Mustat silmät nauliintuivat kohteeseensa, kahdeksan metrin päässä takaisin tuijottaviin sinivihreisiin silmiin. Kumpikaan, kauris tai nukutuskivääri kädessään seisova mies, eivät hievahtaneet– eivät edes räpäyttäneet silmiään. Hetki oli pysähtynyt kuin valokuva.
Minä sekuntina hyvänsä rasahtava oksa tai metsää vavisuttava tuuli saattoi särkeä sen. Silti tuokio tuntui ikuisuudelta.
Tilanne on piirtynyt Pertti Hokkasen mieleen pysyvästi.
– Siinä me vain olimme. Kumpikin kuin patsaita, eikä periksi voinut antaa, Hokkanen puhuu tyynesti ja tuijottaa kodan keskellä loimottavaan nuotioon, jonka lämmössä paistuu hänen itse kasvattamansa kuusipeuran lihaa.
Suomen ensimmäisenä metsäkauriin pannoittaneen Hokkasen taitoja ja antaumuksellista asennetta arvostetaan edelleen muiden pannoittajien ja tutkijoiden joukossa.
Eläinten, etupäässä metsän sarvipäiden, nappaamisesta tuli jo vuosikymmeniä sitten Hokkasen työ ja elämäntapa.
Mies on vain paria päivää aiemmin palannut jallittamasta aitauksestaan karannutta tuhatkiloista sonnia. Kasvoilta paistaa edelleen sitkeän uuvuttamisen aiheuttama väsymys.
– Sitä voi jokainen miettiä, kun on pimeä, sateinen metsä – tiheikkö – ja siellä on tonninen vihainen sonni, joka on valmiina tappamaan. Sitten yrität pitää sitä naruissa. Pelätä ei voi, mutta pitää olla hyvä pakovietti, ja yrittää pärjätä.
Keikkoja on lähiaikoina tulossa lisää, se on varmaa. Hirvieläimet lähtevät pikkuhiljaa liikekannalle käynnistyvän metsästyskauden vuoksi, ja kotieläimiä siirretään vähitellen kesälaitumilta takaisin pilttuuseen.
Hokkasen aistit alkavat terästäytyä tulevia koitoksia varten.
Metsän siimeksessä sydäntalvesta kevääseen
Pienemmät hirvieläimet, kuten kauriit, ovat mielenliikkeiltään kuin elohopeaa – vähän kuten Hokkanenkin. Arjessaan mies myöntää säntäilevänsä paikasta toiseen, olevansa jatkuvasti jonkin askareen kimpussa, mutta yksin metsässä hän rauhoittuu.
Siksi juuri hän sai pienet hirvieläimet kontolleen, kun silloinen Metsäntutkimuslaitos (nykyisin Luke) aloitti vuonna 2008 neljä vuotta kestävän projektin, jossa tutkittiin metsä- ja valkohäntäkauriiden levittäytymistä ja elinympäristön valintaa gsm-gps-pantojen avulla ilmastoltaan ja lumipeitteeltään erilaisilla alueilla.
Hokkanen pannoitti kaikkiaan 35 metsäkaurista ja 33 valkohäntäkaurista ympäri Suomen: Savossa, Hämeessä, Keski-Suomessa ja Varsinais-Suomessa, eli käytännössä alueella, joka kulkee Kuopiosta Hankoniemeen.
Se oli ensimmäinen kerta, kun pienten hirvieläinten elinympäristöä kartoitettiin Suomessa pannoitusten avulla. Projekti oli historiallisestikin merkittävä, koska vuosina 2009–2011 pannoitettuna oli niin paljon hirviä, metsä- ja valkohäntäkauriita, ettei samaan ole ylletty aiemmin tai sen jälkeenkään. Yksistään hirviä pannoitettiin toistasataa.
