Mistä tunnistaa talentin? Kenestä tulee huippu? Mitkä ominaisuudet viittaavat siihen, että urheilija tai valmentaja nousee kansalliselle tai kansainväliselle huipulle urallaan? Fysiikka? Pelitaito? Pelikäsitys? Taktinen osaaminen?
Tekijöitä on monia ja jokaisella huippuyksilöllä on omat erityisvahvuutensa, joiden avulla erottuu muista, mutta menestyneitä urheilijoita ja valmentajia yhdistää ainakin yksi tekijä: sinnikkyys ja kyky sietää vaikeuksia.
Naisten jalkapallomaajoukkueen hyökkääjä Linda Sällström kertoo kirjassa Onnistumisen taidot (S. Kaski ja M. Miettinen, Kirjapaja 2018), että useiden polven eturistisidevammojen jälkeen harjoittelussa ja pelaamissa tuli välillä pitkiäkin jaksoja, jolloin hän ei juurikaan kokenut onnistumisten tunteita kentällä. Nämä jaksot olivat hänelle rankkoja henkisesti. Hän ei juurikaan nauttinut jalkapallosta, koska hyvää oloa ja motivaatiota tuovia onnistumisia ei meinannut tulla sitten millään.
Näissä tilanteissa Sällströmiä auttoi se, että hänellä oli aina jonkinlainen mielikuva ja suunnitelma siitä, mitä hänen tulee tehdä, että hän kykenee taas onnistumaan. Kolmen eturistisidevamman jälkeen Sällström nousi Ruotsin pääsarjan Damallsvenskanin maalintekijäpörssin kärkikahinoihin ja allekirjoitti tänä kesänä ammattilaissopimuksen Ranskan pääsarjan Paris FC:n kanssa. Tällä hetkellä hän pelaa uransa parasta jalkapalloa.
Urheiljoiden vakavat loukkaantumiset ovat yksi todella kova mittari sille, miten selviää vaikeista ja raskaista päivistä, viikoista ja kuukausista kadottamatta uskoa siihen, että voi vielä palata huipulle. Sinnikkyys, periksiantamattomuus, sitoutuneisuus mitataan jokainen kuntoutusliike kerrallaan.
Entinen huipputaitoluistelija, Suomea olympialaisissakin edustanut Elina Järvinen (o.s. Kettunen) kertoo vastaavanlaisista kokemuksista: loukkaantumisten jälkeisestä kuntoutusvaiheesta, harjoittelusta, vaikeiden hetkien sietämisestä ja periksiantamattomuudesta.
Hänen tapauksessaan mielikuva tulevaisuudesta kiteytyi hyppyyn nimeltä lutz. Järvinen loi itselleen kuntoutuksen aikana ajatusmallin, jossa hän ei antanut itselleen lupaa jättää yhtään toistoa tekemättä rankasta kuntopiiristä. Hän perusteli jokaisen toiston itselleen sillä, että jos hän antaa kuntoutusjakson aikana luovutuksen tunteelle voiton, se kostautuu vapaaohjelman viimeisessä lutzissa kilpailukaudella. Hän tiesi entuudestaan, että vapaaohjelman lopussa jalat tuntuvat raskaalta, ja sen vuoksi hänen tulisi kehittää psyykkistä sietokykyään, jotta hän onnistuu vielä ohjelman lopussa vaativassa suorituksessa.
Sinnikkyys ja päämäärä ajoivat näitä kahta huippu-urheilijaa eteenpäin, toisto kerrallaan.
Valmentajan vaikeat hetket
Kuinka moni huippuvalmentaja on saanut jossain vaiheessa uraansa seuran puheenjohtajan soiton, jossa kerrotaan, ettei luottamusta kurssin kääntämiseen enää ole? Lista on pitkä. Itse sain sellaisen puhelinsoiton vuonna 2009 valmentaessani Ruotsin korkeimmalla sarjatasolla Damallsvenskanissa nousijajoukkuetta Stattena IF:ää.
Lupaavasti alkanut valmentajaurani oli päättyä siihen hetkeen. Niin kova paikka se oli: epäonnistua siinä, mihin oli laittanut likoon koko sielunsa. Nousuni ja oppimisen matkani alkoi siitä hetkestä, kun ostin kirjakaupasta viikko erottamisen jälkeen mustan vihkon. Raapustin vihkon sivuille viikon jokaisena päivinä asioita, joita olin mielestäni tehnyt hyvin, joita minun tulee muuttaa ja toimintatapoja, jotka halusin säilyttää. Pyysin palautetta joukkueen kapteenilta ja kakkosvalmentajalta, koska halusin kuulla heiltä, mikä meni pieleen.
