Fritsuja, ystävyyttä ja mustia silmiä. Rantanuotiolla bailaava porukka, remakan joukon keskellä laskuhumalaansa jurottava kaveri.
Jouko Lehtola hankki nuorena valokuvaajana kannuksensa kiiteltynä muusikoiden ja bändien ikuistajana. Uusi vaihe uralla alkoi, kun hän käänsi kameransa yleisöön, ja seurasi nuoria keikkapaikkojen reunamille, parkkipaikkojen autobileisiin ja rantanuotioille.
Sen tuloksena syntyi Lehtolan mahdollisesti tunnetuin sarja, Nuoret sankarit (1996), joka rönsyilee nyt pitkin jyväskyläläisen Galleria Ratamon seinää.
Edellisen kerran Lehtolan teoksia oli esillä Jyväskylässä vuonna 1992. Alvar Aalto -museossa olleen Portrait of Finnish Rock -näyttelyn aikaan Lehtola ei ollut edes vielä valmistunut Taideteollisesta korkeakoulusta.
Suomen arvostetuimpiin valokuvataiteilijoihin kuuluva Lehtola kuoli 47-vuotiaana syöpään kahdeksan vuotta sitten. Hänen taiteellista perintöään vaalii vuonna 2011 perustetun Jouko Lehtolan säätiön asiamies, leski Jaana Novitskij.
– Nämä kuvat olivat Joukon lapsia. Kun olen kaitsenut näitä isättömäksi jääneitä seitsemän vuoden ajan, niistä on tullut myös omia lapsiani. Vaikka onhan Jouko tässä mukana aina.
Lehtola halusi aina ripustaa sankarinsa tavalla, joka tekee kohteelle oikeutta. Novitskijn mukaan hän kokosi aina näyttelyn yhdelle seinälle ison, vähän anarkistisen ryppään.
– Potpurriin hän sekoitti eri tekniikalla otettuja kuvia, ja kuvia myöhemmästä sarjasta Stadin nuoret. Jouko tykkäsi, että kun nuoret ovat villejä ja vapaita, niin kuvienkin pitää olla villissä järjestyksessä.
Lehtolan nuorisokuvat ovat aina olleet arvostettuja taidepiireissä, mutta erityisen suuri merkitys niillä on ollut monelle kuvatuksi tulleelle.
Nähdyksi tulemisen taikavoima
Oi nuoruus.
Moni aikuisena itsensä Lehtolan kuvista löytänyt on jakanut tarinan kuvan ottamisen hetkestä Jaana Novitskijlle. Suhtautuminen muutaman vuosikymmenen takaiseen itseen on yleensä huvittunutta ja lämmintä, muistot hyviä.
Neljä vuotta sitten Jouko Lehtolan myyntinäyttelyn yhteydessä perikunta lähti varta vasten etsimään muutaman kuvan nuoria. Viesti alkoi levitä kulovalkean lailla sosiaalisessa mediassa, ja etsittyjen nuorten lisäksi löytyi liuta muita.
Suuri osa yksinkertaisesti käveli sisään näyttelyyn, ja kertoi, että minä olen tuo tuossa, Novitskij muistelee.
Yksi paikalle pelmahtaneista oli Björk-tytöksi nimetty, Lepakon takapihalla kukkia tukassaan kuvattu karkulainen. Hän oli lähtenyt vanhemmilta salaa keikalle Helsinkiin – ja jäi nolosti kiinni, kun kuva ilmestyi aikakauslehdessä.
Siitä tytöstä tuli isona kirjailija Saara Turunen.
Nähdyksi tuleminen vaikutti vahvasti joidenkin kuvattujen nuorten elämään. Se on ollut voimaannuttavaa aikana, jolloin voimauttava valokuva ei ollut vielä mikään varsinainen juttu.
Erityisen koskettava Novitskijin mielestä on kahden peppilettisen tytön tarina sellaisen kuvan takaa, joka ei tällä kertaa mahtunut näyttelyyn. Kuvassa tytöistä toinen itkee kasvot ystävänsä olkaa vasten painettuina.
Itkevä tyttö oli menettänyt vanhempansa varhain, ja kuvauspäivänä murhe oli noussut taas mieleen.
– Hän kertoi, että nyt hän muistaa kuvaamisen hienona hetkenä, ei niinkään surullisena päivänä. Toinen tytöistä taas kertoi, että hänestä tuntui kuvaa otettaessa ensimmäistä kertaa siltä, että joku huomaa hänet. Se oli hänelle niin merkittävä kokemus, että hän opiskeli myöhemmin käyttämään valokuvaa terapian keinona.