Vielä silloin kukaan ei tiennyt, kuinka herkkä ja nopea kauris otetaan kiinni siten, että sen kaulaan saadaan panta. Nukutusnuolen käyttöä ei pidetty vaihtoehtona, koska aiemmissa kokeiluissa nukuttamalla napattujen kauriiden kuolleisuus oli 40 prosenttia. Viisas eläin ei myöskään kävellyt sille viritettyihin loukkuihin omasta tahdostaan.
Hokkanen yöpyi metsän siimeksessä sydäntalvesta alkukevääseen opetellen tekeytymään lähes kuolleeseen tilaan: hajuttomaksi ja liikkumattomaksi.
Paikallaan jököttäessään hän seurasi eläinten elämää ja liikkeitä.
"Ei maalaispoika voi asettua kaupunkiin"
Saarijärveläisten pientilallisten poika huomasi jo varhain, että omavarainen sekä luontoa ja sen eläimiä ymmärtävä ihminen pärjää vähälläkin mammonalla. Perhe sai maitonsa tilan muutamasta lypsävästä lehmästä ja perunat omasta kasvimaasta. Liha haettiin lautaselle lähimetsästä sekä -järvestä.
Pihassa kaakatti myös muutama kana ja joulupöytään saatiin pihassa kasvanutta porsasta.
Poika oppi isänsä mukana kulkiessaan tuntemaan luonnon kuin omat taskunsa. Hän sai tärkeitä oppeja metsästyksestä ja kalastuksesta. Mummo vei poikaa mukanaan marjaan.
Hirviä kohtasi tuohon aikaan metsässä nykyistä harvemmin.
– Oli harvinaista, jos näki hirven. Silloin oli synkkiä metsiä, joita halkoivat kärrypolut. Metsässä kohtasi metsäkanalintuja ja oravia. Siinäpä ne sitten olivat.
Hokkanen ei oppinut ikinä pelkäämään metsän eläimiä tai pimeyttä. Sen sijaan hän oppi kunnioituksen niitä kohtaan.
Metsästä tuli niin iso osa häntä, ettei side ole katkennut tänäkään päivänä. Hokkanen yritti nuorena vastavalmistuneena metallialan osaajana elää tavallista kaupunkiarkea, asua keskustassa ja käydä päivätyössä Valmetilla.
Kulttuurishokki kasvoi niin suureksi, että siitä piti käydä toipumassa hetki Inarissa saakka.
– Rahaa tuli ovista ja ikkunoista, muttei se sopinut minulle, Hokkanen sanoo ja hörppää kuksastaan nokipannukahvia.
– Ei maalaispoika voi asettua kaupunkiin.
Ei jää epäselväksi, miksi tälle miehelle sopii kauriinpannoittajan yksinäinen pesti.
15 vuoden työnsarka
Kookas ja pitkäjalkainen hirvi on Hokkasen mielestä pienempiin saman lajin edustajiin nähden helppo napattava. Ensimmäisen hirvensä Hokkanen oli pannoittanut jo kuusi vuotta ennen kauriiden pannoitusten alkua, vuonna 2002 työskennellessään Metlalla.
Hokkanen ajoi uroshirveä moottorikelkalla, kunnes sen takamukseen saatiin osumaan nukutuspiikki. Sitten Hokkanen hiihti edelleen pinkovan hirven kiinni ja laittoi sen kaulaan tutkapannan. Heti perään hän pannoitti kaksi naarashirveä.
Muun muassa Paimion riistanhoitokoulussa opiskellut Hokkanen sai oppinsa nukutuskiväärin käyttöön Ähtärin eläinpuistossa.
Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija Juho Matala kertoo, että hirveä riistaeläimenä ja metsätuholaisena on tutkittu 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä lähtien.
– Aluksi kiinnostus kohdistui hirvikannan vähittäiseen runsastumiseen ja hirvien määrän selvittämiseen. Lisäksi sen aiheuttamista puusto- ja maatalousvahingoista tehtiin selvityksiä, Matala sanoo.
Hirviä seurattiin radiolähettimillä ensimmäisen kerran 1990-luvulla.
