– Se oli varoittamattomia syöksyjä pukuhuoneeseen, tissien puristelua, pilluni puheeksiottamista ikään kuin normaalina keskustelunaiheena. Ne olivat tunnettuja, arvostettuja tyyppejä, jotka tällaista tekivät.
Viisikymppinen teatterintutkija, käsikirjoittaja ja ohjaaja Helena Kallio muisteli torstaina Tampereen Teatterikesän tapahtumassa uransa alkuaikoja nuorena näyttelijänä.
Moni saman ikäpolven nainen yleisössä hymähteli kokemuksen jakamisen merkiksi. Todellakin #metoo.
Yleistä vai erityistä – Seksuaalinen häirintä teatterialalla -seminaarin useissa puheenvuoroissa kävi ilmi, miten vaikeaa asioihin on ollut puuttua. On ollut pelko roolien loppumisesta, leimautumisesta hankalaksi ihmiseksi, nuoren ihmisen epävarmuutta siitä, mikä on normaalia työkulttuuria, mikä ei.
Perinteeseen on kuulunut, että pitää sietää limaisia vitsejä, pitää sietää jatkuvia henkisiä ja fyysisiä rajaloukkauksia.
Nyt kaikki muuttuu. Siltä ainakin vaikuttaa sen tomeruuden perusteella, jolla teatteriala on viime syksynä leimahtaneen #metoo -keskustelun myötä ilmiöön tarttunut. Seksuaalista häirintää suomalaisella teatterialalla ruopataan nyt syvältä ja tosissaan.
Maaliskuussa teatterialan järjestöt jyrähtivät yhteisessä kannanotossaan nollatoleranssia häirinnälle. Vaikka lausunto hautautui Ylen julkaiseman, elokuvaohjaaja Aku Louhimiehen epäasialliset työtavat paljastavan artikkelin alle, se on johtanut toimenpiteisiin.
Työterveyslaitoksella on käynnissä Floor is yours -tutkimus, joka käsittelee paitsi seksuaalista häirintää, myös laajemmin työturvallisuuskulttuuria esittävissä taiteissa. Teatterin tiedotuskeskuksella on työn alla oma laaja kyselynsä seksuaalisesta häirinnästä. Tuloksia on odotettavissa loppusyksystä.
Kulttuuriministeri Sampo Terho asetti huhtikuussa selvityshenkilön kartoittamaan elokuva- ja teatterialan seksuaalista häirintää ja epäasiallista kohtelua, ja esittämään puuttumiskeinoja ongelmaan. Jaana Paanetojan työn pitäisi valmistua lähiviikkoina.
Laitosteatterit ovat jo sitoutuneet tekemään tasa-arvosuunnitelman, joita seurataan, ja joihin osallistetaan koko henkilökunta. On ollut puhetta siitä, että häirintää ja muuta epäasiallista käytöstä koskevat pelisäännöt olisi viisasta käydä läpi jokaisen tuotannon alussa, koska väki vaihtuu.
Hyvä, että selvitetään. Hyvä että kysytään. Hyvä, että otetaan asia esiin työpaikoilla.
Mutta tiedon puute ei ole oikeasti ollut ongelma tähänkään asti. Kuten Helena Kallio Teatterikesän seminaarissa totesi, niin puhuttu on, tutkittu on. Ei vain ole kuultu, ei ole toimittu.
Näyttelijäliiton selvityksistä tiedetään, että etenkin nuoret naiset ovat kokeneet ja kokevat yhä seksuaalista häirintää. On tiedossa, että seksuaalisuudeltaan tai sukupuolisuudeltaan jotain muuta kuin kaksijakoista heteronormatiivisuutta edustavat kokevat olevansa kaikkien saalista.
Kallio maalasi esiin masentavan aikajanan. Hanna Helavuori käsitteli jo 20 vuotta sitten artikkelissaan ”Pitää itseään näytteillä julkisesti maksua vastaan. Nainen roolina näyttämöllä” sitä, miten seksiä, tai seksuaalista väkivaltaa esittävä nainen leimataan roolinsa kautta.
Samoihin aikoihin Kallio itse tutki osana opintojaan näyttelijäntyön ruumiillisuutta. Haastatteluissa tulivat kysymättä esiin muun muassa ”lahnakäsikoskettelut”, haavoittavat raiskausharjoitteet, ja ohjaajien iltaöiset, asiattomat puhelut nuorten naisnäyttelijöiden kotiin.
Viimeisten 20 vuoden aikana teatterialan seksuaalista häirintää on käsitelty useissa opinnäytetöissä, radio-ohjelmissa ja lehtiartikkeleissa.
Seitsemän vuotta sitten Näyttelijäliitto selvitti häirintää jäsenkyselyllä. Teatterikesän seminaarissa liiton toiminnanjohtaja Elina Kuusikko muisteli ajatelleensa, että tulokset ovat niin järkyttäviä, että käsissä on suoranainen pommi. Puolet vastanneista naisnäyttelijöistä kertoi seksuaalisen häirinnän kokemuksista, puolet kaikista vastanneista kertoi todistaneensa kollegan kokemia häirintätilanteita.
