Klikkasitko sinäkin tänä aamuna vanhasta muistista tablettisi nettiselaimen päälle nähdäksesi, mitä Lauri Markkanen on tehnyt viime yön NBA-kierroksen aikana? Hyvä. Sekin hetki lähestyy, kun Lauri palaa kentälle ja saamme taas jännittää hänen edesottamuksiaan.
Kun Laurin urotekojen seuraaminen on jo muodostunut rutiiniksi, on helppo siirtyä seuraaviin videoihin: Stephen Curry jojottelee puolustajien läpi ja laukoo kolmosia puolesta kentästä, LeBron James survoo donkkejaan kolmen puolustajan yli ja Joel Embiid torjuu vastustajaraukkojen hätäisiä korintekoyrityksiä eturivissä istuvien viihdemogulien päiden taakse.
NBA on täysin omalla sarallaan sanomansa levittämisessä koko maailmaan. NBA on viihdettä ja draamaa, urheilua ja trilleriä, pelaajien someaktiivisuudesta johtuen jopa politiikkaakin yhdessä paketissa – siis täyttä elämää.
70-luvulla oltiin vielä veitsenterällä
Vaikea kuvitella, että vajaat neljä vuosikymmentä sitten koko liigan olemassaolo oli veitsenterällä. 1970-luvun lopulla Red Auerbachin valmentamasta Boston Celtics -dynastiasta oli jäljellä enää yksitoista mestaruusviiriä Boston Gardenin katossa. Wilt Chamberlainin ja Bill Russellin dinosauruspainia korin alla muisteltiin enää vanhan kansan tarinoissa. Amerikkalainen ammattilaiskoripallo oli jakautunut kahden eripuraisen liigan NBA:n ja ABA:n kesken. Koko lajia vaivasi kiinnostuspula.
Samaan aikaan amerikkalaisen ammattilaisurheilun markkinat olivat kiinnostavimmillaan. Hank Aaron lähestyi Babe Ruthin kunnariennätystä, NFL teki evoluutioloikan O.J. Simpsonin ja Terry Bradshawn’n aikakauteen ja Muhammad Ali kohosi kansainväliselle estradille poliittisen pelisilmän ja lajillisen ylivoiman täydellisenä symbioosina.
Miksi kukaan olisi uhrannut puolta ajatusta korikselle? Laji keräsi sanomalehdissä otsikoita lähinnä silloin, kun pelaaja toisensa jälkeen jäi kiinni kokaiinin käytöstä. 1970-luvun NBA:n täydellistä merkityksettömyyttä korostaa parhaiten se, että vuosien 1978 ja 1979 NBA-finaaleita ei edes televisioitu suorana.
NBA:n suunnan muuttumisesta näkyi osviittaa ensimmäisen kerran vuosina 1979–80, jolloin michiganilainen hymypoika ja pallovelho Magic Johnson sekä Indianan maissipelloilla kasvanut maitoviiksinen heittokone Larry Bird toivat liigaan nuoret, kiinnostavat persoonallisuutensa.
Magicin Lakers ja Birdin Celtics kohtasivat NBA:n finaaleissa ensimmäisen kerran 1984 ja herättivät silloin mediassa ennennäkemättömän kiinnostuksen lajia kohtaan. Kuukautta myöhemmin tiedossa oli lisää hyvää, kun Hakeem Olajuwon, Charles Barkley, John Stockton ja Michael Jordan huudettiin NBA:han.
Luomuruokaa ja yksityiskoneita tähdille
Kun NBA:n kehityspotentiaali oli suurimmillaan, nimitettiin liigan komissaariksi 42-vuotias newyorkilaislakimies David Joel Stern. Hän valjasti NBA:n raa’an potentiaalin visionsa taakse. Liigan oli nostettava joukkuemääräänsä, panostettava olosuhteisiin, ryhdyttävä yhteistyöhön kansainvälisen koripalloliiton Fiban kanssa.
