Kun 24-vuotias Riikka muutti Jyväskylään opiskelemaan kaksi vuotta sitten, pitkään jatkuneet mielenterveysongelmat heräsivät jälleen mielen sopukoissa. Nukkuminen alkoi vaikeutua, itkuisuus lisääntyi, olo oli työpäivän jälkeen lopen uupunut. Siitä Riikka tunnisti, että masennusjakso oli taas lähdössä laukalle.
Riikka ei tahdo kertoa sukunimeään asian arkaluonteisuuden vuoksi.
Syksyllä 2016 Riikka päätti, että tarvitsee jälleen apua. Hän otti yhteyttä oman terveyskeskuksensa päivystykseen, kuten ohje kuuluu (siirryt toiseen palveluun).
Siellä hän tyrmistyi hoitajan neuvoista:
– Menin terveyskeskukseen depressiohoitajalle, mutta hänen ensimmäinen ohjeensa oli: "Syö paljon D-vitamiinia ja liiku". Se ei ehkä oikein auta minua, kun olen jo pitkään sairastanut, Riikka toteaa.
Riikka kokee, että avunsaanti jäi vähäiseksi myös ulkoisista syistä: Riikka näyttää siltä, että pärjää. Talous, opiskelu ja ihmissuhteet ovat peruskunnossa, mutta masennusta se ei poista.
Terveyskeskuksen psykologille päästyään Riikka sai hämmästyä toisen kerran. Psykologi totesi naiselle, että tämä tulisi olemaan masentunut koko loppuelämänsä, ja tilanteeseen eivät auta lääkkeet eivätkä terapia.
Lisäksi psykologi kertoi Riikalle olevansa toivoton asiakkaansa tilanteen kanssa.
– Se oli aika vaikea paikka. Olin itse huonossa kunnossa ja todella väsynyt, ja tuntui, että täytyy varmaan luovuttaa. Jos ei ammattilainen osaa tehdä mitään kanssani, ei kai siinä ole enää mitään tehtävissä, Riikka kertoo.
Käynnit kuitenkin jatkuivat, ja psykologi kertoi Riikalle dystymiasta eli pitkäaikaisesta, toistuvasta masennuksesta. Riikka ymmärsi, että koska sairaus ei ole tyypillinen, sitä ei oltu aiemmin tunnistettu. Psykiatrian polilta hän sai lääkitysyhdistelmän, josta oli hiukan apua monen kokeilun jälkeen.
Viime kevään jälkeen hän ei ole psykologia nähnyt.
– Välissä oli kesä, ja sen jälkeen ei psykologista kuulunut oikeastaan enää. Toisaalta itselleni nousi kysymys, voidaanko siellä enää tehdä mitään. Jos psykologilla oli avuton olo kanssani, miten se voisi muuttua tässä vaiheessa.
Nyt Riikka elää ilman hoitosuhdetta ja apua.
Kirjavia käytäntöjä ja kohtaloita
Riikka ei ole kokemuksiensa kanssa yksin. Yle teki puolitoista viikkoa sitten joukkoistuksen koskien sitä, millaista palvelua suomalaiset ovat saaneet perusterveydenhuollon päivystyksestä mielen järkkyessä. Vastauksia tuli noin vuorokauden aikana 567 kappaletta, ja kokemuksia jaettiin ympäri Suomea, aina Pohjois-Lapista pääkaupunkiseudulle saakka.
Kertomuksista käy ilmi, miten kirjavaa palvelu terveysasemalla voi olla mielen kriisiä hoitaessa.
"Itsetuhoiselle lapselle kirjoitettiin sairaslomaa. Mistä? Elämästäkö?" (Nainen, 42, Jyväskylä)
"Sain pikaisesti lääkärinajan, kuuntelevan ja ymmärtävän lääkärin, ja sairauslomaa. Olisin saanut mennä tarkkailuun, jos olisin halunnut. Sain juuri sitä, mitä halusin sillä hetkellä. (Nainen, 54, Jyväskylä)
"Itsemurhaa hautovana sain terveysasemalta akuuttiajan psykiatriselle sairaanhoitajalle kolmen kuukauden päähän." (Mies 33, Espoo).
"Menin päivystykseen, kun raskaassa elämäntilanteessa tuli rivakoita rytmihäiriöitä (muuten terve sydän). Kokeen jälkeen lääkäri kutsui luokseen, ja ensimmäiset sanat olivat nuivat: "mitä teet täällä, sydämessä ei ongelmia". Ei mitään muuta, ulos." (Nainen, 47, Turku)
Vastauksista noin puolet olivat tulkinnanvaraisia sen suhteen, oliko henkilö kokenut saavansa apua ongelmiinsa vai ei. Selkeästi myönteisiä kokemuksia ja avun saaneita ihmisiä oli vastanneissa 80 kappaletta, kun taas kielteisiä kokemuksia ja avun puutetta koki lähes kaksinkertainen määrä, 158 vastaajaa.
