Kelkan jalaksilla seisova mies oli naamastaan aivan keltainen, kun poikaporukka tungeksi häntä vastaan.
Muualla näky olisi voinut säikäyttää lapsia. Kuopion Neulaniemessä paikalliset olivat kuitenkin tottuneet ammuslataamon oudonnäköisiin työläisiin. Ilman suojavarusteita puurtavat miehet ja naiset saivat räjähteiden käsittelystä palkaksi keltaiset kädet, kasvot ja hiuksetkin. Sama ilmiö tunnettiin ammustehtailla ympäri maailman.
Kuopio oli sodan jälkeen kaupunki, jossa sotateollisuus näkyi perheiden arjessa ja leikeissä. Tytöt askartelivat kiväärinhylsyistä nukkejen tuttipulloja ja pojat etsiskelivät pamautettavaksi vanhoja räjähteitä.
– Niitähän pantiin järveen niin jumalattomasti, kun rauha tuli, muistelee lapsuutensa sodanjälkeisessä Kuopiossa viettänyt Atte Lyytikäinen.
Mutta aika holtitonta se oli. Kerran pojat löysivät rantavedestä puuvartisia kranaatteja nallien kanssa.
– Kovasti ne pamahti. Onneksi ei silmiä mennyt.
Yhtenä päivänä Lyytikäinen oli muutaman muun paikallisen pojan kanssa odottamassa ammuslataamolta tulevaa keltanaamaista työntekijää. Poikia kiehtoi lasti, jota ukko työnsi Kallaveden jäälle.
– Se työnsi räjähteiden nalleja avantoon. Niitä oli varmaan tuhansia.
Pojankoltiaiset eivät olisi millään antaneet arvokkaan lastin upota mustaan veteen. He hommaisivat kyllä itse sytytyslangat, jos saisivat nalleja.
– En varmasti anna. En kun teillä on vielä kaksi silmää päässä, oli ukko murahtanut.
Ei auttanut. Kallavesi nielaisi nallilastin niin kuin se nielaisi lukemattomat muut räjähteet ja sen ajan teollisuuden myrkyt vuosien ajan.
Sitten koko asia pantiin syrjään. Ranta-asukkailla oli paikkansa, joiden kohdalla uistimet vedettiin ylös eikä uimaan menty. Mutta viranomaisia tai edes ympäristöväkeä ei erityisemmin kiinnostanut, mitä järvenpohjassa oli.
Kunnes oli pakko kiinnostua.
Isä vain sanoi, että jäi vähän huono omatunto.
Kimmo Heikkinen
Jos pääsisit sukeltamaan johonkin syvänteeseen ja upottamaan kätesi pohjaan, todennäköisesti tuntisit sormissasi vain helposti veteen hajoavaa, epämiellyttävää mutaa.
Sellaista yleensä on uusi järvenpohja – sedimentti, jota syntyy joka vuosi entisen järvenpohjan päälle. Jääkauden tamppaama kova, alkuperäinen järvenpohja on syvällä, metrien paksuisen pehmeämmän kerrostuman peittämänä.
– Ruskeavetisessä humusjärvessä pohjaan voi upota melkein napaansa myöten, erikoistutkija Jaakko Mannio Suomen ympäristökeskuksesta kuvaa.
Mutta Manniolle ja muille sedimentin tutkijoille järvenpohja ei ole pelkkää mutaa. Se on vähän kuin englanninlakritsi. Joskus siitä pystyy näkemään kuin puun lustoista kerros kerrokselta, mitä ylhäällä järvessä ja rannoilla on tapahtunut.
Kun Tshernobylissä räjähti vuonna 1986, järvenpohjaan laskeutui ohut radioaktiivisen saasteen pilaama kerros. Sitä ei voi nähdä silmillä, mutta cesium-137-pitoisuuden nousu on niin selvä, että siitä ei voi erehtyä.