Kaikki mahdollinen tuli tehdä lajin kasvattamiseksi sekä imagon puhdistamiseksi. Samalla liiga sai aivan uuden kaupallisen ulottuvuuden.
Lakers–Celtics-finaalit, Showtime Lakers, Michael Jordanin Chicago Bulls, Barcelonan olympiakisojen Dream Team, Niken ja Adidaksen kaltaisten valmistajien nousu sekä hiphop-kulttuurin ja koripallon avioliitto olivat kaikki tavalla tai toisella Sternin aikakauden aikaansaannoksia.
Kun kesäkuussa 1998 Jordan nosteli NBA:n mestaruuspokaalia kuudennen kerran urallaan, oli NBA kasvanut kansallisesta marginaalisarjasta ja kuriositeetista kansainvälisen urheilun edelläkävijäksi, joka veti kiinnostavuudessaan vertoja jalkapallon Mestarien liigalle.
Stern johti NBA:ta tarvittaessa paikoin itsevaltiaan ottein, mutta osoitti kykynsä oppia virheistään – pelaajien vaatimuksesta komposiittipallo katosi NBA-kentiltä yhtä nopeasti kuin tulikin – ja taipumuksensa tehdä oikeita päätöksiä. Pukukoodi auttoi omalta osaltaan NBA:n hiphop-sukupolven imago-ongelman taittamisessa.
Tälle vuosituhannelle tultaessa pelaajayhdistys nousi entistä näkyvämpään rooliin ja NBA:ta remontoitiin Sterniä mukaillen yhteiseksi bisnekseksi, jossa kaikki toimijat ansaitsivat riittävästi. ”What is good for the player is good for the game” olikin Sternin johtava ajatus.
Stern sai NBA-seurojen omistajat ymmärtämään, että jos pelaajista pidetään huolta, pelin taso paranee. Reittilennot vaihtuivat yksityiskoneisiin.
Vuosituhannen vaihteessa Dallas Mavericks -omistaja Mark Cubanin syytettiin hemmottelevan pelaajat piloille. Muistan, kuinka Dirk Nowitzki kiiltävin silmin kertoi minulle joukkueensa upeasta omistajasta, joka pitää huolen siitä, että pelaajille on ruokaa tarjolla jo pukukopissa pelien jälkeen.
Tänä päivänä huippukokit valmistavat luomuaterioita ja NBA-joukkueet kiinnittivät palkkalistoilleen lääkäreitä, terapeutteja, psykologeja ja ravintoneuvojia. Chicago Bulls käyttää pelkästään pelaajien ruokkimiseen vuositasolla pari miljoonaa taalaa. Enää NBA:ssa ei ole omistajaa, joka ei toimisi kuin Cuban.
Tähtiurheilijat ottavat kantaa
Kun baseballin suosio laskee tasaisesti ja NFL kamppailee imago-ongelmien kanssa, on NBA:sta kouliutunut sääntömuutosten, globalisoitumisen, brändäystyön, viihdeteknologian kokonaisvaltaisen haltuunoton, pelaajien hyvinvointiin keskittymisen ja ennen kaikkea keskinäisen arvostuksen ja yhteistyön ansiosta maailman nopeimmin kasvava ammattilaissarja.
NFL:n johtoportaassa käydään katkeraa taistelua siitä, onko Colin Kaepernickillä oikeus polvistua kansallislaulun ajaksi, mutta NBA:n omistajat antavat mielihyvin fiksujen, koulutettujen ja kohteliaiden supertähtiensä puhua suunsa puhtaaksi poliittisista mielipiteistään, mikä on ollut jopa liberaalin pohjolan urheilupiireissä aina viime vuosiin asti kiellettyä.
Meillä Euroopassa ja ennen kaikkea naiivissa Pohjoismaissa yritetään epätoivoisesti väittää, että urheilu on epäpoliittista, kun taas Yhdysvalloissa urheilu on osa arkea ja siten osa politiikkaa – mukana ihmisten elämässä koko ajan.