Osa vastaajista kertoi kokemuksistaan vuosien takaa, osa taas tuoreista tapauksista. Kertomuksista ei voi päätellä, millä tolalla terveyspalvelujen mielenterveysapu on Suomessa. Selkeää on kuitenkin, että apua ei edelleenkään ole saatavilla kaikille, ja käytännöt ja kokemukset vaihtelevat jopa paikkakuntien sisällä.
Esimerkiksi Jyväskylästä kantautuu Riikan vaikeuksien lisäksi toisenlaisiakin kokemuksia. Kuvataiteilija Jukka-Pekka Jalovaara oli kolmisen vuotta sitten juuri muuttanut maaseutumökiltä Jyväskylään, kun kaksisuuntaisen mielialahäiriön hallitsematon vauhtijakso puski päälle. Sen jälkeen tuli romahdus – "kuoleman depressio", kuten Jalovaara kuvailee.
Hänen tapauksessaan nimenomaan illat ja yöt olivat toivottominta aikaa. Onnekseen Jalovaara pääsi päivystyksen kautta psykiatriseen arviointiin sekä jatkohoitoon.
– Olen päässyt hoitoon välittömästi, kun tarve on ollut. Tästä olen hyvin kiitollinen. Vastaanotot, päivystys ja hoito on ollut pätevää, samoin jälkiseuranta, Jalovaara toteaa.
Olo tuntuu turvalliselta, kun avunsaantiin voi luottaa. Jalovaara arvelee, että oma diagnoosi on voinut vaikuttaa hoidon laatuun.
– Diagnoosini kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä luokitellaan kohtalaisen vakavaksi, joten tilanne on kenties päivystyksessä painokkaampi.
Pirstaleinen apu
Mielenterveysongelmien yksi vakavimpia oireita on itsetuhoisuus. Viime vuosina itsemurhien ehkäisemiseen on kiinnitetty huomiota, ja tilastojen perusteella ne ovat vähentyneet. Asia ei kuitenkaan ole missään nimessä käsitelty.
Maaliskuussa perustettu Itsemurhien ehkäisykeskus on lyhyessä toiminta-ajassaan ehtinyt auttaa jo 200 asiakasta. Keskus auttaa erityisesti niitä, jotka ovat jo kertaalleen yrittäneet itsemurhaa, sillä heidän riskinsä uusia yritys on jopa 60–100 kertainen muihin verrattuna.
Itsemurhien ehkäisykeskuksen päällikkö Marena Kukkonen tunnistaa terveyskeskuspäivystyksen ongelmat, sillä työssään hän tapaa asiakkaita, jotka ovat usein käyneet jo hakemassa apua julkisista palveluista.
Hän kuvailee mielenterveyskriisien hoitoa päivystyksessä sattumanvaraiseksi.
– Joskus hoitopolku lähtee käyntiin hienosti, ja kriisissä oleva ihminen otetaan vastaan ja ohjataan eteenpäin, mutta joskus sitä ei tapahdu. Meille tulee asiakkaita, jotka ovat usean itsemurhayrityksen jälkeen toivoneet saavansa hoitoa, mutta jatkohoito ei järjesty, Kukkonen sanoo.
Hän ajattelee, että hoidon laatu on umpimähkäistä, koska se riippuu monesta tekijästä: paikkakunnasta, sairaalan resursseista, kiiretilanteesta, lähetteiden onnistumisesta, henkilökunnan työkulttuurista – jopa yksittäisen työntekijän valmiuksista kohdata ihminen, joka on kriisissä.
Itsetuhoisan potilaan kohtaamiselle ohjeistusta
Lääkäriseura Duodecim on parhaillaan laatimassa Käypä hoito -suositusta itsemurhaa yrittäneiden hoitamiseen ja itsemurhien ehkäisyyn.
– Suositus tulee nimenomaan terveydenhuollon kentän tarpeisiin: ohjaamaan ja neuvomaan toimintaa sekä perusterveydenhuollossa että erikoissairaanhoidossa, mukaan lukien psykiatrisessa sairaanhoidossa, sanoo Käypä hoito -suositusten päätoimittaja Jorma Komulainen.
Hankkeen takana on Mielenterveysseuran ehdotus suosituksen laatimisesta. Komulainen iloitsee siitä, että sosiaali- ja terveysministeriö teki päätöksen rahoittaa valtaosan Käypä hoito -suosituksesta, joten työ pystyttiin käynnistämään varsin nopeasti. Mukana laatimisessa on noin parikymmentä terveydenhuollon asiantuntijaa sekä perusterveydenhuollosta että erikoissairaanhoidosta.
