Sosiaalinen media on kätevä väline, jos pyytää apua, tai kun tarvitsee jotain tavaraa tai haluaa leveillä päihdyttävillä matkakuvilla. Yhteiskunnallisen keskustelun foorumiksi siitä ei ole.
Otetaan esimerkki. Ollessani reissussa yritin katsoa klipin Teemu Pukin avausmaalista Unkaria vastaan suomalaisilta nettisivuilta, mutta sain ilmoituksen ”pahoittelut, tämä ohjelma on ohjelmaoikeuksista johtuen katsottavissa vain Suomesta.” Otin ilmoituksesta kuvakaappauksen ja laitoin sen naamakirjaan. Ylle kirjoitin että ”Olisin ihan vain tuon Pukin avausmaalin katsonut klippinä, mutta EU ylläpitää digitaalisia rajoja. Amazon, Youtube, Google ja Facebook kiittävät.”
Sain vastaukseksi lukuisia erilaisia vinkkejä siitä, miten noita estoja voi kiertää. Kiitos kaikille osallistuneille, mutta yritin viritellä keskustelua jostain ihan muusta.
Jos järjestelmässä on vika, yhden yksilön auttaminen ei muuta järjestelmää.
Rautalankaa olisi ehkä tarvittu enemmän, sillä yritin sanoa, että tämä sinänsä merkityksetön yritykseni katsoa yksi pahainen videoklippi kuvasi sitä, että tieto ei liiku EU:ssa vapaasti, ja keinotekoiset digitaaliset rajat tuottavat hyötyä lähinnä amerikkalaisille nettijättiläisille, joita rajoitukset eivät koske. EU ampuu itseään jalkaan, emme ole tietotalouden kehityksessä mukana. Sen maalikoosteen pääsee katsomaan sitten, kun joku lataa klipin Youtubeen.
Yhteiskunnallinen keskustelu on sitä, että mietitään miten lakeja tai rakenteita pitäisi muuttaa. Tästä näkökulmasta on ihan sama, saanko minä hakkeroitua tieni jollekin sivustolle vai en. Jos järjestelmässä on vika, yhden yksilön auttaminen ei muuta järjestelmää, riippumatta auttajien hyvän tahdon määrästä.
Ranskalaisten kustantamoiden ehdoilla parhaillaan sorvattava EU:n tekijäinoikeusreformi tuskin tulee muuttamaan tilannetta, sillä uudistuksen tavoitteena on lähinnä heittää soraa nettijättien rattaisiin siinä toivossa, että digitalisaatio voitaisiin jotenkin perua. Silloin kun internet keksittiin, Ranska yritti kieltää sen. Samoilla lähtötelineillä mennään edelleen.
Viattoman uutissisällön levittäminen saattaa törmätä yllättäviin esteisiin, mutta tunteet saavat virrata vapaasti. Netti on mahtava näyttämö vihanlietsojille. Heidän yleisönsä on monilukuinen ja vastaanottavainen.
Toissa viikolla maassamme vihattiin keskustalaista kuntapäättäjää Riikka Moilasta, joka sanoi sanan ihmisroska. Puheenvuoro oli huono ja sanavalinta oli typerä, mutta sanan tavoitteena ei ollut leimata syrjäytyneitä jätteiksi, vaan rakentaa kömpelöä aasinsiltaa samassa kokouksessa aiemmin käytyyn roskaamista käsittelevään keskusteluun. Ei oikein onnistunut. Varsinkin kun suurin osa ihmisistä luki vain sen yhden sanan.
Nettikansa sai vihata sydämensä kyllyydestä täyden päivän, kunnes Moilanen sai siviilityöstään potkut.
Moni aiheesta sauhunnut koki varmaan olleensa mukana tärkeässä yhteiskunnallisessa keskustelussa, vaikka kyse oli sen irvikuvasta. Lopputuloksena oli miljoona mittayksikköä vihaa, mutta syrjäytyneiden asema oli keskustelun päätteeksi täsmälleen sama kuin sen alkaessa. Työttömiä tuli yksi lisää.
Yksittäiset asiat eivät välttämättä muutu kiivaankaan nettikampanjoinnin seurauksena, mutta samanaikaisesti kun mikään ei muutu, kaikki muuttuu. Jytkyä, Trumpia tai Brexitiä ei olisi ilman nettiä. Näissäkin tapauksissa monimutkaiset ilmiöt pelkistyvät pariksi sanaksi ja muutamaksi mielikuvaksi.
Käytän nettiä paljonkin. Joskus sieltä voi lukea ihan myös uutisia. Mutta yhteiskunnallisen keskustelun kanavaksi siitä ei mielestäni ole. Käykää ystävät tupailloissa ja puhukaa politiikkaa baareissa.
Jukka Relander
Kirjoittaja teki viime vaalikaudella kuntapolitiikkaa vihreiden riveissä Helsingissä. Vapaa-aikoinaan hän haaveilee perhokalastuksesta istuessaan kentän laidalla katsomassa kun lapset pelaavat.