Novitskij ei haluaisi nimetä kuvista omaa rakkaintaan – se tuntuu vähän samalta, kuin valitsisi suosikkilapsen. Yksi on kuitenkin sellainen, joka hänen mielestään summaa Lehtolan koko sarjan. Kyseisen kuvan tarina on myös tallennettu Lilyn blogiin.
– Tämä märkäpaitainen tyttö symboloi jonkinlaista modernia ikonimaalausta. Siinä tiivistyy todella paljon, on viattomuutta, mutta fritsu kaulassa kertoo, että jotain on jo koettu. Siinä on hiljaisuus ja läsnäolo.
Aina ja kaikkialla Jouko Lehtolan nuorisokuvat eivät kuitenkaan ole herättäneet silkkaa ihastusta. Oli niitäkin, joiden mielestä tämä ei ole se Suomi-kuva, jota maailmalle pitäisi esittää.
Koivu ja kesäyö
Lehtolan kuvissa on paljon perinteiseen Suomi-kuvastoon kuuluvia aineksia: on koivu, on vesiaihe, rakkaus ja kesäyö.
Ne vain ovat huomattavasti rosoisemmassa paketissa, kuin mihin designia, modernia teknologiaa ja puhdasta luontoa korostavat maabrändin varjelijat olivat vuosituhannen vaihteessa tottuneet.
Pariisin Suomi-instituutissa vuonna 2001 hieman nikoteltiin Lehtolan nuorisokuvien näyttelystä, muistelee Lehtolan säätiön hallituksen puheenjohtaja, valokuvaaja Jorma Puranen.
– Se ei ehkä ollut sitä imagonrakentamista, mitä heillä oli ollut mielessä, Puranen nauraa.
Yleisö kuitenkin otti kuvat omakseen, kuten usein maailmalla kävi. Vaikka niissä on jotain kovin suomalaista, vielä enemmän niissä on jotain universaalia.
– Jokainen löytää niistä hetkiä omasta nuoruudestaan, kommelluksista, rakastumisista ja juhlavammoista, summaa Jaana Novitskij.
Ainoa kerta, jolloin Novitskij muistaa Lehtolan kuvien aiheuttaneen yleisössä paheksuntaa, liittyy tosin kulttuurieroihin.
– Muutama pariisilaisrouva oli kauhuissaan siitä, miten ne Suomessa päästävät noin nuoret vapaasti menemään, ja vielä käyttämään alkoholia. Heille teini-ikäiset ovat vielä ihan lapsia.
Novitskij arvelee, että kuvien taian takana on se, miten paljaina, haavoittuvina, läsnä ja tosina nuoret ovat kameran edessä. Niissä on viattomuutta, jota voi olla mahdotonta saavuttaa enää nyt, kun kaikki ottavat hyvin itsetietoisina kuvia koko ajan. Etenkin itsestään.
– Joukolla – tai Jönssillä, kuten me häntä kutsumme – oli itsellään hyvin välitön asenne. Hän pääsi kuvattavien lähelle olemalla itse avoin ja läsnä. Luottamus piti välillä saada aikaan hetkissä, tilanteet olivat usein nopeasti ohi. Usein hän kuitenkin jäi viettämään aikaa nuorten kanssa.
Viattomuuden loppu
Novitskijin mukaan Lehtola lakkasi kuvaamasta nuoria 1990-luvun lopulla, kun alkoholi alkoi nuorten bileissä vaihtua koviin huumeisiin
– Kun hän palasi kotiin kuvauskeikoilta vaikka jostain teknobileistä, hän kertoi voivansa pahoin siitä, että niin monet nuoret ovat niin sekaisin.
Kovia huumeita käyttäneiden nuorten lähikuvissa mikään ei enää ollut enää hauskaa tai elämännälkäistä, sanoo Novitskij.
– Hän itse sanoi, että viattomuuden aika päättyi. Sen jälkeen hän teki sellaisia sarjoja, kuten OD Helsinki ja Viattomuuden loppu.
Lehtolan myöhemmissä sarjoissa esiintyi perheväkivallassa käytettyjä veitsiä, onnettomuuksissa tuhoutuneita autoja ja paikkoja, joissa joku oli kuollut huumeisiin. Taiteellisen työnsä ohella hän teki paljon toimeksiantoja lehdille, jatkoi rock-kuvausta ja teki mainoksia.
– Hän kuvasi suomalaisen kulttuurin muutosta iholta, toteaa Novitskij.