Seuraavaksi suositus menee lausuntokierrokselle. Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, kesällä aloitettu suosituksen laatiminen voidaan saada julki ensi vuoden lopussa tai vuoden 2020 alussa.
Toistaiseksi itsetuhoisen avunsaanti on vielä ajoittain epävakaalla pohjalla. Itsemurhien ehkäisykeskuksen päällikkö Marena Kukkosen mukaan edes itsemurhayritys ei aina ole tae avusta.
– Näin asiakkaamme meille kertovat. Moni olisi halunnut apua, mutta joko he eivät täytä hoidon kriteereitä tai sitten jonotusajat ovat niin pitkät, että he eivät ole enää lopulta valmiita käsittelemään asiaa ja haluavat kieltää tapahtuneen, Kukkonen kuvailee.
Kaikki tiet vievät päivystykseen
"5–6 vuotta oksensin aamuisin, kun piti lähteä töihin, itkin illat kun tulin töistä ja valvoin yöt. Aivan selvä burn out -depressio. Lääkäri sanoi, ettei ole sairaus, jos oksentaa vuosia joka aamu töihin lähtiessä. Vasta se on sairaus, jos oksentaa 20 tuntia yhtä mittaa." (Nainen, 47, Espoo)
"Ahdistuksen lisääntyessä terveyskeskuksesta kehotettiin menemään päivystykseen, 'jos oikein kovasti ahdistaa', ja että 'alkuviikosta psykiatrinen hoitaja soittaa sinulle ja määrittelee, tarvitsetko lääkäriajan'. 3 viikkoa on kulunut, ja yhä odotan soittoa. (Nainen, 61, Joensuu).
"Terveysasemalla sain erinomaista palvelua, minulle saatiin hoitajan toimesta järjestettyä lääkärin vastaanotto, pahoiteltiin että menee muutaman tunnin päähän. Varmistettiin, että pärjään, kun kerroin meneväni kotiin odottamaan. (...) Erinomaista palvelua. Vaihtoehtona oli itsemurha, joka olisi toteutunut ilman näitä kohtaamisia." (Mies, 55, Espoo)
Peruspäivystyksessä nähdään koko ihmisyyden kriisien kirjo. Jotkut kaupungit tarjoavat erillistä mielenterveyspäivystystä, mutta sinne hakeudutaan yhteispäivystyksen kautta. Suurista kaupungeista esimerkiksi Helsingin (siirryt toiseen palveluun), Vantaan (siirryt toiseen palveluun), Espoon (siirryt toiseen palveluun), Turun (siirryt toiseen palveluun) ja Jyväskylän (siirryt toiseen palveluun) terveyspalvelut neuvovat ottamaan ensin yhteyttä omiin terveyspalveluihin.
Oulussa (siirryt toiseen palveluun) mielenterveyspäivystys rajoittuu virka-aikaan, joten kriisin iskiessä vaikkapa viikonloppuna osoite on yhteispäivystys. Tampereella (siirryt toiseen palveluun) nopeaa apua tarjotaan ilta-aikoina ja viikonloppuisin niin ikään peruspäivystyksessä.
Keski-Suomen keskussairaalan päivystyksen osastonylilääkäri Arja Lehtola toteaakin, että käytännössä kaikki tiet vievät päivystykseen. Fyysisten ongelmien lisäksi terveyskeskuksen henkilökunta käsittelee myös esimerkiksi seksuaalirikoksien uhreja, psykoottisia, itsetuhoisia ja paniikkikohtauksen saaneita.
Jyväskylässä tilanne on verrattain hyvä, sillä päivystystiimissä on psykiatrisia sairaanhoitajia joka päivä aamusta iltaan. Selkeä ongelma on kuitenkin Lehtolan mukaan se, että öistä puuttuu psykologiseen apuun erikoistunutta henkilökuntaa.
– Usein paha olo tulee yöaikaan ja viikonloppuisin. Jos siihen yhdistetään päihteet, päivystys on ainoa paikka, minne hakeutua, Lehtola sanoo.
Mikä avuksi?
Lehtola toivoo, että Keski-Suomen keskussairaalan päivystyshenkilökuntaan saataisiin psykiatrista osaamista ympäri vuorokauden. Mielenterveyskriisin kohdannut tarvitsee kohtaamisessa usein ennen kaikkea aikaa, ja päivystyksessä se on usein kortilla.
– Henkilökunnalla olisi varmasti halua kohdata aidosti ihmisiä, mutta meillä on kiire. Tulee riittämättömyyden tunne, kun ei ole aikaa, Lehtola toteaa.
