On vuosi 1395.
Saksalainen inkvisiittori Petrus Zwicker käännyttää harhaoppisia takaisin katolisen kirkon huomaan. Käännytys sujuu hyvin, mutta Zwicker kokee, että seurakuntien kirkkoherrat ja kaupunkien porvarit eivät ymmärrä, miten suuri uhka valdesilaiset harhaoppiset ovat kirkolle ja koko yhteiskunnalle.
Todellisuudessa uhkaa ei ole, mutta Zwicker aloittaa suuren mediakampanjan. Hän kirjoittaa papistolle tutkielman valdesilaisten opista ja siitä, kuinka sen virheet pitäisi kumota. Ruhtinaille hän lähettää manifestin harhaoppisten vaaroista. Katuville harhaoppisille hän julistaa armoa ja ymmärrystä, uppiniskaisille ankarinta mahdollista tuomiota.
Seurakuntien papit kuljettavat viestiä eteenpäin saarnoissaan.
Zwicker onnistuu, ja hänen kirjoituksensa saavat suuren suosion vuosikymmeniksi eteenpäin.
Tämä on esimerkki keskiaikaisesta vihapuheesta – vihapuheesta, jota on nykypäivässä kokenut joka kymmenes suomalainen.
Munkkien saarnoissa vihapuhetta
Vihapuhe ei ole uusi ilmiö, kuten edellä mainitusta esimerkistä voi todeta.
Tutkijoille vihapuhe on tuttua jo keskiaikaisista kirjoituksista. Sen ajan kiistakirjoituksissa ja kansankiihottamisessa on havaittavissa samaa retoriikkaa ja samoja teemoja kuin nykypäivänkin vihapuheessa, kertoo Turun yliopiston tutkijatohtori Reima Välimäki.
– Sekä keskiaikaisessa että nykypäivän vihapuheessa näkyvät ennakkoluulot siitä, että vieras tai vihollinen on esimerkiksi yleisesti moraaliton, epähygieeninen, seksuaalisesti yliaktiivinen tai käyttäytyy eläimellisesti, kuvailee Välimäki.
Kohteet vaihtuvat, mutta vihapuhe kohdistuu yleensä vähemmistöihin – sekä nykyään että historiassa. Välimäki kertoo, että keskiajalla kohteena olivat usein muslimit, niin kuin nykyäänkin. Välillä vihapuhetta saivat osakseen myös juutalaiset, välillä tummaihoiset. Muslimit puolestaan kohdistivat vihapuheensa kristittyihin.
Kun vihapuhe leviää nykyään helposti mediassa ja ennen kaikkea sosiaalisessa mediassa, oli sen levittäminen muinoin vaikeampaa, mutta ei mahdotonta.
Keskiajalla ylivoimaisesti suurin media oli saarnat. Kuuluisat julkiset saarnaajat, kuten dominikaani- ja fransiskaaniveljet, saattoivat vetää toreille ja kirkkojen ympäristöön tuhansien ihmisten yleisön. Myöhäiskeskiajalla he olivat niitä, jotka levittivät vihapuhetta isoille massoille.
Myöhemmin painotekniikan kehittyminen helpotti vihapuheen levittämistä. Esimerkiksi 1600-luvun uskonsodissa vihapuhe levisi myös lentolehtisten avulla.
Uhreja ja uhriutujia
Reima Välimäki on viimeisen kahden vuoden aikana keskustellut vihapuheesta ja sen ilmenemisestä sekä historiassa että nykyajassa. Hän on yrittänyt etsiä keinoja, joilla vihapuhetta voitaisiin ymmärtää ja vähentää.
Kulttuurirahaston Argumenta-rahoituksen turvin pyörinyt Turun yliopiston Vihan pitkät jäljet -hanke on koonnut tutkijoiden lisäksi yhteen muun muassa toimittajia, aktivisteja ja virkamiehiä.
– Tavoitteena on ollut auttaa ihmisiä ymmärtämään, että vieraan pelko ja vihapuhe eivät välttämättä kumpua oikeista ongelmista. Jos tämä ymmärretään, pystytään toivottavasti lieventämään keskustelukulttuuria, Välimäki kertoo.