Kun Kiasma osti viisi vuotta sitten kokoelmiinsa 19 Lehtolan työtä, muistaa Novitskij museon tuolloisen johtajan Pirkko Siitarin todenneen, että Lehtolan teokset ovat dokumentti murroksesta ja se on siksi tärkeä säilyttää.
– Näen kokonaisuuden itse samoin kuin Siitari. Kun ajattelee Joukon teosten kaarta iloisista kuvista monen surullisen teoksen kautta takaisin muotokuvaan, on kaari astetta rankempaan todellisuuteen.
Asenne oli punk
Dokumentaarinen valokuvaus oli 1990-luvun alun Suomessa ajanut täysin karille, arvelee Taideteollisessa korkeakoulussa tuolloin opettanut Jorma Puranen.
Vaikka valokuvataide oli kovassa nousussa, ja suomalaiset tekijät vauhdilla kansainvälistymässä, oli ilmiön kääntöpuolena elitismi. Purasen mukaan dokumentaarinen valokuvaus teoretisoitiin liian pitkälle, ja siitä oli tullut turhan kompleksista.
Jouko Lehtolalla oli jo kouluun tullessaan varma, oma tyyli, jossa mennään suoraan kohdetta päin. Se tuntui raikkaalta ja tuoreelta.
– Monella opiskelijalla menee pitkään, ennen kuin heillä on hajuakaan omasta valokuvaajaidentiteetistään. Jouko taas oli heti selvillä siitä, mitä hän ammatillisesti tässä elämässä tahtoo. Hän oli monin tavoin jo valmis tehtyään pitkään rockkuvausta.
Opettaja ja oppilas ystävystyivät pimiössä vietettyinä vuosina. Sinne oli nimittäin mentävä, jos Lehtolaa mieli tavata.
– Hän oli äärimmäisen ahkera, kehitti koko ajan filmiä ja teki printtejä. Kemikaalien läträämisen lomassa tutustuimme toisiimme. Siellä ehdittiin käydä pitkiä keskusteluja.
Lehtola oli Purasen mielestä jo opintojen alussa monella mittapuulla jo täysin valmis valokuvataiteilja. Hänellä oli teknistä taituruutta ja vaistonvaraista kuvan tajua.
– Silloinkin, kun tilanteet olivat nopeita, pysyivät kuvat kasassa. Aika lahjomattomat kuvan kieleen, estetiikkaan ja rakenteeseen liittyvät asiat tulivat hänen selkärangastaan. Hänellä oli synnynnäistä lahjakkuutta, jota ei voi saavuttaa opiskelemalla.
Jorma Purasen mukaan Lehtola osasi ammentaa siitä, mitä näki. Musiikissa genrerajat alkoivat liudentua, taiteen ja populaarikulttuurin välinen muuri murtui ja muotikuvaus ujuttautui taiteen kentälle. Tuli uusia, visuaalisuuden varaan rakentuvia aikauslehtiä.
Lehtola kiinnostui erityisesti Isossa-Britanniassa kuvataiteen piirissä nousseesta uudesta estetiikasta. YBA-kollektiivin nuoret, vielä tuntemattomat taiteilijat – kuten Damien Hirst - käyttivät materiaaleja uudella tavalla, shokeerasivat ja esiintyivät räväkästi julkisuudessa. He tekivät nykytaiteesta trendikästä.
Valokuvataiteen puolella alkoi nousta uudenlainen dokumentaarinen lähestymistapa, jossa mentiin suoraan päin. Kuvat olivat värillisiä, ja niitä käytettiin paljon lehdissä. Tyylin pioneeri oli Richard Billingham, jonka filosofia on Purasen mukaan pitkälti sama kuin Lehtolalla.
– Billingham kuvasi omia alkoholistivanhempiaan tavalla, jossa mennään todella säälimättä päin pläsiä. Kuvissa on kuitenkin aina empatia mukana.
Sittemmin Lehtolan omia teoksia on käytetty seuraavien kuvaajapolvien opetuksessa, ja hän opetti itsekin. Lehtola on saanut lukuisia jäljittelijöitä, joista osa myös tunnustaa velkansa. Puranen on kuullut monen valokuvaajan suusta, miten Nuoret sankarit –sarjan näkeminen on vaikuttanut omaan ammatinvalintaan.
– Joukolla on valtava merkitys tiennäyttäjänä. Erityisen tärkeä oli se punk-asenne, että voin tehdä itse itseni, enkä tarvitse isoja rakenteita. Filmirulla riittää, ja se, että menee ja kuvaa. Siitä voi aloittaa.
Toisaalta moni on myös vähätellyt Lehtolan taidetta, ja väittänyt, että kuka tahansa voi ottaa samanlaisia kuvia.