Selvitys ei kiinnostanut oikeastaan ketään. Se ei johtanut oikeastaan yhtään mihinkään, totesi Kuusikko seminaarissa.
Kun #metoo-kampanja roihahti liekkeihin, tehtiin viimeisin kysely. Näyttelijäliitto toteutti sen hirveällä kiireellä STT:n toiveesta viime vuoden lokakuussa. Vastausaikaa oli alle kolme vuorokautta. Silti vastauksia avoimiin kysymyksiin tuli lähes 150. Niistä 120:ssä kerrottiin seksuaalisen häirinnän kokemuksista ja seksuaalirikoksista, jopa raiskauksista.
Monet tapauksista olivat tuoreita. Moni vastanneista ei ollut kertonut kokemuksistaan kenellekään. Monet niistä, jotka olivat kertoneet, sanoivat, että kertomisesta ei ollut seurannut mitään.
Mikä on nyt toisin? Miksi aiempi selvittely, puhuminen ja tutkiminen ei ole johtanut muutokseen? Johtaako nytkään?
Käykö kuten esimerkiksi raiskauskokemuksestaan Kilari-näytelmän tehnyt Amanda Palo pelkää, ja #metoon nostattama aalto jää hetken muoti-ilmiöksi?
Teatterikesän seminaarissa ilmapiiri tulevien muutosten suhteen oli yhtä aikaa toiveikas ja turhautunut.
Turhautumista aiheutti muun muassa se, että kovatasoisesta sisällöstä ja erinomaisista alustajista huolimatta rahoista, rooleista ja johtamispolitiikasta päättävillä miehillä oli seminaarin aikaan muita kiireitä. Panelistiksi paikalle kutsuttu Tampereen Työväen Teatterin tuleva johtaja Otso Kautto sai edustaa sekä valtaa että sukupuoltaan varsin yksin.
Turhautumista aiheutti myös se, että selvitykset ja toimintaohjelmat eivät muuta tunkkaisia käsityksiä sukupuolista ja niiden ominaisuuksista, ne eivät muuta valtasuhteita, eivät teattereiden ohjelmistoja, eivätkä kulttuuriin syvälle kirjoitettuja, epätasa-arvoa ruokkivia rakenteita.
Toiveikkuutta edustaa nuori polvi. Sekä Tampereen yliopiston Näyttelijäntyön laitoksella että Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa turvallinen ilmapiiri, omien rajojen asettaminen, ja toisten rajojen kunnioittaminen on ollut osa opetusta jo pitkään.
Harjoituksissa on käytössä turvasana, jota voi käyttää paitsi harjoituksessa mukana oleva, niin myös sivusta seuraava. Häirintään tai muuhun väärällä tavalla rajoja rikkovaan käytökseen puuttuminen ei ole vain kokijan asia. Puuttuminen on koko yhteisön vastuulla.
Näyttelijäntyön koulutuksessa käsitellään myös sitä, millaista ihmiskuvaa teatteri ylläpitää; onko esimerkiksi nainen väistämättä uhri, onko mies potentiaalinen väkivallan tekijä. Teatterikoulussa Anna Paavilaisen Play rape on esitetty jo useamman kerran kaikille opiskelijoille.
Monelle tulevalle teatteriammattilaiselle on selvää, että kapeat käsitykset sukupuolesta ovat vahingollisia kaikille. Myös Teatterikesän seminaarin lukuisissa asiantuntijapuheenvuoroissa todettiin, että toksinen maskuliinisuus ajaa erityisesti naiset ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ahtaalle, mutta kaventaa murheellisesti myös nuorten miesten olemisen tilaa.
Vahvuutta, kovuutta ja valtaa painottavan miehisyyden korostaminen teatterissa – ja muuallakin yhteiskunnassa – karsii sitä herkkyyttä, jota tarvitaan muun muassa toisen rajojen tunnistamiseen ja kunnioittamiseen.
Helena Kallio sanoi seminaarissa kuulleensa toistuvasti näyttelijäksi opiskelevilta nuorilta miehiltä, että he eivät halua olla vanhan liiton miehiä. Hän kertoi esimerkin nuoresta pojasta, joka kävi oksentamassa jouduttuaan esittämään toistuvasti raiskausharjoituksessa hyökkääjää.
Nätyn teatterityön professori Pauliina Hulkko mainitsi, että yhä useammin tulee tilanteita, jossa nuoret miehet haluavat kieltäytyä roolista, joka ylläpitää tunkkaisia sukupuolirooleja. He eivät tahdo esittää kusipäitä, eivätkä ylläpitää kulttuuria, jossa esimerkiksi sovinistiselle käytökselle on tilaa, sanoi Hulkko.
Jos häirintää hyssyttelevä kulttuuri ei muutu, on nuorten törmäys työelämän todellisuuden kanssa kivulias.
Vastuu on nyt niillä joilla on valta, ja joilla on puheet.