Valmentajana oman työn laatua on välillä vaikea mitata. Vaikka tekisit työsi kuinka hyvin, ei se välttämättä tuo tulosta, koska onnistumisesi mitataan toisen ihmisen onnistumisessa. Siksi on tärkeää osata arvioida itselleen armollisesti myös sitä, mihin asioihin voi oikeasti vaikuttaa. Minulle jokainen vihkoon kirjottamani sana oli terapiaa, jokainen lause oli askel kohti vaikean hetken voittamista. Periksiantamattomuutta. Sinnikkyyttä.
Enää ei tarvitse selvitä yksin
Olin hiljattain johtamiskoulutuksessa, jossa sain suorittaa mielenkiintoisen tehtävän. Siinä tutkittiin omaa tukiverkostoa. Kuusi kysymystä, joista jokaiseen piti vastata neljän henkilön nimellä. Keiden kanssa keskustelen elämäni tärkeistä asioista? Keiden kanssa kommunikoin eniten saadakseni työni tehtyä? Neljä ihmistä, joilta tarvitsen työssäni hyväksynnän, resursseja ja tukea uuden projektin laukaisemisessa. Neljä ihmistä, joiden kanssa voin keskustella, kun edessäni on erittäin vaativa haaste tai ongelma. Entä keiltä haen neuvoa uravalintoihini? Ketä lähestyn saadakseni viimeisimmän tiedon alallani?
Kuuden vastauksen jälkeen piti laskea, kuinka monta eri nimeä listasta löytyy. Päädyin mahdollisesta kahdestakymmenestäneljästä lukuun kolmetoista. Sen jälkeen vielä analysoitiin oman tukiverkoston monipuolisuutta: kuinka monta naista ja miestä nimesin, olivatko he itseäni kuusi vuotta nuorempia tai vanhempia kuin minä itse vai samanikäisiä. Minkä alan asiantuntijoita he olivat, samasta organisaatiosta, samasta kaupungista vai jopa eri maasta?
Vaikeuksien sietämisessä on kyse pitkälti henkilön sisäisestä motivaatiosta; unelmasta, josta ei anneta periksi. Kyse on myös taidoista, kyvystä havainnoida ja analysoida jotain tapahtumaa tai suoritusta avoimella mielellä. Taidosta keskittyä nykyhetkeen, asia kerrallaan. Siihen, miten juuri tästä hetkestä voi tehdä paremman. Samalla opitaan hyväksymään tilanne ja suuntaamaan tarkkaavaisuus olennaisiin asioihin. Itsetuntemus valmistaa siihen, että loppujen lopuksi suoritusta tehdessä on yksin, olkoon se lutz tai valmentajana pelaajavaihto. Mutta matkaa noihin yksinäisiin hetkiin ei tarvitse taittaa yksin, eikä vaikeita hetkiä tarvitse käydä läpi yksin. Uusi näkökulma, erilainen lähestymistapa tai vaikkapa vain tukihenkilön hiljainen läsnäolo auttaa matkalla kohti suurta unelmaa.
Ei ole varmastikaan olemassa yhtä oikeaa mallia siitä, millainen tukiverkosto tulisi olla. Kun itse sain “monon kuvan persuuksiin”, lähimpiä tuki-ihmisiä oli kolme. Yksi jalkapallon asiantuntija ja kaksi täysin urheilun ulkopuolista ystävää. Monesti riittää, että edes yksi ihminen uskoo sinuun ja näkee sinut myös ihmisenä. Ei ainoastaan huippu-urheilijana tai huippuvalmentajana, vaan identiteetti muodostuu muistakin asioista.
Tukiverkostoni on nykyään monipuolinen, laajempi kuin ennen. Siinä on eri-ikäisiä ihmisiä eri maista ja myös urheilun ulkopuolelta. Tiedän keneen voin tukeutua ja keneltä hakea oppia, kun vaikeita hetkiä tulee eteeni valmentajantyössäni. Minun ei tarvitse eikä myöskään kannata yrittää selvitä kaikesta yksin. Olen oppinut, kuten Linda Sällström, katsomaan tulevaisuuteen, ottamaan vaikeat hetket urheilussa haasteina ja löytämään niitäkin hetkistä mahdollisuuksia oppia ja kehittyä. Sinnikkäästi. Periksiantamattomasti.
MARIANNE MIETTINEN
Kirjoittaja toimii nuorisomaajoukkueiden kehityksestä vastaavana huippujalkapallopäällikkönä Suomen Palloliitossa. Hän toimii Yle Urheilun asiantuntijana ja vakiovieraana Radio Suomen keskusteluohjelmassa Urheiluhulluissa. ”Ennen valmensin peliä, jota pelaajat pelasivat. Nykyään autan ihmisiä valmentautumaan, jotta he voivat pelata peliä mahdollisimman hyvin.”
Lue lisää: