Sama tilanne tulee vastaan joka arkipäivä. Kirjoitan tavallista nettiuutista uhanalaisella koltansaamen kielellä. Mutta yhtäkkiä saattaakin iskeä tietämättömyys.
Mikä ihme on Ahvenanmaa koltansaameksi?
Hektisessä toimittajan työssä vastaus pitäisi saada nopeasti, koska uutinen pitäisi lukea pian radiossa. Yleensä tilanteessa, jossa koltankielistä sanaa ei löydy, vastaus Saamen Kielikaltiolta tulee jopa minuuteissa Facebookin kautta.
Saamen Kielikaltio (Sámi Giellagáldu) on ollut konkreettinen toimija saamen kielten elvytyksessä jo viiden vuoden ajan. Sen tehtävänä on vahvistaa ja kehittää saamen kieliä.
Yle Sápmi uutisoi tällä viikolla Saamen Kielikaltion loppumisesta. Saamen Kielikaltion toiminnan nykyrahoitus päättyy vuoden 2018 lopussa eikä monipuolisille saamen kielipalveluille löydy pysyvää pohjaa.
Koltansaamenkieliselle toimittajalle tämä tarkoittaa sitä, että kielituki loppui kokonaan. Kielikaltion koltankielinen työntekijä lopetti työssään lokakuun lopussa. Inarinsaamenkielinen kielineuvonta loppui elokuussa ja pohjoissaamenkielinen neuvonta taas vuoden loppuun mennessä.
Ainoa, keneltä voin kysyä sanastoapua työssäni, on koltansaamen opettaja, joka sattumalta toimii tällä hetkellä myös Suomen Saamelaiskäräjien puheenjohtajana.
Onko olemassa tilannetta, jossa suomenkielinen toimittaja turvautuu presidenttiin, eduskunnan puhemieheen tai pääministeriin, kun pohtii oikeaa kielioppia tai sananmuodostusta suomen kielelle?
Koltankielisen uutisen kirjoittamispulma on vain yksi lukuisista esimerkeistä siitä, millaista on tehdä työtä uhanalaisella kielellä, jolla on vain muutama sata puhujaa. Suomessa koltan- ja inarinsaamen kielet ovat vakavasti uhanalaisia, mutta kielet ovat silti suuri osa monen arkipäivää niin työssä kuin kotonakin.
Juuri Kielikaltion ansiosta kolmelle Suomessa puhutulle saamen kielelle muodostuu uusia sanoja ja niitä vakiintuu kielenkäyttöön.
Kielikaltion toiminnan tyrehtyessä lähdin selvittämään, kuka Suomessa ottaa vastuun saamen kielenhuoltopalveluiden jatkuvuudesta. Uutisjuttua kirjoittaessani huomasin, että jopa ministeri- ja viranomaistason toimijat olivat tietämättömiä siitä, mistä koko saamen kielitoiminnassa on kyse.
Keskustelin aiheesta useiden asiaa hoitaneiden viranomaisten kanssa. Vastuuta palloteltiin viranomaiselta toiselle. Tietoa saamen kielten parissa työskentelevistä toimijoista ei ollut tai se oli vanhentunutta. Vastuuta heiteltiin myös viranomaistaholta toiselle.
Eräs kommentti ministeriön viranomaisilta pysäytti kuitenkin toden teolla.
“Kiitos, kun teet tästä aiheesta, sillä me emme tiedä tästä niin paljoa.”
Tieto uhanalaisten saamen kielten nykytilanteesta ei mitä ilmeisimmin ole välittynyt Suomessa valtion ylimmille viranomaisille. Juuri heille, jotka ovat mukana valmistelemassa päättäjille saamelaisia koskevien asioiden tulevaisuutta.
Vielä vuonna 2006 lähes jokainen suomalainen media voivotteli, kuinka koltansaamen nuorin äidinkielinen puhuja on jo yli 30-vuotias. Tänä vuonna nuorin koltansaamen äidinkielinen täytti kaksi vuotta.
Pienimmillekin saamen kielille syntyy ja tulee uusia puhujia. Kolmelle saamen kielelle tarvitaan jatkuvasti uusia toimijoita: toimittajia, opettajia, hoitajia ja organisaatioiden johtajia. He kaikki tarvitsevat ammattimaista, kielellistä tukea siinä missä suomen- tai ruotsinkielisetkin.
Saamen kielten opetuksessa ja elvytyksessä otetaan jatkuvasti isoja edistysaskelia. Mutta mikä neuvoksi, jos kielten kannalta elintärkeä työ jää jatkuvasti jäihin sekä pysyvän rahoituksen että mitä ilmeisimmin myös tiedonpuutteen vuoksi?