"Yrittäessäni kuvitella, minkälaiseen tilaisuuteen tämä musiikki parhaiten sopisi, tuli ensimmäisenä mieleeni kuva viimeisistä eloonjääneistä atomisodan jälkeen, jotka ovat jostain raunioista löytäneet vanhan poljettavan urkuharmoonin ja yrittävät epätoivoisesti pitää kiinni viimeisistä järjen ja inhimillisyyden rippeistään. Ei tätä todellakaan voi suositella viihteeksi iloisiin pikku pirskeisiin."
Näin arvioi Jukka Nummelin Nicon The End -levyä Soundi-lehdessä vuonna 1975.
Kyseisen arvionkin perusteella sameissa vesissä liikkuneesta Nicosta on vuosikymmenien myötä kasvanut kulttiartisti, jonka faneihin kuuluu muun muassa esseisti ja kirjailija Antti Nylén.
– Hän teki käsittämättömän kauniita ja omaperäisiä lauluja. Kukaan ei kuulosta Nicolta: hän on aivan oma lukunsa, enkä osaa nimetä toista taiteilijaa, joka olisi tehnyt edes vähänkään samankaltaista musiikkia. Hän on suorastaan brutaalin omaperäinen artisti, Nylén hehkuttaa.
Nylén kuuli ohimennen Nicosta ensimmäisen kerran viisitoista vuotta sitten, mutta tutustui tähän tarkemmin vasta vuonna 2007, jolloin Nicolta julkaistiin Frozen Borderline -levy. Se esittelee hänen tuotantoaan vuosilta 1968-1970 ja sisältää runsaasti ennenjulkaisematonta materiaalia.
– Minulla heräsi aivan suunnaton mielenkiinto Nicoa kohtaan: että tällainen artisti, jonka jälkeenjääneitä levytyksiä vasta nyt ryhdytään julkaisemaan – että tällainen artisti on jäänyt musiikin historiassa paitsioon.
Catwalkeilta Andy Warholin talliin
Nico (oik. Christa Päffgen) syntyi vuonna 1938 Kölnissä ja kuoli viisikymmentä vuotta myöhemmin Ibizalla. Kuvankaunis, lähes 180 senttiä pitkä Nico ryhtyi rakentamaan mallinuraa jo kuusitoistavuotiaana, ja pian hänet nähtiin niin mainoksissa kuin Voguen ja Ellen kannessakin.
Hän löysi myös tiensä elokuviin ja esiintyi muun muassa Federico Fellinin La Dolce Vitassa (1960).
1960-luvulla Nico käänsi katseensa New Yorkin hypertrendikkäitä taidepiirejä kohti ja esiintyi useissa Andy Warholin elokuvissa. Warhol ujutti Nicon myös taiteelliseen musiikkiprojektiinsa Velvet Undergroundiin laulajaksi ja visuaaliseksi keulakuvaksi. Yhtyeen tunnetuimpiin kuuluvat kappaleet, kuten Femme Fatale ja I'll Be Your Mirror ovat Nicon esittämiä. Velvet Undergroundin henkilökemiat olivat tunnetustikin tulehtuneet ja jännitteiset, ja Nicokin jätti yhtyeen nopeasti taakseen.
– Toisin kuin yleisesti on arveltu, Nico käyttäytyi hyvinkin määrätietoisesti ja teki sitä, mikä häntä huvitti. Häntä ei kiinnostanut tehdä mallin hommia tai jatkaa elokuvatähden uraa. Puhutaan, että Lou Reed ja John Cale vihasivat Nicoa, koska Warhol pakotti heidät ottamaan hänet bändiinsä. Reed ja Cale kuulemma antoivat Nicolle potkut, mutta yhtä hyvin voi sanoa, että Nico lähti vetämään, koska homma oli nähty ja hoidettu, Antti Nylén sanoo.
Nicon ensimmäinen, epäonninen soololevy ilmestyi vuonna 1967, ja se sisälsi muun muassa Bob Dylanin, Lou Reedin ja Jackson Brownen hänelle säveltämää musiikkia. Artisti itse vihasi levyn pliisua folktunnelmaa ja laimeaa huiluttelua ja purskahti lohduttomaan itkuun kuullessaan tuotoksen ensimmäisen kerran.
Sitten Nico värjäsi hiuksensa tummiksi, ryhtyi käyttämään mustia vaatteita – ja teki jotakin aivan muuta.
