Tulipa kerran toimituksessa idea: Tehdään juttu, jossa lukija asetetaan suomalaisen työttömän saappaisiin. Tavoitteena oli havainnollistaa työttömyysturvan ja toimeentulotuen varassa elävien maailmaa, ja samalla kokeilla uudenlaista journalistista ilmaisumuotoa.
Helpommin sanottu kuin tehty.
Tänään julkaistun journalistisen perusturvapelimme tekeminen oli vaikeaa jo siitä syystä, että "pelin" säännöt ovat niin monimutkaiset. Selvittelin Suomen perusturvajärjestelmän tukia, ehtoja ja sanktioita Kelan ja TE-toimiston nettisivujen avulla. Luin lakia ja jauhoin Kelan tukilaskureita. Kun ne eivät auttaneet, soitin tukipäätöksiä tekeville virkailijoille. Kuvaavaa on, että hekään eivät aina tienneet vastauksia kysymyksiin.
Miten tukien varassa elävät oppivat pelin säännöt? “Vuosien mittaan, kantapään kautta”, kuului haastattelemieni pienituloisten vastaus.
Se on tuskainen oppimisprosessi. Toisin kuin kehittelemässämme pelissä, tosielämässä toimeentulotuki ei tule nappia painamalla. Oikeassa elämässä muutaman kympin menetys oikeasti kouraisee, jos kuukausitulot ovat tonnin luokkaa. Sitä on vaikea hahmottaa, jos on tapana käyttää muutama kymppi ravintolaillalliseen.
Tukien riittävyyden lisäksi pelin tavoitteena on havainnollistaa pienituloisen elämän epävarmuutta. Tulevaisuuden suunnittelu on vaikeaa, jos ei täsmälleen tiedä, kuinka paljon satunnaisesta palkkatulosta ja sovitellusta työttömyysetuudesta jää käteen. Kun elää kädestä suuhun, yllättävä meno – kuten autoremontti – voi suistaa arjen raiteiltaan. Sama vaikutus on sillä, kun haettu tuki on odotettua pienempi, kun tukipäätös viivästyy, tai kun tuki katkeaa kokonaan.
Pitkittynyt työttömyys ja rahattomuus masentaa, syö itsetuntoa ja hermoja, mikä syventää ongelmaa. Itsensä myyminen työmarkkinoille on tuskaista, jos ajatukset keskittyvät siihen miten pitää kiinni muutamasta tukisatasesta. Eivätkä kaikki halua pyytää ennaltaehkäisevää toimeentulotukea, leipäjonossa jonottamisesta puhumattakaan. Ihminen ei pääsääntöisesti halua elää muiden avun varassa. Lopputuloksena moni päätyy elämään velaksi, ja lopulta ulosottoon.
Pitkään tekemistään odottaneen perusturvauudistuksen soisi olevan kevään eduskuntavaalien suuria puheenaiheita. Sipilän hallitus on jo asettanut työryhmän (siirryt toiseen palveluun) kehittämään erilaisia ratkaisumalleja tulevien hallitusten pureskeltavaksi. Keväällä raporttinsa julkaissut Juho Saaren eriarvoistumistyöryhmä selkeyttäisi etuusjärjestelmää yhdistämällä eri tukia toisiinsa.
Poliitikoiden on helppo olla yhtä mieltä byrokratian purkamisen tärkeydestä. Vaikeampaa on sopia, miltä ideologiselta pohjalta köyhiä halutaan jatkossa tukea? Onko paras keino työttömän motivointiin aktiivimallin kaltainen keppi, joka rankaisee väärästä käytöksestä? Vai tulisiko tuet korvata perustulolla, jota myönnetään työttömälle vaikkei hän tekisi yhtään mitään? Kuinka alas perustulon vähimmäistaso laskettaisiin? Asetetaanko työttömälle porkkanoita, eli voisiko tukisummaa nostaa esimerkiksi aktiivisella työnhaulla?
Perusturvaa koskevan keskustelun ongelmia on, että äänessä ovat usein ne, jotka ovat onnistuneesti harpponeet työsuhteesta toiseen. Kun itse on menestynyt, on houkuttelevaa ajatella kaiken riippuvan omasta asenteesta. Vastikkeellisen perusturvan kannatuksen pohjalla onkin ajatus laiskasta työttömien massasta, joka mielellään jäisi elämään muiden työnteon varassa, jos sille annetaan mahdollisuus. Ajatus herkästi loukkaa tukien varassa pienituloista, joka on vuosia yrittänyt päästä jaloilleen.
Siksi suosittelemme etenkin jokaista turvallisessa palkkasuhteessa olevaa pelaamaan perusturvapelimme kerran läpi. Siihen menee noin vartti.
Millaisia ajatuksia peli herätti? Jäikö paljon rahaa käteen? Nousiko stressi?
Kerro se meille ja kommentoi jutun alle!