– Silloin alkoi sellainen buumi, että eläimiä pitää seurata ja niiden elämästä saada tietoa. Samaan aikaan Nokia eli vahvaa kauttaan. Eläinten seuraamiseen kokeiltiin ja sovellettiin erilaisia ohjelmia, Hokkanen sanoo.
Kannanseurannassa otettiin suuri askel 1970-luvun alussa, jolloin lanseerattiin hirvihavaintokortti, jolla metsästäjät ilmoittivat vapaaehtoisesti riistantutkimukselle hirvijahdin aikaisia havaintojaan hirvistä ja hirvikannan tilasta. Nyt sama tutkimusyhteistyön talkoo onnistuu sähköisesti Suomen riistakeskuksen Oma riista –palvelun avulla.
Metlan työharjoittelusta tuli Hokkaselle lopulta 15 vuoden työnsarka hirvieläinten parissa.
"En osannut mennä enää nukkumaan kuin istualtaan"
Hokkanen kulki kauriiden perässä metsässä kuin varjo. Hän istui tuntikausia hiljaisuudessa ja illan tullen pani maaten autossa, laavussa tai teltassa.
Välillä pakkaslumi tuiskusi niin, että Hokkasen pää peittyi lumeen. Sylissä lepäsi lampaantaljaan kääritty nukutuskivääri.
– Metsässä eläimet ovat aisteiltaan valppaita. Jos mukana on jonkinlainen lämmitysjärjestelmä, se tuottaa aina hajua. Eläin, jolla on suunnaton pakovietti, ei tule silloin lähelle.
Tänä päivänä kauriit ovat yleinen näky myös tavallisissa lähiöissä ja taajamissa. On syynsä sille, miksi sellaiset yksilöt eivät olleet pannoittajalle vaihtoehto.
– Olen ampunut joskus piikkiä sisätiloistakin, kun metsäkauriit käyvät syömässä ihmisten lintulaudoilta. Se ei ole kuitenkaan ratkaisu, kun eläimiä pitää olla eri paikoista. Ei se nyt oikein niinkään käy, että kaikki kesyt eläimet pannoitetaan pihapiiristä. Niitä piti yrittää saada syrjempääkin.
Hiljalleen työ alkoi tuottaa tulosta.
Ensimmäinen pannan saanut metsäkauris sai Hokkaselta nimekseen Herra Hoo.
Samana talvena Hokkanen laittoi pannan yhteensä neljän metsäkauriin kaulaan. Hokkanen sai saman vuoden lopussa kiinni Uudellamaalla Tenholassa valkohäntäkauriin.
– Kun kausi loppui maaliskuun lopussa, osasin nukkua vain istualtaan. Siitä laskeuduin pikkuhiljaa loivempaan ja loivempaan asentoon, kunnes viimein sain nukuttua pitkällään. Olin niin ehdollistunut istumiseen ja kylmään ilmaan, että vaikka sisällä oli 15 astetta, sekin oli liian kuuma.
14 tuntia ja 20 minuuttia
Yli 14 tuntia on pitkä aika heinillä ja pressulla vuoratun häkin sisällä.
Se on myös pisin aika, jonka Hokkanen on odottanut kerralla pannoituksen onnistumista.
– Joka kerta pitää pikkuisen psyykata itseään, kun menee istumaan. Siinä voi joutua olemaan syömättä, juomatta ja tarpeilla käymättä pitkänkin aikaa. Pitää olla aivan hiljaa, Hokkanen kertoo ja alkaa muistella mieleen jäänyttä väijyntämaratonia.
Teltan välillä täyttävä nuotion savu ei ole mitään verrattuna käryyn, joka korvensi silmiä 2 metriä leveässä ja 1,20 metriä korkeassa loukkuun rakennetussa piilopaikassa.
– Minut ympättiin paalin sisään. Kopissa oli niin karmea käry, että silmistä alkoi vuotaa vesi. Haju aiheutti sen, etteivät kauriit huomanneet, että siellä on joku. Ne söivät koppini ympäriltä.