Jim Morrison ja lauluntekemisen taito
Viime vuosikymmenten musiikkihistorian suurimpiin mysteereihin kuuluvan muutoksen alkulähteet juontavat Los Angelesissa sijaitsevaan linnaan, jossa Nico tapasi vuonna 1967 ensimmäisen kerran The Doors-yhtyeen Jim Morrisonin. Kohtaaminen oli kaikinpuolin outo: Morrison ahmi kahmalokaupalla LSD-tabletteja ja Nico kittasi votkaa. Ilma oli tiheänä sekavan harhaista tunnelmaa, ja Nico muun muassa pelkäsi Morrisonin yrittävän tappaa hänet.
Tapaamisesta syntyi kuitenkin lyhytkestoinen mutta intensiivinen, kemikaalien ja peyoten täyttämä romanssi, joka jätti lähtemättömät jäljet Nicon musiikilliseen uraan.
– Nimenomaan Jim Morrison kannusti Nicoa luomaan omaa musiikkia ja samalla opetti häntä tekemään biisejä. Nicolla tosin varmaan oli jo tuohon aikaan mielessään iso kasa erilaisia aiheita, säkeitä ja sanoja, koska ne tulivat yhtäkkiä ryöpsähtäen esille, Antti Nylén sanoo.
Samaan aikaan Nico tutustui – todennäköisesti ex-rakastajansa Leonard Cohenin opastuksella – soittimeen, josta tuli hänen musiikkinsa avaintekijä, ja jonka tummat äänet heijastelivat hänen sielun- ja mielenliikkeitään. Jaloilla pumpattava urkuharmoni löytyi San Franciscosta ja tarinan mukaan Nico osti sen joltakin paikalliselta, tuntemattomaksi jääneeltä hipiltä.
Soittimen etuihin kuului, ettei se tarvinnut sähköä ja monien ihmetykseksi Nico kantoi varsin painavaa vempelettä keikkapaikalta toiselle selässään, isokokoisen rinkan tavoin.
Heroiininhöyryistä luovuutta
Vuoden 1968 syyskuussa alkoi tapahtua. Amerikkalainen Elektra-levy-yhtiö sitoutui tuottamaan Nicon toisen albumin, pelkästään tämän omista kappaleista koostuvan Marble Indexin. Ei ollut sattumaa, että Marble Index julkaistiin nimenomaan Elektran kautta. The Doorsin esikoisalbumin julkaisseella levy-yhtiöllä meni hyvin, joten sillä oli myös varaa ja ehkä myös taiteellista kiinnostusta outoihin ja marginaalisiin kokeiluihin. Ja sitä jos mitä Marble Index oli.
Aloituskappale Lawns Of Dawnsin pääosassa ovat Nicon valittava laulu ja aavemaisen introverttejä, monotonisia nuotteja tuottava harmoni. Taustalta kuuluu vääntyilevää nuottikudelmaa, joka koostuu epämääräisestä pulputuksesta, kilinästä ja hälyäänistä.
"Et näe koskaan näitä kuvia mielessäni / pystytkö seuraamaan minua", Nico laulaa, ja sovitukset muuttuvat yhä hullummksi. Tunnelma on sekä painostavan kauhuelokuvamainen että unenomaisen kiehtova. Alunperin levylle piti mahduttaa kaksitoista kappaletta, mutta myös miksauksesta vastannut tuottaja Frazier Mohawk ei omien sanojensa mukaan kestänyt Marble Indexin itsemurhatunnelmia kuin kahdeksan kappaleen verran. Mohawk on jälkeenpäin todennut, että levyn kuunteleminen sai hänet "haluamaan viiltämään ranteensa auki".
Samoihin aikoihin Nico oli myös ryhtynyt käyttämään heroiinia, josta myöhemmin tuli urkuharmonin tavoin yksi hänen uransa tunnusmerkeistä. Frazier Mohawkin mukaan hän ja Nico olivat koko levytyssession ajan "aivan totaalisesti" aineissa ja heroiinia pistettiin suoneen oikein urakalla. Urkuharmonin ja heroiinin lisäksi Nicon taiteellista uraa ryhtyi pönkittämään klassisen musiikkikoulutuksen saanut multi-instrumentalisti John Cale, joka soitti Marble Indexillä kaikkea mahdollista sähköviulusta kellopeliin. Myöhemmin Cale myös tuotti Nicon levyjä, kuten taiteellisen kunnianhimon jatkumoa edustaneet Desertshoren (1970) ja The Endin (1975).
