Sisällissota jätti tuhansia suomalaislapsia ilman kotia ja vanhempia. Erityisen vaikea tilanne oli punaisissa perheissä, joissa nähtiin jopa nälkää.
Syksyllä 1918 Vähässäkyrössä Etelä-Pohjanmaalla Kaiströmin perhe valmistautui pienen Rauha-tytön tuloon.
Vähäkyrö oli valkoinen alue keskellä valkoista Suomea. Rauha oli kymiläinen punaorpo, jolle Kaiströmin lapseton pariskunta oli luvannut tarjota kodin.
Tullessaan Rauhalla oli yllään punalipusta ommeltu takki.
Uudessa kodissa kaksivuotias katseli tuvan ikkunasta näkyvää pitkää punaista pohjalaistaloa ja sanoi ensimmäiset sanansa:
– Onkohan tuossa talossa leipää.
Seitsemän lasta ja äiti
Kymenlaakson maakunta tunnettiin 1918 sodan aikaan punaisena alueena. Monissa perheissä isä oli sodan aikaan kadonnut, teloitettu, kaatunut tai vangittu. Köyhyys aiheutti nälänhätää ja pakotti lapset kerjuulle.
Rauhan isä oli ollut seppä Hallan sahalla Kymin pitäjässä, nykyisessä Kotkassa. Kun isä lähti sotaan, äiti ja seitsemän lasta häädettiin työnantajalta vuokratusta asunnosta.
Rauhan tytär Ulla Keski-Rauska tuntee äitinsä tarinan. Hän tietää, että lasten kanssa yksin jääneellä äidinäidillä, mummalla, ei ollut mitään omaisuutta. Kaikesta oli puutetta. Kodittomiksi jääneet mumma ja nuorimmat lapset majoitettiin koululle. Isommat lapset otettiin lastenkoteihin.
– Nälkä oli sielläkin niin kova, että mumma oli maitokannulla vienyt jostain rykmentistä saamaansa ruokaa lapsilleen lastenkotiin, Keski-Rauska sanoo.
Köyhäinapua leskille ja lapsille
Suomen viranomaiset arvioivat sisällissodan jälkeen turvattomiksi jääneiden lasten määräksi 20 000 – 25 000. Orvoista ylivoimainen enemmistö oli punaisten lapsia. Valkoisia orpoja oli noin tuhat.
Siinä missä kaikki valkoiset lesket ja lapset saivat eläkettä, punaisten puolella leskien piti turvautua köyhäinapuun. Valtio maksoi köyhäinavusta puolet, kunta toisen puolen ja apua saivat vain ne, jotka eivät muuten selvinneet.
Yksi köyhäinavun muoto oli lasten sijoittaminen pois kotoaan. Joissain tapauksissa tämä sijoitushoito eli niin sanottu elätehoito oli ainoa apu, mitä yksin jääneelle äidille tarjottiin.
Kun punaleskien tilanne alkoi selvitä kesän ja syksyn 1918 mittaan, Suomen sosiaalihallitus alkoi valmistella suunnitelmaa lasten sijoittamiseksi sijaiskoteihin. Sijaiskoteja etsittiin sellaisilta seuduilta, jotka eivät olleet kärsineet sodasta niin pahoin kuin moni alue eteläisessä Suomessa. Esimerkiksi elintarviketilanne maaseudulla oli parempi kuin kaupungeissa.
Yliopistonlehtori Mervi Kaarninen kirjoittaa Minerva-kustannuksen viime vuonna julkaisemassa Punaorvot 1918 -kirjassaan, että siirtosuunnitelman mukaan punaisten perheiden lapsia haluttiin lähettää vakavamielisiin, maataviljeleviin herännäisperheisiin eli seuduille, joilla katsottiin olevan parhaat edellytykset vakavaan ja hyvään kasvatukseen. Näitä koteja löytyi erityisesti Pohjanmaalta ja Savosta.
Rauhan perheen seitsemästä lapsesta kuusi lähetettiin sijaiskoteihin. Rauha ja hänen kuusivuotias Laura-siskonsa Etelä-Pohjanmaalle ja keskimmäiset pojat Keski-Pohjanmaalle. Kun myös vanhimmat lapset joutuivat huutolaisiksi Pohjanmaalle, äidin hoitoon jäi vain vauva.