Päivystykseen hakeutuu myös niin sanottuja päihdepsykiatrisia potilaita: sellaisia, jotka ovat ottaneet joko huumeita tai alkoholia, ja joilla on myös päällä akuutti mielenterveyden järkkyminen.
Lehtolan mukaan tällaisten potilaiden määrä on lisääntynyt. Joissakin tapauksissa jatkoseuranta muodostuu ongelmaksi: potilas otetaan hoitoon, ja pään selvittyä aamulla tarjotaan lisäapua, mutta silloin potilas saattaakin jo pyörtää itsetuhoiset ajatuksensa ja poistua tilanteesta.
– Pitäisi olla matalan kynnyksen paikkoja, johon potilaat voisivat hakeutua. Palvelut ovat tällä hetkellä aika pirstaloituneita, ja potilaat voivat olla vähän hukassa sen suhteen, mistä apua saa. Mutta tietysti päivystys on aina auki.
Matalan kynnyksen paikkoja toivoo myös Päivi Antila-Kokko, JST Solum Oy:n kehittämiskoordinaattori ja päihde- ja mielenterveysverkoston puheenjohtaja, Antila-Kokon työhön Jyväskylässä kuuluu vastata psykiatristen palveluasumisyksiköiden toiminnan laadusta ja kehittämisestä. Hän myös kiertää yksiköiden asukkaiden palavereissa.
– Asiakkailta saadun palautteen mukaan he kokevat usein, etteivät ole tulleet kuulluksi riittävästi vastaanotolla. Toinen ongelma on, ettei asiakas koe aina olevansa oikeassa paikassa oikeaan aikaan, jos hänet on esimerkiksi ohjattu eteenpäin väärälle ovelle. Ensiavun hakeminen tuntuu heistä vaikealta, Antila-Kokko luettelee.
Antila-Kokko toivoisi, että hoitoputki selkeytyisi. Tällä hetkellä esimerkiksi psykoottinen asiakas voi joutua ensin jonottamaan terveyskeskuksessa tunteja päästäkseen ensiarvioon. Sen jälkeen jonotus jatkuu, jotta hän pääsisi päivystyksessä psykiatrisen akuuttiryhmän arvioon, ja pahimmassa tapauksessa kolmanteen arvioon osastolle saakka.
Sellainen turhauttaa asiakkaita, ja jotkut voivat jättää avun hankkimisen sikseen. Lisämausteena sopassa on se, että usein mielenterveys- ja päihdeongelmia hoidetaan erikseen, vaikka asiat liittyvät kiinteästi yhteen. Silloin asiakasta ei nähdä kokonaisuutena, vaan häntä ohjataan eri luukuille.
Antila-Kokko arvelee, että tässä on yksi syy siihen, miksi itsetuhoiset päihdepotilaat ovat kasvava ryhmä.
– Matalan kynnyksen paikkoja ei mielenterveys- ja päihdekuntoutujille juuri ole. Joka paikkaan tarvitaan lähete. Ennaltaehkäisevään työhön on panostettava yhä enemmän.
Avunsaanti omissa käsissä?
Dystymian kanssa elävän Riikan tilanne on yhä tauolla. Hän ei ole vielä suunnitellut seuraavia askeleita, ja päivät kuluvat opinnäytetyön edistämisessä ja käsitöitä tehden. Lääkitystä on sentään vielä jäljellä.
– Seuraan vointiani, ja yritän ylläpitää toimintakykyäni omilla keinoillani, jotta asiat pysyisivät kasassa. Jos tuntuu, että jossain vaiheessa alkaa luisua, minun pitää ottaa johonkin yhteys, Riikka toteaa.
"Johonkin" tarkoittaa jälleen omaa terveyskeskusta ja psykologia. Jos Riikka saisi esittää hoidollensa jälkitoivetta, hän olisi halunnut, että tilannetta olisi katsottu kokonaisvaltaisesti jo alusta alkaen. Hoitoa hakiessa hän koki jatkuvaa pompottelua lääkäriltä toiselle ilman, että kukaan olisi ollut täysin kartalla naisen tilanteesta.
Nyt näyttää siltä, että hoitosuhteen jatkuminen on Riikan omasta yhteydenotosta kiinni.
– En tunne, että olisin täysin tyhjän päällä. Mutta jollain tapaa on silti vähän yksinäinen olo tällä hetkellä.
Korjaus 29.10.2018 klo 10.28: Korjattu Jukka-Pekka Jalovaaran sukunimi virheellisestä muodosta "Salovaara" oikeaan muotoon.
Linkkejä mielenterveyspalveluihin:
Kriisipuhelinnumeroita ja chat-palveluja kootusti (siirryt toiseen palveluun)
Mielenterveysseuran kriisipuhelin (siirryt toiseen palveluun)
Apua eroon (siirryt toiseen palveluun)