Se oli veden pyöreäksi hioma kivi, joka tarttui mukaan veneen vierestä tai tuulen viskoma oksa mökin portailla. Luonnon rosoiset muodot vangitsivat pienen tytön huomion.
Myöhemmin hän piirsi ne paperille, maalasi kankaalle tai antoi muotojen virrata käsiensä kautta saveen.
Käsityöläinen on sana, jolla helsinkiläinen Hanna Rainio kuvaa itseään. Pohja omalle uralle valettiin jo pikkutyttönä mummon ja vaarin mökillä Kotkassa.
Suurpiirteinen taiteilijasielu etsi kuitenkin omaa paikkaansa pitkään. Kuvataiteilijan ura ei elättänyt ja seinämaalarin ammatti oli fyysisesti liian rankka. Lopulta se jokin löytyi vasta keski-ikäisenä kierrätyskeskuksesta.
Vanhojen suksien metallisiteistä, rautalangasta ja kristallilampun spektreistä alkoi muotoutua naisen käsissä riipuksia ja korvakoruja.
– Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä olin tekemässä. Kierrätyskeskus oli kuitenkin kuin aarreaitta ja uusia ideoita alkoi oikein pulputa mieleen.
Siellä käytettyjen tavaroiden keskellä helsinkiläisen kierrätyskeskuksen nurkassa syntyi uusi koruntekijä.
Miljardeja vuosia vanha hienokulta vietteli
Seppä tiputtaa kuppiin palan kultaa ja vetää päähänsä hitsauslasit pienessä pajassa (siirryt toiseen palveluun) Helsingin Kalliossa. Kaasupoltin alkaa suhista ja pian metalli jo sulaa kupissa. Rainio käsittelee sulaa ainesta tottunein ottein. Aina usko omiin kykyihin ei kuitenkaan ole ollut yhtä vankka.
– Jos nyt kohtaisin nuoren minäni, rohkaisisin häntä uskomaan omiin kykyihinsä. Jotenkin sitä silloin ajatteli, ettei ollut tarpeeksi hyvä. Taiteessa se on aika hassu ajatus, sillä paremmuutta on vaikea mitata.
Kierrätyskeskuksessa tehdyn työkokeilun jälkeen Rainio päätyi aikoinaan työvoimatoimiston uraneuvojalle. Kun pöydälle laskettiin ehdotus kirjautumisesta kultaseppäkouluun, nainen purskahti nauramaan.
– Ensimmäinen ajatus oli, että eihän ne pienet timantit minun sormissa pysy. En koskaan ole ollut mikään pienien yksityiskohtien viilaaja, joten ajatus tuntui todella kummalliselta.
Vielä koulun alkaessa Rainion takaraivossa kaikui pieni epäilys siitä, pystyisikö hän työskentelemään millimetrin kymmenyksien tarkkuudella. Jotain kuitenkin loksahti paikoilleen.
– Miljardeja vuosia maan uumenissa ollut hienokulta muutti muotoaan siinä silmieni edessä. Minun käsissäni oli jotain niin vanhaa ja alkukantaista.
Koskettuaan 24 karaatin puhtaaseen kultaan Rainio oli myyty. Samalla naisen sisällä alkoi myllertää kuitenkin iso ristiriita. Jalometallien hankintaprosessiin liittyvät asiat olivat vastoin naisen omia periaatteita. Asiaan oli pakko löytää uudenlainen ratkaisu.
Seppä, joka kantoi huolta kullan kaivajista
Huoli maapallon hyvinvoinnista painoi Hanna Rainion harteita jo 15-vuotiaana, kun hän vaelteli kotkalaisen pelastusarmeijan kirpputorilla etsimässä rippimekkoa. Kirpputorit, kierrätys ja lajittelu tulivat naisen elämään jo nuorena ja ovat kulkeneet mukana siitä asti.
Kultaseppäkoulun jälkeen Rainiolla olikin edessään ongelma.
Iso osa uudesta kullasta tulee nykyään suurilta kaivosyhtiöiltä, joita kansainvälinen lainsäädäntö valvoo. Osa on kuitenkin peräisin pienistä kaivoksista, joissa työskennellään usein käsin ja huonoissa oloissa.
Kulta erotellaan myrkyllisillä kemikaaleilla kuten elohopealla ja syanidilla, jotka ovat haitallisia sekä työntekijöille että ympäristölle (siirryt toiseen palveluun). Kultakaivosten ympäristövaikutukset ja työolot nousevatkin aika ajoin otsikoihin.
Kaivosalalla myös tuotot valuvat helposti ulos maasta (siirryt toiseen palveluun) etenkin kehitysmaissa.
