Helena Puonti muistaa, kuinka sairaan äidin kipuja katsoessa sydäntä kivisti.
6-vuotias tytär olisi tehnyt mitä vain saadakseen äidin nivelrikon aiheuttaman tuskan pois. Kun hän ei voinut auttaa äitiään, hän hoivasi pihan haassa lammasta, joka ei päässyt jalkeilleen.
Silloin hän päätti tehdä kaikkensa tullakseen lääkäriksi, vaikka äiti toivoi kotitalouskeskikouluun passittamastaan tyttärestä kaltaistaan – tolkkua maatilan emäntää.
Muisto lapsuudesta saa naisen vakavoitumaan vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Nyt hän seisoo leikkaussalin kirkkaassa valaistuksessa valkoinen takki yllään. Tänä päivänä hän on rintasyöpähoitoihin erikoistunut plastiikkakirurgi, joka muun muassa rakentaa rintansa menettäneille uusia rintoja heidän vatsansa ihosta ja sen alla olevasta rasvakudoksesta.
Naisen henkilökohtainen läpimurto on lähes täysin tuntevan rinnan rakentaminen. Hän teki aiheesta viime vuonna väitöstutkimuksen (Helsingin yliopisto).
Puonnin mukaan liian moni syöpäpotilas saa edelleen poistetun rintansa paikalle kehonosan, joka ei tunne, vaikka siihen kaatuisi kiehuvaa vettä tai aurinko kärventäisi ihon karrelle – se ei tunne edes lämmintä halausta.
Tunnottomasta möhkäleestä tuntevaksi rinnaksi
Symmetrinen ja ulkoisesti kaunis rinta ei riittänyt Puonnille. Hän tiesi, että lopulta tunnottomuus tulee potilaallekin yllätyksenä, joissakin tapauksissa jopa järkytyksenä.
– Kontrolloin kaikki potilaani. Minua kiusasi se, että rinta oli melko lailla tunnoton, iso möhkäle. Mietin, mitä sille voisi tehdä.
Pohdinnan ja onnistuneiden kokeilujen tuloksena syntyi tutkimus mikroneurovaskulaarisesta TRAM-rintarekonstruktiosta. Sanahirviö kuvaa tekniikkaa, jolla Helena Puonti rakentaa tuntevan rinnan ottamalla potilaan navan alapuolelta ihoa ja sen alla olevaa rasvaa siirteeksi verenkierrotettuna ja hermotettuna.
Omakudossiirteen käyttäminen rintarekonstruktiossa on menetelmänä yleinen. Se, mikä tekee Puonnin tutkimuksesta myös muiden alan asiantuntijoidenkin mielestä merkittävän, on rintaan hermojen yhdistämisen avulla palautuva normaali kosketustunto.
– Alavatsasta tehtävä rinnankorjausleikkaus on hyvin yleinen Suomen keskussairaaloissa, mutta tuntohermojen yhdistäminen ei ole vielä vakiintunut rutiiniksi, vahvistaa kirurgian ja plastiikkakirurgian erikoislääkäri Ilkka Koskivuo Turun yliopistollisesta sairaalasta.
Puonnin tutkimukseen osallistui 98 rintasyöpäpotilasta Savonlinnan keskussairaalassa vuosina 2001–2013. Tutkimuksen tulos oli se, että jos uuteen rintaan saadaan siirrettyä ja yhdistettyä kaksi hermoa, tunnosta voi palata lähes 60 prosenttia terveen rinnan ihotunnosta.
Jos hermosaumoja ommeltiin yksi, silläkin saatiin keskimäärin 45 prosenttia normaalirinnan tunnosta. Perinteiseen rintaan tuli vain noin 25 prosentin tunnon palautuma kahden vuoden kuluttua leikkauksesta.
Väitöstilaisuuden aikaan tutkimus sai laajaa mediahuomiota Suomessa ja ulkomailla. Siitä uutisoivat myös Terveyskirjasto Duodecim ja Potilaan lääkärilehti.
Ilkka Koskivuo pitää tutkimusta innovatiivisena.
– Normaalisti rekonstruktiorintaan ei tule normaalia kosketustuntoa, mikä on sen suurin puute. Puonnin tutkimuksessa omakudosiirteeseen liitettiin mikroskooppisten verisuoniliitosten lisäksi tuntohermojen yhdistäminen.