– John Calen rooli on kieltämättä ollut Nicon uran kannalta merkittävä, kun hän tuli sovittajaksi ja tuottajaksi. Cale onnistui pitämään itsensä kurissa – hän ymmärsi Nicon musiikkia ja hänen sovituksensa tukivat Nicon biisejä. Cale on sitä paitsi ollut levoton sielu itsekin ja tehnyt varsin epäsovinnaisia soololevyjä, Nylén sanoo.
Unenomaisia taide-elokuvia
Heroiinia Nico käytti lähes kahden vuosikymmenen ajan, aina vuoteen 1986 saakka, jolloin hän siirtyi metadonikorvaushoitoon. Antti Nylénin mukaan heroiini oli merkittävä tekijä Nicon elämässä ja myös yksi sen edellytyksistä.
– Nicon taiteellinen itsenäistyminen ja heroiinin käyttö alkoivat täsmälleen samalla hetkellä, joten näiden kahden asian välillä on selvä yhteys. Olen hyväksynyt ajatuksen, että jotkut ihmiset vain tarvitsevat huumeita ja löytävät ne ennemmin tai myöhemmin. Ja jos eivät löydä, pysyvät onnettomina.
Nylénin mielestä huumeiden käytön kauhistelu on yhtä typerää kuin romantisointikin. Hän arvioi, että heroiini oli Nicon kohdalla puhdas käytännön ratkaisu.
– Hän tarvitsi turrutusta ja heroiinin avulla hänen onnistui vaimentaa omia sisäisiä demoneitaan. Nico oli traumatisoitunut persoona, eikä hän ollut psyykkisesti mikään yksinkertainen tai vakaa tapaus. Tosin hän ei ollut mitenkään impulsiivinen tai arvaamaton, vaan rauhallinen ja kärsivällinen luonne.
1960-luvun loppupuolella Nico tutustui ranskalaiseen elokuvaohjaajaan Philippe Garrelliin, jonka kanssa hän teki liudan taide-elokuvia. Muutama näistä elokuvista nähdään myös Orionin Warhol 90 / Nico 80 -sarjassa. Pariskunnan merkittävintä elokuvaa, La Cicatrice intérieurea (1972) kuvattiin improvisoiden Yhdysvalloissa, Islannissa, Italiassa ja Egyptissä. Siihen sisältyy unenomaisia kohtauksia, joissa Nico muun muassa ratsastaa valkoisella hevosella liekkimeren keskellä.
– Nämä elokuvat on selkeästi tehty yhteistyössä, ja itse asiassa heidät molemmat pitäisi kreditoida ohjaajiksi. Elokuvissa on reipasta taidekouluhenkeä: pistetään tähän vähän runoutta ja musiikkia ja sitten kuvataan näyttelijää yläviistosta, Antti Nylén kuvailee.
Philippe Garrell oli varsin epävakaa persoonallisuus, ja pariskuntaa yhdisti elokuvien lisäksi myös heroiinin yltiöpäinen käyttö. Jossakin vaiheessa he asuivat Pariisissa asunnossa, jonka he olivat maalanneet lattiasta kattoon mustalla maalilla. Asunnon ikkunat oli peitetty vuorokaudenajasta riippumatta, siellä ei ollut sähköjä ja Garrell ja Nico toteuttivat heroiiniin liittyviä rituaalejaan kynttilänvalossa.
Uran uusi alku
1980-luvun alussa kiertolaiselämää viettänyt Nico asui Manchesterissä. Hän oli tehnyt uutta musiikkia ja kohtasi kaupungissa promoottori Alan Wisen, joka oli tunnettu muun muassa legendarisesta Hacienda-klubista sekä Factory Records -levy-yhtiöstä. Wise ryhtyi Nicon manageriksi ja järjesti hänelle laajoja kiertueita, joita Nico teki kuolemaansa saakka. Kiertueet toteutettiin ajelemalla pakettiautolla maasta toiseen.
