ettei muukalaisen käsi pidellyt miekkaa.
Myöhemmin Pinker ottaa kirjassaan esiin 1960-luvun, jolloin viholliskuva muuttui miltei päinvastaiseksi: tuolloin nimenomaan tapakulttuuri nähtiin väkivaltana, sillä se tukahdutti yksilönvapautta. Kuusikymmentäluvun hippimuotiin kuuluikin paluu luontoon ja olemisen alkulähteille, naiset riisuivat liivit, miehet viskasivat Gillettet roskiin, paljaat varpaat ja Jeesus-sandaalit syrjäyttivät ahtaat lakeerikengät. Seksuaalisuutta tuli harjoittaa estottomasti ilman monogamian pikkuporvarillista painolastia. Huumeiden avulla ihminen pääsi – jos mahdollista – vieläkin laajempaan vapauden tilaan, osa ajatteli tuolloin.
Tapojen löyhentyminen näkyi kuitenkin välittömästi rikos- ja väkivaltaluvuissa. Pitkän laskevan suunnan päätteeksi ne kääntyivät 1960-luvulla rapakon takana jyrkkään nousuun ja alenivat vasta kun kukkaislapsuuden aika jäi kauas taakse.
Olen usein kritisoinut someaikakauden onnellisuusmuureja ja julkisivuja – sitä, että ihmiset silottelevat elämäänsä, kertovat vain hetkistä skumppalasin ja mansikoiden äärellä ja otettuaan 42 selfietä valitsevat sen yhden kauneussuotimella näpätyn ja hiukan tärähtäneen otoksen, josta rypyt eivät erotu. Kritisoinut, koska moinen ei kerro todellisuudesta – ja koska se pahimmillaan lietsoo häpeää niiden keskuudessa, jotka nielevät näytöksen aitona.
Mutta entä jos kaksinaismoralismilla – ulkokuorella, tavoilla, esittämisellä ja muodollisuuksilla – onkin tärkeä yhteiskunnallinen säätelytehtävä? Entä jos juuri se pitää väkivaltaiset impulssit kurissa ja ihmiset ns. hyvinä?
Ja olisiko sen vuoksi syytä kritisoida toisinaan myös ”todellista itseä” ja ”rehellistä puhetta”? Eikö kannustettaessa ihmisiä ilmaisemaan sellaisiakin ”aitoja” tunteita kuin kaunaa, kateutta, inhoa ja ennakkoluuloisuutta niistä tule samalla hyväksyttyjä? Ei ole kovin rakentavaa näyttää liikenteessä ohittajalle keskisormea, ei möykätä sosiaalisessa mediassa, miten poliitikko X on huora eikä vastata alatyylisiin solvauksiin takaisin samalla mitalla.
Nyt kuitenkin uskotaan, että sanktioimalla huonoa käytöstä heitetään lapsi pesuveden mukana. Että silloin menetetään myös aitous ja rehellisyys.
Olisiko hyvät tavat ja aitous sitten mahdollista yhdistää?
Miksipä ei. Ehkä aitoja tunteita voisi ilmaista taiten. Onhan vanha kunnon v*tuilukin taitolaji.
Asta Leppä
Kirjoittaja on tietokirjailija ja toimittaja. Hänen tuore kirjansa käsittelee eriarvoisuutta satavuotista taivaltaan juhlivassa Suomessa.