Ihmisystävällisiä talollisia Pohjanmaalta
Jotta lastensiirrot saataisiin toteutettua, sosiaalihallitus nimesi kuntiin paikallisviranomaisia. Heidän tehtävänsä oli selvittää ihmisten halukkuus ottaa vastaan punaorpoja. Myös vapaaehtoiset osallistuivat perheiden etsintään.
Laihialainen asemakirjuri Hugo Salokannel oli merkittävässä roolissa, kun kymiläislapsille järjestettiin sijaiskoteja Pohjanmaalla. Salokanteleella oli yhteyksiä Kymin pitäjään ja hän oli saanut tietää, miten huonosti lasten asiat siellä olivat.
Salokannel organisoi yhdessä opettaja Selma Karhulan kanssa lasten sijoituksia Pohjanmaalle jo ennen viranomaisten virallisia siirtoja.
Ilkka-lehteen laittamassaan ilmoituksessa (19.8.1918) Salokannel kirjoittaa Kymin pitäjässä olleen lähes tuhat orpolasta, joiden hoito oli käymässä vaivaishoitohallitukselle ylivoimaiseksi. Näiden 4 – 12 -vuotiaiden lasten sijaiskodeiksi Salokannel etsi Pohjanmaalta “ihmisystävällisiä talollisia”.
Vähästäkyröstä löytyi koti 18 lapselle. Kaikki halukkaat eivät saaneet kasvattia.
Valtion toteuttamissa lastensiirroissa Vähäänkyröön tuotiin myöhemmin vielä ainakin 44 lasta. Tilastot ovat jossain määrin epävarmoja, sillä sijoitusten pituudet vaihtelivat ja lapsia saatettiin siirtää kasvattikodista toiseen tilastointijaksojen välilläkin.
Vähänkyrön paikallishistoriaa tutkineen Pekka Mäenpään mukaan saattajat toivat lapset junalla Tervajoen asemalle, mistä heidät haettiin kasvattikoteihin. Asemalla järjestettiin lapsille tunteikas vastaanottotilaisuus, jossa Selma Karhulan luokka ilmeisesti esiintyi.
– Luokka lauloi jo valmiiksi itku kurkussa olleille lapsille jotain koskettavaa laulua ja itku lisääntyi, Pekka Mäenpää kertoo.
Elinoloja ja lukutaitoa valvottiin
Mervi Kaarnisen mukaan lapsia vastaanottaneet perheet olivat hyvin erilaisia lapsettomista pariskunnista monilapsisiin perheisiin.
Osa sijaisperheiksi ilmoittautuneista asetti sijoitettaville lapsille ehtoja, mutta osa oli valmis ottamaan orvon hoidettavakseen jopa ilman korvausta.
Orpojenhuollon paikallisasiamiesten tehtävä oli etsiä sopivat sijoituskodit, hoitaa huoltosopimukset kuntoon ja valvoa, että sijoituksille asetetut tavoitteet toteutuivat. Lasten elinolot piti tarkastaa vähintään neljä kertaa vuodessa ja lähettää vierailusta tarkastusseloste sosiaalihallitukselle. Myös lasten lukutaidon kehittymistä valvottiin.
Vähässäkyrössä paikallisasiamiehenä toimi opettaja Selma Karhula.
Tyttärenpoikansa vuonna 2004 tekemässä haastattelussa lähes 90-vuotias Rauha muistaa Karhulan kasvattikotiinsa tekemät valvontakäynnit.
– Ei se mitään erikoista multa kysellyt. Se tiesi ja tunsi isän ja äireen, mutta se oli sen velvollisuus johonkin täyttää nimiä sitten, Rauha kertoo tallenteella.
Punaleskien vaarallisuus
Köyhyys oli merkittävä, mutta ei ainoa syy vuoden 1918 lastensiirto-operaatioon. Taustalla oli myös ideologisia tekijöitä.