Kuten leikkauksissa yleensä, myös rekonstruktioissa on riskinsä.
– On 2–3 prosentin mahdollisuus, ettei kielekkeen verenkierto lähde toipumaan uudessa paikassa. Jokaisen potilaan joutuu valmistelemaan myös siihen. Ei voi luvata, että kaikki onnistuu, mutta teemme parhaamme. Kun kaikki on seuraavana aamuna hyvin, olemme iloisia, Puonti sanoo.
Tunnon puuttuminen voi olla henkisesti raskasta
Sattumaa tai ei, samoihin aikoihin Helena Puonnin väitöstutkimuksen kanssa New York Times julkaisi artikkelin naisista, jotka olivat poistattaneet rintansa korkean geneettisen rintasyöpäriskin vuoksi.
Naisten puheenvuoroissa nousi esiin tavanomaisempien rintarekonstruktioiden yleisin ongelma: tunnottomuus.
Lääkärit olivat naisten mukaan lupailleet rekonstruktiolla rakennetuista rinnoista kauniimpia kuin alkuperäiset, mutta tunnon ja seksuaalisen kiihottumisen mahdollista katoamista ei oltu tehty tarpeeksi selväksi.
Haastatellut naiset kokivat tunnon menetyksen erityisen raskaana.
Memorial Sloan Ketteringin syöpäkeskuksen rintarekonstruktioihin erikoistunut plastiikkakirurgi Andrea L. Pusic sanoi lehdelle, että maailmallakin huomio on keskittynyt siihen, miltä nainen näyttää, ei siihen mitä hän tuntee.
– Se on seuraava kehitysaskel, Pusic arvioi.
Helena Puonnin tutkimuksen, rakennetun tuntevan rinnan, taustalla on vuosikymmenien työ. Tutkimusta tehdessään hän huomasi, että maailmalla aihetta on pengottu aiemminkin, mutta syystä tai toisesta tutkimukset ovat jääneet aineistoiltaan tai muuten vajavaisiksi.
– Sieltä löytyi kymmenkunta työtä, joissa todettiin, että siitä on hyötyä potilaalle. Tutkimuksia ei kuitenkaan oltu jatkettu.
Rintasyövän isojen kysymysten ratkominen muodostunut Puonnin elämäntavaksi, joka saa naisen edelleen syttymään.
– Tämä työ vaatii omistautumista. Toisen ihmisen hengestä vastuun ottaminen käy muuten liian raskaaksi.
Onko se kuolemaksi? Maatalon emäntä luopui lehmistään liian aikaisin
Kuolemanpelko ja ahdistus. Kun Helena Puonti kohtasi vuosikymmeniä sitten ensimmäistä kertaa rintasyöpäpotilaita, hän joutui valmistelemaan heidät pahimpaan mahdolliseen. Hän sai tuntea myös automaattisena kuolemantuomiona pidetyn syövän potilaissa aiheuttamat tunteet.
Nuori lääkäriopiskelija oli kohdannut opintojensa aikana monenlaista, mutta löysi oman tiensä vasta viimeisenä opiskeluvuotenaan. Hänestä tuli Pietarsaaren Malmin aluesairaalan erikoistuva kirurgi, joka sai vastuualueekseen heti kättelyssä naisten rintapatit.
– Ei ollut mitään etukäteisdiagnostiikkaa. Oli vain patti rinnassa, josta otettiin mammografia, Puonti kertoo.
– Minulle sanottiin, että hoida sinä nuo. Se oli vaikeaa, koska ei voinut tietää, missä on syöpää, hän jatkaa.
Siihen aikaan kaikki patit poistettiin. Jos patista otetusta jääleikkeestä paljastui syöpä, se tarkoitti menoa myös rinnalle ja kainalon imusolmukkeille.
– Silloin ei ollut rinnan säästäviä leikkauksia. Potilaat olivat kauhuissaan, Puonti kertaa.
Hän muistaa elävästi erään rintapatin poistoon tulleen maatilan emännän. Nainen oli myynyt karjansa ja lopettanut karjanhoidon, kun rinnasta löytyi jotain epätavallista.
– Sitten kun patti oli poistettu, se ei ollutkaan syöpää. Se oli ihan hyvälaatuinen muutos, Puonti kertoo.
Nuorena lääkärinä hän tilastoi Malmilla leikkaamansa patit, ja vain joka kolmas niistä oli pahalaatuinen.