Cesium-kerroksen alla näkyvät teollistumisen, soiden ojittamisen ja metsien hakkuiden jäljet. Syvällä löytää jopa jälkiä antiikin Rooman teollisuudesta.
Roomalaiset valmistivat vesijohtoputkiaan sulattamalla lyijyä masuuneissa. Näistä kulkeutui lyijyhiukkasia ympäri maailmaa niin paljon, että esimerkiksi Jyväskylän Korttajärveen on arvioitu kulkeutuneen 300 kiloa roomalaista lyijyä. Sekin kuulostaa paljolta, mutta viime vuosisatoina lyijykuormitus on ollut jo kymmeniä tai satoja kertoja suurempaa.
Väri kertoo paljon. Jos järvenpohjan ylin kerros on punertava, pohjassa on happea. Silloin pohjaeliöt, kuten pilkkijöiden tuntemat surviaissääsken toukat, voivat selviytyä sedimentissä.
Jos katsoo viimeisen sadan vuoden aikana syntynyttä järvenpohjaa sivusta, näkee ylimmäisenä tavallisesti ruskeanharmaan kerroksen savea ja humusta. Mutta kun katsoo pohjaa syvemmältä, väri synkkenee.
Sieltä, yleensä viidentoista tai parinkymmenen sentin syvyydestä, löytyvät yhä menneiden sukupolvien terveiset. Juttu jatkuu grafiikan jälkeen.
Rikki, joka värjäsi ammuslataamon työläisten ihon keltaiseksi, värjäsi vuosikymmenien ajan järvenpohjan lähes mustaksi yhdessä lyijyn, elohopean ja muiden raskasmetallien kanssa. Mustan kerroksen voi nähdä melkein minkä tahansa järven pohjan läpileikkauksessa. Se on peräisin aikakaudelta, jolloin päästöjä ei rajoitettu ja myrkyt pääsivät vapaasti järviin ilmasta, valuma-alueilta ja rantojen tehtailta.
Metalleja, kloorifenoleita, dioksiineja, öljyjä, PCB- ja PAH-yhdisteitä, organotinoja, bensiinihiilivetyjä, palonestoaineita, lääkejäämiä.
– Monesti aikamoinen cocktail erilaisia haitta-aineita, sanoo ympäristöriskien hallintaan erikoistunut Arto Itkonen Sitowise-konsulttiyrityksestä.
Geologian tutkimuskeskuksen erikoistutkija Jari Mäkinen vertaa järveä suppiloon. Jos vedessä on likaa, se valuu ennen pitkää suppilon syvimpään kohtaan. Samalla tavalla toimii järvi: uusi järvenpohja luonnollisine ja haitallisine aineineen kasaantuu paksuimmin juuri syvänteisiin.
Pelkät ilman ja valuma-alueiden kautta tulevat saasteet eivät yleensä riitä pilaamaan sedimenttiä. Siihen tarvitaan rannalla toimivien laitosten ja asukkaiden apua.
Kuopion Neulalahti on hyvä esimerkki siitä, miten järveä pidettiin sotien jälkeen vuosikymmeniä ongelmajätteen kaatopaikkana. Ympäristön turmeleminen ei vielä tuohon aikaan ollut rikos, mutta nykymittapuulla valtio suorastaan tehtaili ympäristörikoksia ja yritykset ja yksittäiset kansalaiset seurasivat perässä parhaansa mukaan.
Jälkeenpäin jotkut ovat heränneet katumaan.
Tällä hetkellä upein kansalaisteko olisi se, että kertoo, mitä tietää Kallaveteen upotetun.
Juuso Happonen
Kimmo Heikkisen isä odotti pitkään, ennen kuin kertoi pojalleen, mitä Kallaveden lahdella tehtiin joskus iltaisin. Kuopiossa mökkeilevän Heikkisen isä oli töissä tavaratalossa, joka myi räjähteitä, kuten viljelijöiden tarvitsemia kantopommeja.