Jotta Rainio voisi harjoittaa ammattiaan, hänen täytyi olla sinut materiaalien kanssa. Alkoi vimmattu selvittäminen, miten hän voisi jatkaa ammatissa tinkimättä periaatteistaan.
Pajan pöydälle päätyi eettistä kultaa ja ekologista hopeaa
Mittavan paperityön jälkeen Rainio teki ensimmäisenä suomalaisena sopimuksen Fairtrade Internationalin kanssa ja sai oikeuden käyttää Reilun kaupan sertifioimaa kultaa.
– Etenkin pienet suomalaiset kultasepän pajat käyttävät kyllä paljon kierrätettyjä materiaaleja, mutta se ei riittänyt minulle. Minä haluan tietää, että sen materiaalin kaivaja saa myös työstään ansaitsemansa palkan.
Reilu kauppa lupaa (siirryt toiseen palveluun), että pienkaivoksien työntekijöille maksetaan kunnon palkkaa ja kulta kaivetaan maasta vastuullisesti. Myös lapsityövoiman käyttö kaivoksissa on kiellettyä ja kemikaalien käyttöä pyritään vähentämään.
Reilun kaupan kultaa tulee tällä hetkellä Perusta, Keniasta, Ugandasta ja Tansaniasta. Maailmalla on syntynyt myös muita vastuullista kaivostoimintaa edistäviä järjestöjä.
Rainio käyttää koruissaan vain Reilun kaupan sertifioimaa kulta- ja valkokultaa sekä puhdistetusta romuhopeasta saatua ekohopeaa.
– Ajoittain käyn kuitenkin edelleen taistoa pääni sisällä. Etsin perusteluja sille, miten voin tehdä uusia tavaroita maailmaan, joka on jo täynnä tavaraa.
Ainakin vielä Rainio perustelee työnsä itselleen sillä, että jalometalleista tehdyt korut kestävät sukupolvelta toiselle ja metallin voi aina sulattaa uudestaan.
”Täällä toteutan villejä ideoitani kuten aikoinaan mökin pihamaalla”
Vaikka kädentaidot ovat aina olleet Rainion valttikortti, suurin salaisuus ammattitaitoon piilee kuitenkin elämän mittaisessa matkassa. Suomessa uusi koru hankitaan usein juhlistamaan jotain suurta muutosta.
Rainio on itse kokenut elämässään kihlautumisen onnen ja eron aiheuttaman surun. Hän on tuntenut riemua vastasyntyneestä lapsesta ja ollut ylpeä kummi. Hän uskookin, ettei voisi olla yhtä hyvä kultaseppä ilman kaikkia taakse jääneitä vuosia.
– Usein korun suunnittelu lähtee liikkeelle omista koetuista tunteista. Asiakas ei välttämättä tiedä korua tilatessaan, mitä hän oikeastaan haluaisi. Pienen keskustelun jälkeen, pystyn kuitenkin luomaan hänelle jotain, joka osuu oikeaan. Se on valtavan palkitsevaa.
Rainio ei myöskään ole unohtanut aikoinaan syntynyttä innostusta käytettyihin materiaaleihin. Kallion pienessä pajassa tehdään edelleen paljon tilaustöitä, joissa vanhoista koruista ja pöytähopeista syntyy jotain aivan muuta.
– Kun sulattaa pariskunnan omien sukujen perintökorut yhteen, kaksi tarinaa kietoutuu toisiinsa. Vanhat nimet ja leimat sulavat pois ja uusi tarina voi alkaa, Rainio toteaa.
Pitkään ilman kompassia harhaillut taiteilija on viimein löytänyt oman paikkansa koivupöllin kyljestä. Matka kierrätyskeskuksen nurkasta oman koruliikkeen omistajaksi ei kuitenkaan ole ollut helppo. Yrittäjän paineet ottavat joskus koville ja metallia on taivutettu uuteen uskoon välillä itku kurkussa.
Stressaavasta arjesta huolimatta Rainio rakastaa työtään. Istuessaan pienessä kivijalkapajassa vasara kourassa hän saa palata mielessään lapsuuden kesiin. Aikaan jolloin omat odotukset eivät vielä kahlinneet vallatonta mieltä eikä yhteiskunta musertanut odotuksillaan.
– Tässä minä saan taas itsekseni puuhailla ja toteuttaa villejä ideoitani kuten aikoinaan mökin pihamaalla. Voin jälleen tuntea olevani hyvä ja kelpaan maailmalle juuri tällaisena kuin olen.
Muisto herkistää sepän hetkeksi, mutta pian vasara alkaa tasaisella tahdilla jälleen muotoilla metallia.