– Ilman Wisea näistä kiertueista ei olisi tullut yhtään mitään. Kai keikkailu liittyi osittain siihen, että Nico tarvitsi rahaa heroiiniin. Toisaalta hän oli kunnianhimoinen taiteilija, joka halusi esittää musiikkiaan ja tehdä sitä tunnetuksi, Antti Nylén pohtii.
Nicon kiertueet ulottuivat myös Suomeen: hän esiintyi kahteen otteeseen Helsingissä vuosina 1982 ja 1984. Joillekin konsertit jättivät lähinnä hämmentyneen mielentilan: he olivat tulleet kuuntelemaan Velvet Undergroundin entistä laulajaa, mutta lavalla esiintyikin synkkiä äänimattoja harmonistaan taikonut vähän pelottavakin hahmo.
– Nico oli siinä mielessä harvinainen tapaus, ettei hän kärsinyt millään tavalla punk-liikkeestä, toisin kuin moni 1960-luvulla aloittaneista rockhistorian suuruuksista. Esimerkiksi Lou Reed ei selviytynyt punkista oikeastaan koskaan ja David Bowiekin toipui siitä vasta 1990-luvulla. Nicon uusien ja vaihtuvien bändien taustallakin soitti pitkältä erilaisia post punk -jätkiä.
Kiertueiden yhteydessä Nico myönsi myös useita haastatteluja, joissa näkyy ketjussa polttava, ujosti hymyilevä, viipyileviä vastauksia anteleva ja runollisia kielikuvia viljelevä, aina mustiin pukeutunut nainen. Habitus on kokenut kovia, mutta majesteettisesta kauneudesta on vielä paljon jäljellä.
The End
Nicosta on tehty dokumentteja ja kirjoja, mutta pohjimmiltaan hän on jäänyt suureksi mysteeriksi – ehkä juuri siksi, että häntä on mahdotonta luokitella millään tavalla.
Hankalasti kategorioitavan musiikin lisäksi rockkriitikoille ovat aiheuttaneet paljon päänvaivaa myös sanoitukset, jotka ovat pikemminkin runoutta kuin perinteisiä poptekstejä.
– Nicon sanoituksissa ei ole pop-estetiikan vaatimaa nokkeluutta tai sloganeita, niistä puuttuu kokonaan argumentointi eivätkä ne ole millään tavalla kiinni tässä ajassa. Hänen kuvastonsa ovat hyvin henkilökohtaisia ja ajattomia, Antti Nylén sanoo.
Koska Nicon musiikista puuttuu päivänpaiste ja kaikenlainen hassuttelu, häntä on usein yhdistetty jo tummanpuhuvan imagonsakin puolesta goottityyliin. Antti Nylénin mielestä vertailukohtia kannattaisi etsiä muualta.
– Lähimmät kontekstit löytyvät englantilaisesta romantiikasta, sellaisista runoilijoista kuten William Wordsworth tai Samuel Taylor Coleridge.
Toinen vertailukohta voisi Nylénin mukaan olla Carl Grimbergin alunperin 1920-luvulla julkaistu maailmanhistoriaa laveasti käsittelevä valtaisa Kansojen historia -teossarja. Siinä vilisee antiikin ja keskiajan suurmiehiä ja despootteja, kuten Nicon lyriikoissakin.
– Hän identifioitui voimakkaasti myös Lähi-idän kulttuuripiiriin ja eksotisoi sitä. Tämä kertoo, kuinka irrallaan ja poissa elementistään hän oli 1960-luvun New Yorkissa Andy Warholin tallissa, jossa kaikki muut olivat kristillisistä lähtökohdista ponnistaneita urbaaneja hulttioita.
Nicolla oli myös hyvin selkeä käsitys taiteilijan roolista.
– Hän halusi olla marttyyrin ja romanttisen laulajan yhdistelmä, joka kärsi toisten puolesta, Antti Nylén kiteyttää.
Toisten puolesta kärsiminen päättyi heinäkuussa 1988 Ibizalla. Heroiinista eroon päässyt Nico oli ryhtynyt pyöräilemään ja siirtynyt miedompiin huumeisiin. Hän lähti pyörällään pilvenhakureissulle, kaatui, löi päänsä ja kuoli aivoverenvuotoon.
Nicon tähdittämiä elokuvia esitetään Helsingissä elokuvateatteri Orionissa 22.8.-20.9.
Susanna Nicchiarellin elämäkertaelokuva Nico, 1988 (2017) nähdään Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistossa.