Kun pommeista piti päästä eroon, niitä ei viety mihinkään hävitettäväksi. Sen sijaan räjähteet upotettiin veneestä illan hämärässä lahteen niin kuin tiedettiin valtion laitostenkin tehneen.
– Isä vain sanoi, että jäi vähän huono omatunto. Asiaa pidettiin vähän kuin salassa, Kimmo Heikkinen kertoo nyt.
Isä ei ole enää kertomassa tapahtumista. Hän oli paljastanut tarinan pojalleen muutenkin vasta eläkeläisenä, kun armeija alkoi raivata omia vanhoja räjähteitään Kuopion Neulalahden pohjasta.
– Pyysin isää soittamaan itse poliisille ja kertomaan paikan, mutta ei hän sitä koskaan tehnyt. Ehkä hän ei halunnut, kun alkoi olla jo sen verran huonossa kunnossa.
Kymmeniä vuosia sen jälkeen kun räjähteiden upottaminen oli jo lopetettu, Kuopio päätti rakentaa Neulalahden rannoille kaupungin upeimman uuden asuinalueen. Puolustusvoimien oli raivattava järvenpohjasta räjähteet, jotka se oli sinne upottanut – ja räjähteet, joiden upottamiseen sillä ei ollut osaa eikä arpaa.
Kranaatteja, lentopommeja, kantopommeja. Käyttämättömiä räjähdeaineita. Yli kahdeksan tuhatta kiloa tähtisadetikkuja pyramidin muotoisessa kasassa. Se tarkoittaa yli 70 000 pakettia uudenvuoden sähikäisiä.
Sitten selvisi, että kysymys ei ollut pelkästään pohjassa olevista räjähteistä.
Talvella 2016–2017 Itä-Suomen yliopiston mikromuovitutkijat löysivät Neulalahden syvänteestä huomattavan paljon arseenia, elohopeaa ja lyijyä. Jo aiemmin pohjasta oli löytynyt suuria lyijypitoisuuksia, mutta kukaan ei ollut kertonut ranta-asukkaille eikä kalastajille.
Kun tieto saasteista levisi, Neulaniemen rannalla mökkeilevä kuopiolainen Juuso Happonen järkyttyi.
– Ei ollutkaan kysymys vain siitä, onko pommit putsattu vai ei. Oli kysymys siitä, mitä tapahtuu sedimentissä oleville raskasmetalleille, hän kertoo.
Myrkyt eivät tulleet ilmasta, koska silloin muistakin järvistä olisi löytynyt samanlainen kerros. Ne eivät myöskään tulleet armeijan järveen upottamista räjähteistä, koska saastunut sedimentti on ohut. Tutkijat ovat laskeneet, että pahin päästö tapahtui joskus 1960-luvun loppupuolella. Yksi mahdollinen lähde on valtion ammuslataamo, jonka toimintaa ajettiin alas tuohon aikaan.
– Tällä hetkellä upein kansalaisteko olisi se, että kertoo, mitä tietää Kallaveteen upotetun, miettii Happonen.
– Se olisi ehkä ainoa tapa saada selville, onko jossain vielä jotain, jolle voidaan tehdä jotain, ettei se olisi vahingollista sinun ja minun terveydelle.
Hän haluaisi nyt tietää, ovatko myrkyt turvassa sedimentissä. Onko niille tapahtunut jotain, kun raivaajat ovat nostaneet pohjasta vanhoja räjähteitä kahmarilla? Ovatko haitta-aineet päätyneet kaloihin? Pysyvätkö myrkyt pohjassa, kun rannoilla rakennetaan ja virtaukset voivat muuttua?
Menneet sukupolvet laskivat sen varaan, että kun jätteet ovat uponneet pohjaan, ne voi ikuisesti unohtaa. Nyt tiedetään, että näin ei ole.
Jos haitta-aineita on paljon ja ne ovat lähellä järvenpohjan pintaa, riskit kasvavat. Metallit voivat kertyä pohjaeliöihin, niitä syöviin kaloihin ja kaloja syöviin petoihin – kuten meihin. Erityisen arvaamaton on elohopea, joka on syötynä haitallista sikiön ja lapsen keskushermostolle.