Maaseutu nähtiin lapsille henkisesti kaupunkia terveellisempänä kasvuilmapiirinä. Punaisten äitien ajateltiin myös kasvattavan lapsensa sosialismiin ja katkeruuteen valkoista Suomea kohtaan.
Punalesket koettiin yhteiskunnallisina vaaratekijöinä, joilta lapset piti pelastaa.
– Puhuttiin, että ettehän halua lasten kasvavan punaisten äitien luona ja meille tulee sukupolvi katkeria punaisten jälkeläisiä, jotka viettävät lapsuutensa nälässä ja kylmässä, ankeissa olosuhteissa, Kaarninen sanoo.
Mervi Kaarnisen mukaan lapsista piti kitkeä punaisuus pois ja samalla tarjota heille hyvä kasvatus monellakin tasolla. Pohjalaisten kykyyn hoitaa tämä tehtävä uskottiin.
– Jossain esitettiin myös näkökulmia, että kun pohjalaiset olivat hanakasti olleet puhdistamassa punaisuutta, heillä olisi ollut vähän huono omatunto siitä ja nyt lähdettiin tekemään katumustyötä, Kaarninen sanoo.
Kaarnisen mukaan osa perheistä halusi ottaa vain yhden kasvatin. Siksi biologiset sisaruksetkin sijoitettiin usein eri perheisiin, joskus jopa saman kunnan alueella.
Ulla Keski-Rauska huomauttaa, että myös hänen Rauha-äitinsä ja tämän sisarukset sijoitettiin kaikki eri koteihin.
– Se varmaan katsottiin parhaaksi uudelleenkasvatuksen takia. On helpompi, että lapsi elää yksin uudessa ympäristössään, Keski-Rauska miettii.
“Ei sen parempia voi olla”
Mervi Kaarnisen mukaan osa sijoitetuista lapsista muistaa sijoitusaikansa hyvänä, osa on kokenut joutuneensa uudessa kodissaan työjuhdiksi ja tulleensa kiusatuksi taustansa takia. Joskus sijaiskotia jouduttiin myös vaihtamaan lasten kokeman huonon kohtelun vuoksi.
Kahtiajakautuneesta suhtautumisesta sotaorpoihin todistavat myös paikallishistoriaa tutkineen Pekka Mäenpään tiedot ja Selma Karhulan viittaus orpojen hyväksi toteutettuun varainkeräykseen (Ilkka-lehti 30.1.1919):
“Mutta ovat kerääjät saaneet toisenmoisiakin kokemuksia kylillä kiertäessään: On rikkaita, jotka nyrpeän näköisinä ojensivat yhden markan, toiset antoivat pyytäjän aivan tyhjin käsin lähteä. Olipa sellaisiakin, jotka jyrkästi kieltäytyivät antamasta ropoakaan “punikkien” lapsille.”
Rauhasta tuli Kaiströmin perheen ainokainen. Ulla Keski-Rauska kertoo äitinsä olleen kasvattiperheessä rakastettu ja toivottu. Äidin kohtelu oli samanlaista kuin muidenkin kylän lasten siihen aikaan.
– Ei sen parempia voi olla, kun ne oli. Vaikka se oli vaatimatonta niin, että ei siellä mitään ylellistä ollut, ruokaa oli – ja rakkautta, Rauha kertoi myöhemmin haastattelussa tyttärenpojalleen.
Vaikka Rauhaa ei koskaan virallisesti adoptoitu kasvattiperheeseen, hän käytti naimisiinmenoonsa asti perheen sukunimeä virallisen syntymänimensä sijaan.
Biologisen äidin vierailut Vähänkyrön kasvattikodissa olivat Rauhasta jännittäviä. Pienenä sijoitetulle lapselle kasvattiäiti ja -isä olivat kuitenkin ne oikeat vanhemmat.
– Rauha tiesi, että hänellä on äiti ja sisaruksia jossain kaukana, mutta häntä ahdisti, kun tuli vieras, jota piti joskus sanoa äidiksi, Ulla Keski-Rauska kertoo.
Elätehoito oli ajan tapa
Mervi Kaarnisen mukaan lastensiirrot herättivät jo aikanaan keskustelua ja kritiikkiä.