Poliitikko saattaa sanoa, että on noitavainon uhri. Tosiasiassa kyse saattaa olla täysin arkisista asioista, joista suuren yleisön kuuluukin tietää.
Reima Välimäki
Keskusteluja on käyty uskonnollisista ennakkoluuloista ja uhrin asemasta, identiteetistä ja uhriutumisesta. Reima Välimäki muistuttaa, että on aitoja vainojen uhreja, joita pitää auttaa ja kunnioittaa, mutta myös uhriutumista. Ne pitää pystyä erottamaan toisistaan, sekä historiassa että nykypäivässä.
Välimäki nostaa esimerkiksi poliitikon, jonka taloudellisia väärinkäytöksiä toimittajat penkovat ja joka on esillä mediassa.
– Poliitikko saattaa sanoa olevansa noitavainon uhri. Sillä hän tarkoittaa, että häntä vainotaan syyttä suotta, vaikka hän on viaton. Tosiasiassa kyse saattaa olla täysin arkisista, kokonaan vailla aatteellista painoarvoa olevista asioista, joista suuren yleisön kuuluukin tietää.
Kaksinainen yleisö
Euroopan neuvoston ministerikomitean suosituksessa vihapuhe määritellään näin:
"Vihapuhetta ovat kaikki ilmaisumuodot, jotka levittävät, lietsovat, edistävät tai oikeuttavat etnistä vihaa, ulkomaalaisvastaisuutta, antisemitismiä tai muuta vihaa, joka pohjaa suvaitsemattomuuteen.”
Tutkijatohtori Reima Välimäki pitää vihapuhe-termiä hankalana. Itse hän puhuu mieluummin poleemisesta kirjoittamisesta, kiistakirjoittamisesta tai toiseuttavasta saarnaamisesta. Näitä kaikkia yhdistää kuitenkin se, että yleisö on kaksinainen. Puhe kohdistetaan näennäisesti vihollista kohti, mutta ensisijainen yleisö on todellisuudessa aivan toinen.
– Voidaan puhutella vihollista ja sanoa, että ette te ymmärrä tästä mitään. Oikeasti viestillä lujitetaan oman viiteryhmän identiteettiä.
Tämä toteutuu sosiaalisen median aikakautena paremmin kuin koskaan.
– Twitterissä voi hyökätä poliitikkoa vastaan ja saada samanaikaisesti oman kannattajakunnan huomion, Välimäki sanoo.
Hänen mielestään Twitter ja Facebook eivät lietso vihaa sen takia, että ne olisivat uutta mediaa, jota ei vielä osata käyttää. Ne edustavat mediaa, joka antaa äärimmäisen hyvän leviämisalustan keinoille, joita on käytetty vuosisadasta toiseen. Nyt vihapuheen leviäminen tapahtuu paljon nopeammin kuin satoja vuosia sitten.
– On jännittävää, miten puhe toistuu vuosisadasta toiseen samankaltaisena. Maahanmuuttajia vastaan hyökkäävä ei tietenkään kaiva keskiajan polemiikkeja, mutta silti puheessa levitetään vuosisadasta toiseen juorua, että ”ne tulevat tänne ja raiskaavat naiset”.
Suvakit ja rasistit
Nykykeskustelussa halutaan usein jaotella ihmiset ryhmiin. On suvakit ja rasistit. Reima Välimäki muistuttaa, että tämä on yksi vihapuheessa toistuva retorinen keino: kyseenalaistetaan keskustelukumppanin oikeus puhua. Se voidaan tehdä valmiiden kategorioiden perusteella.
– Sinä olet suvakki, et ymmärrä mitään. Sinä olet rasisti, et ymmärrä mitään. Silloin ei edes haluta ymmärtää.
Toinen keino on leimata keskustelukumppani poliittiseksi, aatteelliseksi tai epärationaaliseksi. Tähän syyllistyy Välimäen mukaan myös osa julkisista keskustelijoista, jopa toimittajista. He sanovat, että ovat keskitien kulkijoita ja tolkun ihmisiä, asettavat itsensä keskustelun yläpuolelle, mutta tekevät kuitenkin provosoivia lausuntoja.