Enää diagnoosi ei tarkoita automaattista rinnan poistamista
Leikkaus on edelleen rintasyövän ensisijainen ja yleisin hoitomenetelmä (Kaikki syövästä). Leikkauksella pyritään poistamaan syöpäkudos rinnasta ja tarvittaessa kainalosta.
Puonnin mukaan olemassa on kolmentyyppisiä leikkauksia: rinnan säästävä leikkaus, rinnan poisto sekä kainalon leikkaus. Kainalokin pyritään tänä päivänä leikkaamaan imusolmukkeita säästäen. Jos tautia on kainalossa, tehdään kainaloevakuatio.
Enää kaikki rintasyöpä ei suinkaan tarkoita automaattisesti sitä, että rinta poistetaan kokonaan.
Rinnan korjausleikkaus eli rekonstruktio tehdään yleensä parin vuoden kuluttua rintasyövän hoidosta.
– Leikkausvaiheessa voidaan jo suunnitella, miten se todennäköisesti tehtäisiin. Usein kudosvenytin voidaan jättää rintalihaksen alle säästäen omaa ihoa, jota syöpä ei ole vallannut. Silloin potilaan ei tarvitse olla rinnanpoistoleikkauksen jälkeen välttämättä kovin kauaa ilman rintaa, Puonti kertoo.
Joissain tapauksissa uuden rinnan rakentaminen on mahdollista heti rinnan poiston yhteydessä.
Helena Puonti sai jo hyvin varhaisessa vaiheessa, 1980-luvulla, tehdä rinnan säästäviä leikkauksia, mikä oli silloin ihmeellistä ja uutta. Tekniikan opetti hänelle Kokkolan keskussairaalan gastrokirurgi Antero Hulkko.
– Sairaalassa oli moderni käytäntö. Seurattiin, mitä Ruotsissa tehdään, Puonti kertoo.
Ensimmäisen säästävän leikkauksensa hän teki Tampereen yliopistollisessa sairaalassa erikoistuvana lääkärinä. Hänen muistinsa mukaan se oli kyseisen sairaalan ensimmäinen vastaava leikkaus.
Kun Puonti siirtyi 1980- ja 1990-lukujen taitteessa Savonlinnan keskussairaalaan, rekonstruktioita tehtiin jo useammin vatsakielekkeestä.
– Näin kehityksen menevän siihen suuntaan, että osalle potilaista rinta voidaan rakentaa jo ensimmäisessä leikkauksessa. Halusin oppia ne tekniikat, että potilaillamme on madollisuus parhaaseen hoitoon.
Vuonna 1991 Puonti teki ensimmäisen vatsakielekerinnan Kuopion plastiikkakirurgin Liisa Tuomisen kanssa. Se oli sysäys hänen plastiikkakirurgian opinnoilleen.
– Tavallisena kirurgina en ollut pätevä tekemään rintarekonstruktioita, mutta plastiikkakirurgina se on omaa alaani.
Ensimmäisen hermoja yhdistävän mikrokielekeleikkauksen Puonti teki vuonna 2001.
Kehitys jatkuu
Kun tekee työtä tarkan mikrokirurgian ja vahvaa eettistä pohdintaa vaativan kliinisen tutkimuksen (Lääkäriliitto) parissa, aikaansaannoksia ja niiden tärkeyttä on hankala esitellä läheisille, joskus jopa kollegoille.
– Mikrokirurgia on hankalaa, ja vain harvat tekevät sitä, Helena Puonti sanoo.
Mikrokirurgialla tarkoitetaan mikroskooppiavusteista tai muun kuvakentän suurennuksen avulla tehtävää kirurgiaa.
Itä-Suomen yliopisto uutisoi viime vuonna, että lääkäreille ei ole juuri tarjolla koulutusta, joka antaisi yleisvalmiuksia mikrokirurgiaan. Tilannetta on parantanut kuitenkin Kuopion yliopistolliseen sairaalaan perustettu Itä-Suomen mikrokirurgiakeskus.
Haastatteluaamuna Puonti on käynyt jo varhain tarkistamassa vain päivää aikaisemmin leikkaamiensa potilaiden kunnon. Molemmille rakennettiin rinta syöpähoidoissa menetetyn tilalle.
Naisen tavasta puhua työstään paistaa kuitenkin se, että kehitys, hänen oman uransa tai rintasyöpien hoidon, ei ole tullut tiensä päähän. Rintarekonstruktiomenetelmätkin elävät aaltoliikkeessä.
