Kaksi toisilleen entuudestaan tuttua ihmistä ajoi kesäisellä moottoritiellä vastakkaisiin suuntiin. Toinen huomasi tien varrella irrallaan jolkottelevan kookkaan koiran. Hän teki sen mitä pitikin, soitti asiasta hätäkeskukseen. Niin oli tehnyt moni muukin, sillä liikenne oli sangen vilkasta. Poliisipartio, jonka jäsenenä olin, oli jo paikalla asiaa selvittämässä.
Toinen sivullisista havahtui samaan tilanteeseen. Innokkaana koiraihmisenä hän pysähtyi poliisiauton luokse, tarkoituksenaan tarjota apuaan koiran kiinniottamisessa, mutta samalla hetkellä, kun hän nousi autosta, kajahti laukaus.
Tilanne järkytti kumpaakin paikalle tulleista perin juurin. He eivät olleet uskoa poliisin toimintaa todeksi ja olivat vakuuttuneita siitä, että olivat juuri todistaneet jotain hyvin julmaa ja väärää. Mitä sellaisessa tilanteessa on tehtävissä? Tehdään asiasta niin julkinen kuin suinkin mahdollista.
Some laitettiin laulamaan, puskaradiot ja viidakkorummut kalkattamaan ja skandaalinkäryistä juttua tarjottiin myös perinteisemmille medioille. Kohu somessa alkoikin nopeasti saada sellaisia mittasuhteita, että toimittajatkin asiasta kiinnostuivat. Pian tapahtunut oli noteerattu myös valtakunnan medioissa, iltapäivälehdessäkin sivun mittaisella tarinalla.
Koska kiire on kova saada huutava epäkohta koko maailman tietoisuuteen, jää asian taustojen selvittäminen vähintäänkin puolitiehen.
Tapaus kuvastaa hyvin nykyihmisen toimintaa. Kohdataan tilanne, joka herättää tunteita ja niiden vieminä asiaa lähdetään hetkeäkään viivyttelemättä puimaan julkisesti somen ja muunkin media kautta, mikäli tunnetasoa riittää. Moottoritietapauksessa tunnetta oli riittämiin.
Koska kiire on kova saada huutava epäkohta koko maailman tietoisuuteen, jää asian taustojen selvittäminen vähintäänkin puolitiehen. Tässäkin tapauksessa kyseiset henkilöt eivät tienneet, että koira oli ollut karkuteillä jo viikon. He eivät tienneet, että koiraa oli jo aiemminkin yritetty saada poliisivoimin kiinni, yhteistyössä omistajan kanssa. He eivät tienneet, että koiran omistaja oli tälläkin kerralla paikalla, eivätkä he tienneet, että koiraa oli herkkupaloin ja kaikin mahdollisin keinoin yritetty saada kiinni. Jälleen kerran laihoin tuloksin.
He eivät myöskään tienneet, että poliisin yleisjohtaja oli jo antanut käskyn lopettaa koira poliisilain perusteella, sillä se oli jo ennättänyt aiheuttaa liikenteen seassa poukkoillessaan vakavia vaaratilanteita. Autoilijat väistelivät yllättäen eteen tulevaa koiraa ja varsinkin moottoripyöräilijöille tilanne oli hengenvaarallinen. Tässä tapauksessa ei tiedetty mitään muuta kuin se, että moottoritiellä on koira irrallaan ja poliisi ampui koiran ja sen perusteella he tekivät asiasta kattavat johtopäätöksensä ja ryhtyivät toimenpiteisiinsä.
Muutama hetki sitten muuan lainsäädäntösihteeri löysi moottoritien koiraihmisten tapaan yhtäkkisesti sisäisen tarpeensa muuttaa maailmaa. Hän huomasi samassa lentokoneessa pakkopalautettavan henkilön, eikä suostunut istumaan paikalleen. Kuten moottoritietapauksessa, lainsäädäntösihteerinkin tiedot meneillään olevasta tilanteesta olivat sangen ohkaiset. Hän ei tiennyt mitään muuta kuin sen, että koneessa on pakkopalautettava. Se riitti nostamaan hänet koko vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää vastaan ja samassa hän pääsi valtakunnallisen huomion polttopisteeseen.