David Sternin visio kantoi riittävän pitkälle; kaikki kolmekymmentä NBA-seurojen omistajaa ymmärsivät jakavansa yhteisen menestyksen reseptin ja yhteiset arvot. Markkinaosuuksien jakaminen reilusti omistajien ja työntekijöiden kesken ylläpiti työrauhan ja kasvatti keskinäistä ymmärrystä. Jokainen, joka uskaltaisi investoida NBA:han Sternin pohjapiirroksen mukaan, tulisi hyötymään.
Vaikka jalkapallo on kansainvälisenä lajina edelleen kaukana koripallon edellä, NBA:n globalisoitumiseen syytämät dollarit näkyvät. Erityisen suurta kasvu on siellä, missä markkinat kasvavat – Aasiassa. Esimerkiksi Filippiineillä on vuosikymmenen loppuun mennessä kahdeksan NBA Storea, koko Euroopassa vain yksi.
Vlade Divac, Toni Kukoc ja Drazen Petrovic olivat aikanaan yksittäisiä Pohjois-Amerikan ulkopuolelta NBA:han nousseita pelaajia, kun taas Dirk Nowitzkin, Tony Parkerin ja Manu Ginobilin ikäluokka oli päässyt nuoruudessaan nauttimaan siitä hyvästä, mitä Sternin visio oli mahdollistanut.
Kansainvälisten tähtien kolmannen aallon pelaajat kuten Kristaps Porzingis, Giannis Antetokoumpo, Lauri Markkanen, Luka Doncic ja Nikola Jokic ovat kuin raikas aamukaste NFL:n republikaaniseen gladiaattorikulttuuriin verrattuna.
Henkilöbrändit ovat myös haaste
Tietenkin NBA:lla on myös uhkia. 82 runkosarjan ottelua vain kuuden kuukauden sisään on maraton, joka pitää hoitaa sprintin tempolla. On mahdotonta olettaa, että pelaajat pystyisivät maksimaaliseen suoritustasoon päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen ilman, että fysiikka tai psyyke pamahtaa.
Pelaajien henkilöbrändit ovat tärkeä osa menestystarinaa, mutta myös haaste. Michael Jordanista alkaen pelaajat ovat kohonneet joukkueitaan suuremmiksi. LeBron Jamesin toinen Clevelandin aika on esimerkki siitä, miten yksittäinen pelaaja voi saada veto-oikeuden kaikesta, mitä joukkueessa tapahtuu.
Vaikka pelaaja kuinka ansaitseekin rahansa, vaatii kyseisen kaltainen valta pelaajilta viisautta ja käsitystä vastuusta. Peliä suuremmaksi kukaan ei voi kasvaa.
NBA:n kaltaisen valtavan teollisuudenalan varjoissa toimii myös monenlaisia parasiitteja, jotka ottavat agenttien, managerien ja viihdeteollisuuden toimijoiden muodon. Pelaajasta on tullut väline näiden sontakärpästen lompakon kasvattamiselle.
Uusi komissaari Adam Silver on jatkanut David Sternin viitoittamaa työtä ja NBA:n globaalit kehityshankkeet kertovat, että Kiina, Intia ja Afrikka ovat kasvamassa koripalloalueina Euroopan ohi. Mitä tapahtuukaan, kun Yao Ming saa manttelinperijän Kiinassa tai Intia tuo NBA:han oman Lauri Markkasensa? Vain taivas on rajana.
Toistaiseksi NBA:n ylivoimaa ei pysty pysäyttämään mikään muu kuin NBA itse. NBA:n menestystarina onkin paras mahdollinen esimerkki siitä, mitä yhteiseen visioon sitoutuminen, vahva johtajuus sekä hyvä yhteistyö voivat saada aikaiseksi.
Lue myös: