Vanhan varsinaissuomalaisen maatalon pihamaalla Karunassa seisoo kymmeniä erimuotoisia ja -kokoisia siirtolohkareita. Kun tarkemmin katsoo, monella niistä on tyttölapsen hieman surumieliset kasvot.
Kuvanveistäjä Anne Koskinen kertoo, että lohkareet on kaivettu suurimmaksi osaksi omalta tontilta. Ne ovat jääkauden ties mistä tuomia, 1800 miljoonaa vuotta vanhoja murikoita.
– Näitä kiviä käytettiin Egyptissä. Faaraot pitivät siitä, että ne kestävät, ovat kovinta kiveä mitä löytyy.
– Meillä Suomessa siirtolohkareet ovat ongelmajätettä. Ne raivataan viljelyn tieltä pois.
Koskinen osoittaa suurta kiviröykkiötä pellolla ohi kulkevan tien takana. Hän kertoo, miksi veistää tyttöjä löytämistään lohkareista.
– Maailmasta puuttuu paljon tyttöjä. Heitä on hylätty ja surmattu arvottomina. Teen mitättöminä pidetyille tytöille monumentteja mitättömään materiaaliin, se sopii hyvin yhteen.
Kiven aika ei ole ohi
Kuvanveistäjä Anne Koskinen on yksi Kiven aika –näyttelyn kuudesta nykykuvanveistäjästä.
Muut viisi ovat Maria Duncker, Timo Hannunen, Aaron Heino, Laura Könönen sekä Ville Mäkikoskela.
Heidän lisäkseen Kiven aika esittelee oman aikansa merkittävimpiin kuuluneen kuvanveistäjän Harry Kivijärven (1931-2010), modernistin ja mustan kiven taitajan.
Harry Kivijärvi tunnetaan etenkin J.K.Paasikiven muistomerkistään. Helsingin ydinkeskustassa seisova suuri monumentti on nimeltään Itä ja Länsi. Kansan suussa kahdesta erikokoisesta kivipaadesta koostuva teos on vääntynyt Juho Kustiksi ja tämän vaimoksi Alliksi.
Serlachius-museoiden pääkuraattori Laura Kuurne sanoo, ettei näyttelyn nykykuvanveistäjiä pidä ajatella Kivijärven seuraajiksi. Ennemminkin he ovat – Kivijärven tapaan – löytäneet kaikki oman vahvan ilmaisunsa.
Kuurne kertoo Harry Kivijärven kantaneen suurta huolta kiven ikivanhan käsittelyn taidon säilymisestä Suomessa. Turhaan kantoi, intohimo kiveen ei ole kadonnut suomalaisesta taiteesta. Päinvastoin, nykyään miesten rinnalle eturivin kivikuvanveistäjiksi on noussut myös useita naisia.
Kaikki Kiven aika –näyttelyn kuusi kuvanveistäjää myös työstävät kiviteoksensa itse alusta loppuun. Perinteisesti kuvanveistäjät tekivät vain luonnoksen ja kiikuttivat sen valmistettavaksi kiviveistämöön.
Siinä missä Harry Kivijärvi oli modernisti, nykytaiteilijoiden kiviveistokset vaihtelevat tyyleiltään laidasta laitaan. Yhteneväisyyttä löytyy sen sijaan teosten aihepiirissä.
Kaikki Kiven aika –näyttelyn nykytekijät tutkivat ihmisenä olemisen problematiikkaa: yksinäisyyttä ja hyljätyksi tulemista ja toisaalta kotiinpaluuta, ihmisen pienuutta avaruuden äärettömyydessä, yhdessäoloa ja eroottisuutta.
– Jos taiteilija näkee sen vaivan, että veistää kiveen, niin hänellä todennäköisesti on joku syvempi teema käsiteltävänä kuin vain halu tehdä hyvännäköinen esine, Laura Kuurne uskoo.
Ville Mäkikoskelan arvokas arki
Helsingin Tattarisuon kiviveistämön rähjäisen ulkokatoksen alla hiomakone huutaa ja hiekka pöllyää. Hengityssuojaimin varustautunut mies viimeistelee veistostaan Tien viemä. Myös se on tulossa Serlachiuksen näyttelyyn.
Mies on kuvanveistäjä Ville Mäkikoskela ja työstettävä möykky osa hänen Kaupunkikuvia –sarjaansa.
– Sarjan teokset pohjautuvat löydöksiini kaduilta. Olen veistänyt marmoriin yliajetun sanomalehden, ruttaantuneen pahvilaatikon ja niin edespäin.
- Tässä Tien viemässä lähtökohtana on Varkauden läheltä tienpielestä löytämäni iso revennyt kuorma-auton rengas. Veistoksen teen spektroliittiin, suomalaiseen puolijalokiveen ja lisään siihen muutaman kyyneleen, Mäkikoskela sanoo.
Kyyneleet kuvaavat luopumisen haikeutta, mies selittää. Kaikilla meillä on aikamme, joka päättyy.
Kaupunkikuvia –sarjan teoksista moni on tehty marmoriin, perinteiseen ja ylevään kuvanveiston materiaaliin.
– Haluan ikuistaa kertakäyttökulttuurin, inhimillisen ja helposti ohitettavan elämän pysyvään materiaaliin, näyttää, että jokainen hetki on tärkeä ja arki arvokasta.
Miksi hikoilla kiven kanssa, kun helpommallakin pääsisi?
Miksi nykykuvanveistäjät vaivautuvat työstämään hidasta ja raskaasti muovautuvaa kiveä? Muovin ja 3D-tulostuksen aikana luulisi ajatukselleen löytävän hahmon helpommallakin.
Juuri kiven hitaus miellyttää monia taiteilijoita.
Käsitetaiteilija Laura Könönen kertoo Kiven aika –näyttelyjulkaisussa mieltyneensä siihen, ettei kiveä työstettäessä päivän aikana tarvitse tehdä monia ratkaisuja.
– Työ etenee väistämättä pisteeseen, jossa kivestä on jäljellä ydin ja mitään poistettavaa ei enää ole.
Myös kuvanveistäjä Ville Mäkikoskela kertoo käyttävänsä kiveä sen välittömyyden takia.
– Kiven kanssa valmista tulee sitä mukaa, kuin veisto etenee. Esimerkiksi metallivalussa muovaillaan työ ensin saveen, otetaan siitä muotit ja tehdään vahat. Sitten valetaan ja jälkikäsitellään, Mäkikoskela luettelee.
Anne Koskiselle kivi on ekologinen materiaali. Sen kanssa on mahdollista päästä kuvan tekemisen alkulähteille.
– Esimerkiksi maalauksen tekeminen alkaa siitä, että hankit paperin, kankaan, värit ja pensseleitä, kaikki tehtailtuja tuotteita. Kiven kanssa pystyn hyppäämään näiden vaiheiden ohi. On vain minä, taltta ja vasara.
Kiven aika on mittaamaton
Palataan vielä Anne Koskisen kotipihalle Karunaan.
Taivas vihmoo vettä. Hylättyjen tyttöjen lohkaremonumentit muuttavat kastuessaan väriä, tummuvat. On kuin tyttöjen kasvot heräisivät eloon.
Kuvanveistäjä vetää pipoa syvemmälle korviin ja osoittaa tummanpunaiseksi kastunutta läikkää veistoksessa.
– Tämä kohta on jäänyt kiveen siltä ajalta, kun Suomessa vielä oli tulivuoria, hän sanoo.
Kivien suunnaton aikaperspektiivi rauhoittaa. Se tuo elämään suhteellisuudentajua.
– Elämäni on niin mitätön, että vaikka tekisin mitä mokia, minun on todella vaikea mokata pahasti, jos vertaa näihin kiviin ja niiden huimaan ikään.
- Ja vaikka minulla olisi vain yksi katsoja vuodessa, niin 1800 miljoonassa vuodessa niitä kertyy aika paljon, Anne Koskinen virnistää leveästi.
Ehkä se on harhaa, mutta sateen kastelemat hylätyt tyttölapset taiteilijan ympärillä näyttävät puhkeavan hymyyn.