Silloin kyse ei ole vastakkainasettelun purkamisesta, vaan se on vain yksi keino sanoa, että minä ymmärrän, mutta te muut ette.
– Se on yksi kiistakirjoittamisen retorinen muoto, joka on ollut käytössä ehkä jopa myöhäisantiikista lähtien. Vastustajan aliarvioiminen ja oman aseman korostaminen kumpuavat sieltä. On hätkähdyttävää, miten hyvin se osuu edelleen vaikka Facebookin ja Twitterin tiettyihin väittelyihin.
Vihapuhe ei pääty ratkaisuun
Historia toistaa itseään, mutta mitä tästä kaikesta voidaan oppia? Tutkijatohtori Reima Välimäen mielestä vihapuheen purkaminen ei lähde siitä, että pääsee yli omista ennakkoluuloistaan. Se lähtee siitä, että tarkkailee omaa puhetapaansa ja miettii vielä kerran ennen kuin kirjoittaa.
Hän itse on huomannut, että menneisyyttä tarkkailemalla on helppo huomata, miten tietynlainen puhe ärsyttää ja saa vihapuheen yltymään. Sitä on kuitenkin paljon vaikeampi havaita omasta kirjoittamisestaan.
– Kun tunnistaa mekanismit, joilla rakennetaan keskiajan polemiikkia uskonnollista vihollista vastaan, tajuaa, että itsekin syyllistyy sen kaltaiseen retoriikkaan, kun väittelee esimerkiksi sosiaalisessa mediassa.
Jokaisen pitäisi ymmärtää, että keskustelun rummuttaminen sosiaalisessa mediassa harvoin johtaa mihinkään.
Reima Välimäki
Lisäksi ihmisten on syytä muistaa, että vihapuheen asteelle menevä keskustelu ei koskaan oikeasti pyri ratkaisuun eikä tule ratkaisua saavuttamaan. Historiassa ei ole tilannetta, jossa esimerkiksi protestantit ja katoliset kävisivät vuosisatoja kiistakirjoittelua toistensa uskonnollisista näkemyksistä ja pääsisivät lopulta sopuun.
Vihapuhe päättyy, koska siihen joko kyllästytään tai aihe vanhenee. Esimerkiksi kylmän sodan aikaiset poliittiset keskustelut yksinkertaisesti lakkasivat olemasta merkittäviä, kun kylmä sota päättyi.
– Jokaisen pitäisi ymmärtää, että keskustelun rummuttaminen sosiaalisessa mediassa harvoin johtaa mihinkään. Kun ottaa askeleen taaksepäin ja vie asiaa väittelystä keskustelun suuntaan, voi yrittää löytää ratkaisuja, Välimäki sanoo.
Suvaitsevaisuudesta sietämiseen
Vihapuhe kumpuaa erilaisuudesta. Nykyään puhutaankin paljon suvaitsevaisuudesta, jossa kaikki ihmiset hyväksytään sellaisina kuin he ovat.
Kaikkia ei Reima Välimäen mukaan ole pakko suvaita, mutta minimitavoitteeksi voi ottaa sietämisen.
Hän kertoo esimerkin esimodernilta ajalta.
– Yksikään hallitsija ei toivonut sellaista tilannetta, että hänellä olisi valtakunnassa kristittyjä, juutalaisia ja muslimeja. Mutta kun hallitsija joutui sen tilanteen eteen eikä voinut kaikkia häätää pois tai tappaa, epätoivottua tilannetta vain siedettiin.
Tämän ymmärtäminen olisi myös nykypäivänä tärkeää.
– Vaikka tilanne yhteiskunnassa ei vastaisikaan omaa ihannetta, pyritään mieluummin elämään sovussa ja ylläpitämään yhteiskuntarauhaa kuin tavoitellaan omaa, kuviteltua ihannetta.
Jutussa on Reima Välimäen haastattelun lisäksi käytetty lähteenä Vihan pitkät jäljet -kirjaa (siirryt toiseen palveluun).