Puonti sanoo, että tällä hetkellä suositaan implanttirekonstruktioiden sijaan hieman haastavampia, mutta pitkäikäisempiä mikroneurovaskulaarisia vatsakielekkeitä ja muita omakudossiirteitä.
– Nyt on tehty tutkimuksia, että implanttirekostruktio kirurgiassa tulee kalliimmaksi yhteiskunnalle, koska niihin liittyy niin paljon ongelmia ja uusintaleikkauksia. Mikrovaskulaarinen vatsakieleke elää painonpudotuksen ja nousun mukaan ja siihen harvoin liittyy mitään ongelmaa, ellei tauti uusiudu jostain syystä. Se on kuitenkin harvinaista.
Seuraavaksi ratkaisu potilaan turvonneeseen käteen?
Vaikka ovet olisivat olleet avoinna maailmallekin, Helena Puonti on halunnut tehdä uransa juuri Savonlinnassa.
Hän työskentelee oman yrityksensä kautta sekä Terveystalolla että Savonlinnan keskussairaalassa. Lisäksi Puonti pyörittää terveysmatkailubisnestä, jonka kysyntä kasvaa Suomessa koko ajan.
– Jos haluaisin, voisin kiertää maailmaa ja kertoa tutkimuksestani. Haluan tehdä kuitenkin kliinistä työtä.
Intohimo tutkimusta kohtaan kytee myös koko ajan pinnan alla. Asiassa on kuitenkin yksi iso mutta. Puonnin mielestä kliinisen tutkimuksen tekijöille ei heru ymmärrystä ja sitä kautta tutkimuslupia enää entiseen malliin.
Yksi tutkimus on jo työn alla, mutta tällä hetkellä vastatuulessa.
– Tutkimukseni koskee rintasyöpäpotilaan turvonneen käden korjaamista, mutta se on saanut vastatuulta Kuopion yliopiston eettiseltä toimikunnalta. Siihen olisi kehitteillä uusi menetelmä, mutta kun siihen liittyy kantasolusiirto, niin se tuntuu olevan pyhä asia, Puonti sanoo.
Kuopion eettisestä toimikunnasta vahvistetaan, että asia on ollut heillä käsittelyssä.
Toimikunnan mukaan Puonnin asia tuli vireille viime vuoden alkupuolella, mutta sitä on käsitelty viimeksi helmikuussa. Puontia pyydettiin hankkimaan asiasta lisäselvityksiä, koska lautakunnassa hoito tulkittiin lääkkeelliseksi hoidoksi.
Eettinen toimikunta vaati Puontilta Valviran lausuntoa ja Fimean lausuntoa. Valvira vastasi ja antoi selkeät ohjeet, joilla päästään eteenpäin. Fimea vaati Euroopan CAT (Committee for Advanced Therapies) -toimikunnan lausuntoa.
– Hain sen ja sain vastauksen, ettei kyseessä ole lääke.
Tutkimuseettinen toimikunta tulkitsi asian toisin, ja keskeytti lausuntohakemuksen käsittelyn helmikuussa. Silti Puonnille annettiin kaksi vaihtoehtoa: toimittaa lautakunnalle Fimean kannanotto, jonka mukaan kyseessä ei ole kliininen lääketutkimus tai osoittaa hakemus valtakunnalliselle lääketieteelliselle tutkimuseettiselle toimikunnalle (TUKIJA) kliinisenä lääketutkimuksena Fimean ja tutkimuslain edellyttämine asiakirjoineen.
Puonti kertoo, että vuoden rutistus vei kaiken jaksamisen ja innon.
– Kliinisen tutkimuksen kannustus on tällä hetkellä minimaalinen, vaikka samalla puhutaan, että täytyy tehdä kliinisiä tutkimuksia. Sairaalamaailma on menossa niin byrokraattiseksi. Jokaisen lupaan tai muutokseen tarvitaan kymmenen lausuntoa, ja jos ruksit ovat väärässä paikassa, niin mikään ei onnistu. Kyllä se latistaa ja lannistaa.
Kliinisen tutkimuksen tilasta ilmaisivat huolensa (Duodecim) huhtikuussa myös lääkärijärjestöt, joiden mukaan aiemmin korkealla ollut kliinisen tutkimuksen taso on alkanut hiipua Suomessa.