Myös Kuopion Neulalahdessa päätettiin tehdä kalatutkimuksia sen jälkeen, kun pohjan raskasmetallit levisivät yleisön tietoon. Ensimmäisten tulosten perusteella elohopeaa ei kuitenkaan löytynyt sen enempää kuin muidenkaan järvien kaloista.
Mitä syvemmällä vanhat synnit ovat järvenpohjassa, sitä paremmin ne ovat turvassa. Pahimmista saastuttamisen vuosista on kulunut niin kauan, että uutta järvenpohjaa on kertynyt vähintään senttejä, joskus kymmeniä senttejä pilaantuneen aineksen päälle. Tällöin myrkyt eivät yleensä lähde yleensä liikkeelle, ellei pohjaa ruopata. Tämäkin mahdollisuus aiotaan nyt Kuopiossa selvittää.
– Jos muutetaan virtausolosuhteita, voi alkaa tapahtua eroosiota alueilla, joilla sitä ei ole aikaisemmin tapahtunut. Silloin on mahdollista, että haitta-aineet lähtevät uudestaan liikkeelle, sedimenttejä tutkinut Arto Itkonen sanoo.
Olen usein sanonut, että ei kannata spekuloida, vaan kannattaa mennä mittaamaan.
Jaakko Mannio
Pilaantuneen sedimentin riskejä voi havainnollistaa maalipurkkiesimerkin avulla. Jos 30 senttiä korkeassa maalipurkissa on 29 senttiä valkoista maalia ja pohjalla sentin verran punaista maalia, väri ei muutu paljon, vaikka purkkia ravistaisi. Mutta jos punaista on jo kymmenen sentin edestä ja purkkia ravistaa, väri muuttuu.
Kukaan tutkija ei silti lähde antamaan nyrkkisääntöä siitä, kuinka paljon järvenpohjaa voi huoletta liikutella alueella, jolla tiedetään olevan pilaantunutta sedimenttiä. Suomen johtavien asiantuntijoiden viesti on yhteinen: ei kannata arvailla.
– Olen usein sanonut, että ei kannata spekuloida, vaan kannattaa mennä mittaamaan, Suomen ympäristökeskuksen johtava tutkija Jaakko Mannio sanoo.
– Se on toinen asia, että mitä sille voidaan tehdä.
Korkeisiin muovisiin näyteputkiin vangitut järvenpohjan läpileikkaukset kertovat kaksi asiaa. Lähes musta kerros kertoo siitä, mitä tapahtuu, jos päästöillä ei ole mitään rajoituksia.
Sedimentin vaaleampi pintakerros ja alentuneet raskasmetallipitoisuudet kertovat siitä, että rajoitukset saastuttamiseen ovat oikeasti auttaneet.
Kyse ei ole pelkästään kalaa syövien ihmisten terveydestä. Jos ekosysteemin annetaan kuormittua, järven toiminta virkistyskäytössä tai jätevesien puhdistajana häiriintyy.
– Ja tämä voidaan mitata rahassa. 1960-luvulla ei mitattu, Arto Itkonen huomauttaa.
Kuormituksen vähenemisestä huolimatta järvenpohjaan kertyy edelleen haitallisia yhdisteitä, joiden vaikutuksia ei aina tunneta.
Talvivaaran kaivos oli tästä tuorein muistutus. Kun tehtaan jätevedet karkasivat käsistä, sulfaatti muutti läheisen Kivijärven vesikemiallisen rakenteen täysin.
– Järvi suolaantui ja syntyi kerros, jossa tuuletkaan eivät pystyneet sekoittamaan järveä, kuvaa tutkija Jan Weckström Helsingin yliopistosta.
– Silloin pohja muuttui hapettomaksi ja kaikki käytännössä kuoli.