– Tietysti esimerkiksi sosialidemokraatit ja työväenliike olivat loukkaantuneita tällaisesta toiminnasta, Kaarninen sanoo.
Kaarninen muistuttaa kuitenkin, että kyseessä oli tapa, jolla orpoja ja yhteiskunnan huolenpitoa tarvitsevia oli totuttu hoitamaan. Orpolapset annettiin elätehoitoon niin sanottuihin hyviin koteihin. Lasten siirtäminen kaupungeista maaseudulle oli ensimmäisen maailmansodan aikaan myös tapa pitää heidät turvassa.
– Oli lasten kohtalo, että heitä siirretään sodan aikana paikasta toiseen. Ja se jatkui Suomessa toisen maailmansodan aikana, Kaarninen sanoo.
Kaarnisen mukaan punaorpokysymyksellä oli merkittävä vaikutus siihen, että Suomeen perustettiin uusia lastenkoteja ja lastenseimiä. Presidentin puoliso Ester Ståhlberg perusti vuonna 1922 yhdistyksen Koteja Kodittomille Lapsille, josta syntyi myöhemmin Pelastakaa Lapset ry.
Oli lasten kohtalo, että heitä siirretään sodan aikana paikasta toiseen.
Mervi Kaarninen
Punalesket saivat oikeuden eläkkeeseen 1940-luvulla.
– Se oli tärkeä asia. He olivat aina kokeneet olleensa tietyllä tavalla hyljeksittyjä, Kaarninen sanoo.
“Äiti näki aina kaiken parhain päin”
Ulla Keski-Rauskan äiti piti koko elämänsä ajan yhteyttä biologiseen äitiinsä ja biologisiin sisaruksiinsa. Tyttären mukaan Rauhan välit biologiseen äitiinsä eivät koskaan olleet kovin läheiset, mutta sisarustensa kanssa tämä oli tekemisissä paljonkin.
– Siskokset nauroivat samoille asioille sekä viihtyivät yhdessä riippumatta siitä, että yhteistä lapsuutta ja nuoruutta ei ollut, eikä oltu eletty samoja asioita, Keski-Rauska sanoo.
Kuten monet muutkin sijoitetuista punaorvoista, myös Rauhan veljet ja vanhin sisko palasivat äitinsä luo heti kun se oli mahdollista.
Perheen isä katosi sodan jälkeen Neuvostoliittoon. Ulla Keski-Rauska kertoo, että Rauhan Sulo-veli tapasi isänsä kerran 1930-luvun alussa Neuvostoliitossa käydessään. Isä teloitettiin Stalinin puhdistuksissa 1938.
Ulla Keski-Rauska kuvailee edesmennyttä äitiään hyväntuuliseksi, kiltiksi ihmiseksi, joka ei ollut katkera kohtalostaan. Tyttären mielestä äiti maksoi koko elämänsä takaisin sitä hyvää, minkä oli saanut.
– Äiti näki aina kaiken parhain päin.
Keski-Rauska on itsekin äiti ja isoäiti. Hän ymmärtää, että mumman ratkaisu antaa lapset kasvattikoteihin oli pakon sanelema. Vuoden 1918 maailma oli erilainen kuin se, missä nyt elämme.
– Se ei tarkoita, etteikö mumman olisi ollut vaikea luopua lapsistaan, mutta niissä oloissa hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta. Ei aatteen takia, vaan siksi, että lapset saivat ruokaa joka päivä ja pääsivät kouluun.
Artikkelia varten on haastateltu yliopistonlehtori Mervi Kaarnista, Pekka Mäenpäätä ja Ulla Keski-Rauskaa. Aineistona käytetty myös Kaarnisen Punaorvot 1918 -kirjaa (Minerva-kustannus, 2017), Vähäkyrö-seuran Vähäkyrö kotiseutukirja IX -julkaisua (Vähäkyrö-seura ry, Eteläpohjalaiset Juuret ry, 2018), Riku Keski-Rauskan litteroimaa Rauha-mumminsa haastattelua ja Ilkka-lehden numeroita syksyltä ja talvelta 1918-1919.
Ulla Keski-Rauskan haastattelun voi kuunnella Yle Areenasta täältä.