Lopulta pannoitus onnistui, kun Hokkanen tähtäsi laudan paksuisesta raosta 8 metrin päässä syövään kauriiseen.
Hokkanen nostaa viimein katseensa nuotiosta. Pannoitusreissujen muisteleminen saa miehen hymyilemään vienosti.
– Kyllähän nämä kaikki mielessä ovat, hän kertoo.
Uusia pannoituksia ei ole suunnitteilla
Sitten projekti, kuten myös Hokkasen työnsarka, loppuivat.
– Tuli kaikenlaisia muutoksia. Tutkimuslaitokset yhdistettiin. Koko hanke jäi vähän kesken, mikä on minusta harmillista, Hokkanen sanoo.
Kesken jäämisellä Hokkanen tarkoittaa sitä, ettei pannoituksesta tulleita tietoja hyödynnetty välttämättä niin laajasti kuin olisi voinut.
– Kerätyt tiedot eivät kuitenkaan häviä mihinkään. Siinähän jollekin nuorelle on montakin graduaihetta, hän toteaa.
Luonnonvarakeskus on kirjannut projektista ylös muun muassa tietoja kauriidenelinpiirin laajuudesta. Metsäkauris todettiin tehokkaammin uusille alueille levittäytyväksi lajiksi. Pohjoisempana elinympäristöt olivat etelää laajempia.
Luken tutkija Tuomas Kukko kertoo, että tällä hetkellä ei ole tiedossa uusia metsäkauriiden tai valkohäntäkauriiden pannoituksia. Sen sijaan metsäpeuroja pannoitetaan vuosittain.
Kukon mukaan 2010-luvun taitteen aineistoja varmasti analysoidaan edelleen.
– Hirvieläinten pannoitusaineistoista on julkaistu tieteellisiä töitä ja opinnäytetöitä. Eniten on tähän mennessä tutkittu hirviaineistoja, mutta pienten hirvieläinten runsastumisen myötä tutkimustiedon tarve niistäkin lisääntyy varmasti jatkuvasti.
"Kyllähän se on vähän siihen mennyt, ettei se varsinaista metsästystä enää ole"
Neljän kauriiden perässä vietetyn talven aikana Hokkanen oppi paljon vikkelän eläimen käytöksestä. Hän teki pannoittamisen ohella metsätuhojen tutkimuksen maastotöitä, kuten hirven vioittamien taimikoiden mittauksia.
– Olettamus on, että pienet hirvieläimet tuhoavat metsiä, tai ovat jopa uusia metsän tuholaisia. Seurannoissa selvisi, että tuhot ovat vähäisiä tiheälläkin metsäalueella, Hokkanen kertoo.
Toinen asia, josta hirvet ovat suuremmalle yleisölle tuttuja, ovat kolariuutiset. Uutisia ikävistä tapahtumista tulee varsinkin metsästyskauden ja hirven kiiman aikana.
Hokkanen on seissyt pitkiä aikoja hirvieläinten kanssa tienposkessa siten, ettei autoilija ole hoksannut Hokkasta tai hirveä.
– Sehän seisoo ja jurottaa tienposkessa aivan hiljaa. Jos liikennettä on paljon, hirvi ei lähde ylittämään tietä, ellei mikään aja sitä. Jos sille tulee pakoreaktio, se menee päättömästi auton eteen. Muuten se on rauhassa, eikä sillä ole mikään kiire. Kun tulee autoton väli, se menee hyvin rauhallisesti tien yli, Hokkanen sanoo.
Kiima tekee hirvet kuitenkin hökelöiksi. Silloin vietti vie ja hirvi vikisee.
– Kiimakäyttäytyminen on voimakas ja vallitseva. Tienylityksissä ei ole mitään järkeä.