Nämä ihmiset aktivoituivat. He nousivat vallitsevaa järjestelmää vastaan ja kyseenalaistivat väkevästi sen toiminnan. Tässä ei ole sinänsä mitään väärää. Suomessa julkinen valta jaetaan kolmeen osaan – lainsäädäntövaltaan, tuomiovaltaan ja toimeenpanovaltaan. Sitä kutsutaan vallan kolmijako-opiksi. Mikäli joku näistä ei toimi, kansalaisen velvollisuuksiin kuuluu ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin asian korjaamiseksi.
Kun vallitsevaa järjestelmää vastaan noustaan, puhutaan niin merkittävästä asiasta, että kaiken järjen mukaan silloin pitäisi olla perusteellinen ja kattava käsitys asiasta. Pelkkä yhtäkkinen tilanteen kohtaaminen, ohivilahtava näkymä auton sivuikkunasta tai silmäys lentokoneen perälle ei sellaiseen riitä. Kummallisella tavalla muutama silmänräpäyksellinen tuntuu kuitenkin nykyään olevan riittävästi. Miten se voi olla mahdollista ja kuinka tuolla satunnaisesti paikalle sattuneella ohikulkijalla tai matkailijalla voi olla parempi tieto asian laidasta ja sen oikeanlaisesta hoitamisesta kuin asiaa hoitavilla tahoilla, jotka tekevät sitä ammatikseen?
Suurena vaarana on, että tulemme aiheuttamaan vain hämmennystä ja väärinkäsityksiä, synnyttämään vääriä totuuksia, jotka jäävät sitkeästi elämään, vaikka itse tapaus unohdetaankin nopeasti.
Meidän pitää saada reagoida nopeasti. Meidän pitää saada asiamme kuuluviin heti. Meillä ei ole aikaa tutustua aiheeseen, meillä ei ole aikaa edes miettiä asian merkitystä ja toimintamme mahdollisia vaikutuksia. Kun me näin toimimme, suurena vaarana on, että tulemme aiheuttamaan vain hämmennystä ja väärinkäsityksiä, synnyttämään vääriä totuuksia, jotka jäävät sitkeästi elämään, vaikka itse tapaus unohdetaankin nopeasti.
Tarina jää elämään omaa elämäänsä ja yksi some-maailman kummallisuuksista – tahallinen väärinymmärtäminen, tietynlainen dadaismi astuu nopeasti mukaan lisäämään entisestään hämmennystä. Pian kukaan ei ole enää kiinnostunutkaan oikeasta totuudesta. Väärä kun tuntuu niin paljon kiinnostavammalta, että sen on oltava totta. Moottoritietapauksessakin aktivoituneet henkilöt eivät hyväksyneet heille tarjottuja faktoja, paikalla olleen koiranomistajan omistajuuttakin vahvasti epäiltiin. Ne faktat kun eivät tukeneet heidän totuuttaan.
Kansalaisvaikuttamisella pyritään näyttämään myös esimerkkiä. Lainsäädäntösihteeri on merkittävässä yhteiskunnallisessa asemassa ja sellaisen ihmisen toiminnalla on suuria vaikutuksia. Tässäkin tapauksessa toiminnan oikeutusta perusteltiin sillä, että jos tällaiseen toimintaan ryhtyvä henkilö hyväksyy tekonsa seuraukset, on silloin toiminta hyväksyttävää. Kansalaisella on oikeuksia, mutta ei pidä unohtaa, että on myös velvollisuuksia. Tärkeimpänä velvollisuutena on lainkuuliaisuus. Voiko lainsäädäntösihteerikin sen sivuttaa, kun siltä tuntuu?
Kun tunnet sisäisen aktivistisi nostavan yhtäkkiä päätään, kun saat äänesi kuuluviin, sellainen tilaisuus kannattaisi käyttää kunnolla hyödyksi. Silloin kannattaa kysyä itseltään ainakin yksi kysymys: mitä minä tästä asiasta ihan oikeasti tiedän?
Sekin pitäisi olla jonkinlainen kansalaisvelvollisuus.
Marko Kilpi
Marko Kilpi on poliisi ja kirjailija, palkittu dekkaristi. Hän tutkiskelee elämää ja sen ilmiöitä suoraan silmästä silmään niin poliisin kuin myös nelilapsisen perheenisän näkökulmasta.
Tähän kolumniin on julkaistu vastine 6.9.2018.