– Illuusio syntyy konstailemattomasta, vilpittömästä tyylistä. Voi sen toimintatavan omaksua, tai ainakin voi yrittää, Puranen toteaa.
Ja alkuperäinen on aina alkuperäinen, huomauttaa Jaana Novitskij.
– Se on vähän kuin kirjallisuudessa Mary Shelleyn Frankenstein. Se on edelleen avainteos, johon palataan, vaikka sitä on seurannut miljoonia uusia kauhutarinoita.
Marginaaliin painetuille paikka valossa
Some Girls, jotain tyttöjä. Some Girls, melkoisia tyttöjä.
Jouko Lehtolan viimeiseksi jäänyt sarja vuodelta 2008 kuvaa transnaisia ja muunsukupuolisia seksityöläisiä Barcelonassa ja Bangkokissa. Sarjan ytimessä on jotain samaa kuin Nuorissa sankareissa, dokumentin ja muotokuvan yhdistämistä, näkymättömien ihmisten kohtaamista ja nähdyksi tekemistä.
Lehtola, joka teki paljon kuvauksia muun muassa Nokialle, oli toimeksiantajan keikalla Barcelonassa ison työryhmän kanssa. Siellä hän kuuli paikalliselta ystävältään Camp Nou -stadionin liepeillä öisin elävästä alakulttuurista.
Koska Lehtolaa kiinnostivat marginaaliin painetut ihmiset ja yhteiskunnan laidoilla tapahtuvat todellisuus, hän lähti tutustumaan asiaan. Espanjaa puhuvan ystävän, ja tämän paikallisen toimittajatutun kautta Lehtola sai kontaktin Camp Noun ihmisiin.
Nokian-keikan jälkeen Lehtola palasi kuvaamaan transnaisia, joihin oli tutustunut. Lehtola kuvasi kohteitaan siten kun he itse halusivat itseään kuvattavan. Ihmiset näyttivät Lehtolalle, mitä itse halusivat näyttää, ja missä itse halusivat. Osa kutsui Lehtolan kotiinsa, osaa kuvattiin puistossa tai kadulla.
Jouko Lehtolalle oli äärimmäisen olennaista jokaisen kuvattavan kunnioittaminen ja aito kiinnostus tätä kohtaan, painottaa Jaana Novitskij.
– Muistan, miten Joukoa kosketti se, että ihminen joutuu työskentelemään prostituoituna voidakseen tulla siksi, joka kokee olevansa. Korjausleikkaukset ovat kalliita, ja moni Joukon kohtaama transnainen keräsi sellaista varten rahaa. Jouko kuvasi nämä ihmiset arvostaen, ja naiseuttaan juhlien.
Suuri osa kuvista on räväköitä, katsokaa minua -vaatimuksen esittäviä, osa taas herkkiä, haavoittuvuuden paljastavia kasvokuvia.
– Näistä kuvista näkyy ylpeys omasta ruumiista ja itsestä, tässä ei ole kyse mistään riistosta tai pornosta, vaan halusta tulla kuvatuiksi. Luottamus näkyy. Luulen, että ihmisessä on syvälle rakennettu tarve tulla nähdyksi ja ikuistetuiksi.
Lehtola jatkoi teeman käsittelyä Bangkokissa, jonne hän jäi Nokian keikan jälkeen kuvaamaan katoi-ihmisiä, joita usein länsimaissa kutsutaan sanalla ladyboy.
– Häntä vaivasi Bangkokissa yhteisen kielen puute, koska hän oli aina todella kiinnostunut ihmisistä. Thaimaalaisten naisten tarinoita hän ei kuullut, vaan kuvaustilanteet hoidettiin lähinnä elekielellä, kuvailee Novitskij.
Taiteilija itse ei ehtinyt tuottaa kuvistaan kokonaisuutta. Sairaus tuli väliin. Samana vuonna, kun Lehtola kuvasi sarjan, hän sai syöpädiagnoosin.
Some Girls on ollut ennen Galleria Ratamon näyttelyä esillä vain kerran, puolitoista vuotta sitten Galleria Hippolytessa.
– Sairaus vei kaiken energian ja voimat. Emme edes ehtineet puhua näistä kuvista kovin paljon, koska suhteessamme puheenaiheet vaihtuivat. Ne liikkuivat sairauden ympärillä.
Jouko Lehtola kuoli vuonna 2010 vain 47-vuotiaana, mutta teokset elävät.
Jouko Lehtola Some Girls Meet Young Heroes Galleria Ratamossa 18.10.-11.11.2018.