Hokkanen käy säännöllisesti hirvimetsällä. Se on hänelle puhdasta ravinnonhankintaa, eikä hän pidä siitä, mihin suuntaan metsästystavat ovat menossa: tekniikka on nykyisin pääosassa hirvestyksessä ja metsästysturistit tuodaan suoraan aitiopaikalle lahtaamaan eläimiä.
– Kyllähän se on vähän siihen mennyt, ettei se varsinaista metsästystä enää ole.
"On kaiveltu jo asetta ja uhattu lopettaa eläin"
Pannoitusurakka jätti Hokkaselle taidon, jota hän käyttää tänäkin päivänä. Kun eläimen omistaja on kiipelissä karanneen lemmikkinsä kanssa, mies kutsutaan hätiin eri puolille Suomea.
Hän pakkaa autonsa kyytiin suopungin ja nukutuskiväärin. Muuten tehtäviin ei voi valmistautua.
Hokkanen tekee erilaisia eläimen kiinniotto- ja lopetustehtäviä vapaaehtoisena yhteistyössä eläinlääkäreiden ja eläinsuojeluviranomaisten kanssa.
– Tehtäviä on laidasta laitaan, niitä ei voi verrata toisiinsa. Aika hurjiakin juttuja kaikkiaan, Hokkanen pohjustaa.
Mies ei kersku, vaan lähinnä toteaa arkisesti, että viimeisin tehtävä olisi voinut viedä hengen. Tonnisen limousin-sonnin nappaaminen on ollut hänen tehtävistään vaarallisin.
– Jälkeenpäin olen miettinyt, miksi en ole pelännyt enemmän. Jos pelkää vaikka ampiaista ja huitoo sitä, niin se pistää varmasti. On parempi olla rauhallinen. Eläimen ehdoillahan sitä mennään.
Hokkanen muistuttaa, ettei eläimelle pärjää ilman kunnioitusta sitä kohtaan.
– On vain yritettävä keksiä keinoja, miten sen saa rauhalliseksi.
Yhtä usein kuin Hokkanen joutuu rauhoittelemaan eläintä, hän tyynnyttelee myös hätääntyneitä omistajia. Jotkut ovat olleet jopa raivon partaalla. Siitä on Hokkasen mielestä vain haittaa.
– On kaiveltu jo asetta ja uhattu lopettaa eläin, kun on kyllästytty ottamaan sitä kiinni. Sellaisessa tilanteessa pitäisi pysyä rauhallisena ja luoda kontakti eläimeen. Sekään ei helpota, jos koko kylä ottaa eläintä kiinni, ja se muuttuu vain aremmaksi ja aremmaksi, Hokkanen neuvoo.
Kontakti todellakin palkitsee. Siltä tuntui Hokkasestakin, kun hän voitti tuijotuskilpailun villin metsäkauriin kanssa.
Tilanne on piirtynyt Pertti Hokkasen mieleen pysyvästi.
Kauriin ja miehen tuijotuskilpailua edelsi pitkä odotus maatalon pihaan pystytetyssä teltassa, kunnes nukutusnuolen kantomatkan päähän tuli syömään kaksi kaurispukkia.
Tähtäys ja osuma. Piikistä saanut kauris huusi varoitushuudon ja pinkaisi takaisin metsään kuin ohjus.
Toveri naulitsi pakenemisen sijaan hämmästyneet silmänsä Hokkaseen. Hetki kesti ja kesti.
– Toivoin koko ajan, että kauris lopettaisi tuijottamisen, jotta pääsisin pannoittamaan sen kaverin. Se vaan tuijotti, enkä minäkään voinut antaa periksi.
Vihdoin maitoauton ääni sai kauriin irrottamaan silmänsä miehestä. Kauris pinkoi auton keulan edestä metsään. Pannoittaja tuijotti sen perään.
Pannan sai sillä kertaa vain yksi kauris, piikin takalistoonsa saanut yksilö. Silti miehen olo oli kuin voittajalla.
Vaikka Hokkanen on pannoittanut kymmeniä eläimiä, harvoin mies ja kauris ottavat katseellaan toisistaan mittaa.