”Henkilönnimi on tärkeä ja salaperäinen osa ihmistä. Se ilmentää ja edustaa sen kantajaa (...) Kun nimi on kantajansa lähin ja elinikäinen kilpi, on vanhempien syytä antaa lapsilleen etunimi harkiten.”
Näin opastivat Hannes Teppo ja Kustaa Vilkuna toimittamassaan Etunimikirjassa vuonna 1947, jolloin Suomi oli vastikään saanut ensimmäisen etunimilakinsa.
Tepon ja Vilkunan sanoissa on ikiaikaisia kaikuja ihmisen nimen merkityksestä. Kansanuskomuksissa perintönimellä kunnioitettiin menneitä sukupolvia mutta sillä oli myös vastasyntynyttä suojaavaa merkitystä, kertoo nimenantokäytäntöjä tutkinut perhehistorian dosentti Sofia Kotilainen Jyväskylän yliopistosta.
– Menestyneen esivanhemman kaimanimen on voitu ajatella edesauttavan myös jälkeläisen elämänkulkua. Myöhemmässäkin perintönimien antamisessa on jossain määrin kyse samanlaisesta ajattelutavasta.
Suomalaisten nimien juurille ja historiaan palataan myöhemmin tässä jutussa.
Uusi laki, neljä etunimeä
Nimivalinnan ja identiteetin yhteys oli etenkin entisaikaan tiivis, koska virallista etunimeä ei ollut mahdollista vaihtaa yhtä helposti kuin nykyisin, sanoo Sofia Kotilainen.
Nykyään etunimensä voi vaihtaa ilman perusteluja. Ei tarvitse edes kotoa lähteä, muutoksen voi tehdä verkossa ja uusi Kela-kortti kolahtaa postiluukusta.
Nimenantoon tulee jälleen lisää joustavuutta, kun uusi nimilaki tulee voimaan ensi vuoden alussa. Lapsen nimeä pohtiville vanhemmille suurin muutos on se, että vastedes nimiä voi olla neljä nykyisten kolmen sijasta. Omaakin nimeään aikuinen voi pidentää.
Se kertoo uusista ajoista: yhä useampi suomalainen on kotoisin maasta, jossa ihmisillä on enemmän kuin kolme nimeä. Toisaalta palataan askel kohti aikaa ennen ensimmäistä etunimilakia, jolloin joillakulla saattoi olla monenmonta nimeä.
Sopimaton saattaa nimi olla, jos se on omiansa tulemaan nimen saajalle kiusalliseksi taikka jos se uskonnollisen tunteen, yleisen järjestyksen, hyvän tavan tai säädyllisyyden vastaisena voi herättää pahennusta.
Ensimmäisen nimilain perusteita
Lainlaatijan kanta on yhä, ettei nimi saa olla kielen vastainen eikä omiaan aiheuttamaan pahennusta tai kantajalleen haittaa.
Tallella on myös kielto, jonka vanhan lain laatijat kirjasivat aivan ensimmäiseksi: pojalle ei saa antaa tytön nimeä eikä tytölle pojan. Pykälään on kuitenkin lisätty lievennyksiä.
Suomen kieleen nimen pitää sopia, mutta "perinteistä kotimaista nimikäytäntöä" ei enää edellytetä, kunhan Suomessa jo on vähintään viisi kaimaa, jotka ovat samaa sukupuolta kuin uusin tulokas. Espanjankielisen perheen poika saa olla Maria.
Myös sukunimiä koskevia pykäliä on uudessa nimilaissa muutettu. Avioliitossa molemmat puolisot voivat ottaa yhdistelmänimen. Myös lapsen sukunimi saa olla yhdistelmä.
Joissakin maissa etunimeä koskevia rajoituksia on paljon enemmän kuin Suomessa, toisaalla taas vähemmän, Englannissa hädin tuskin mitään. Sukupuolipykälää ei ole. Aika harva sielläkään tosin poikkeaa vakiintuneista käytännöistä.
Tällaisen yksilönvapauden vastapainona Britannia on edelleen vahvasti luokkayhteiskunta. Tutkijat ovat pyrkineet selvittämään, millainen merkitys nimellä on luokkapelissä.
Yhdysvalloissa on tehty vastaavia tutkimuksia siitä, mitä mielikuvia etunimi antaa ihonväristä ja varallisuudesta ja miten mielikuvat vaikuttavat.
Onko nimi siis todellakin enne, kuten sanonta väittää – ja onko se sitä myös Suomessa? Siitäkin myöhemmin lisää tässä jutussa.
Usko, toivo, rakkaus
Nimet ovat symboleja. Sukupuoli niillä on vain, jos niin päätetään. Armas on Suomessa sovittu ja vakiintunut miehen nimeksi, Lempi naisen. Kun Lempi-nimi keksittiin etunimistön suomalaistamisaallossa 1850-luvulla, sitä kaavailtiin miehille.
Yhtä lailla rakkautta tai rakasta merkitsevät japanilainen Ai ja anglosaksinen Amy ovat naisia. Uskon ja Toivon englantilaiset vastinparit Faith ja Hope ovat naisia. Janne on Virossa tytön nimi, samoin Kai muun muassa Norjassa.
Suomen oikeusministeriö halusi ensimmäisen etunimilain tueksi yksiselitteisen luettelon nimien sukupuolesta. Listaa pyydettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta.
Kun luettelo Aabelista Äijöön, Aadasta Ylikkiin oli valmis, enää ei sopinut nimetä tyttöä Armaaksi tai poikaa Armiksi, kuten aiemmin oli toisinaan tapahtunut.
Aina joku on tosin lakia uhmannutkin ja onnistunut saamaan sille viranomaisten hyväksynnän. Väestörekisterikeskuksen etunimitilastossa tämän vuosikymmenen vajaasta kolmesta tuhannesta Armas-vauvasta ainakin yksi on ollut tyttö.
Lain mahtisanalla ei muutoinkaan tullut aivan täyttä selvyyttä, vaan muutamat nimet jäivät sukupuolineutraaleiksi. Kaino on SKS:n 1940-luvun luettelossa mies, mutta nimi on sen jälkeenkin ollut vain himpun yleisempi miehillä kuin naisilla.
Tämän vuosikymmenen hitti se ei ole: pikku-Kainoja on nimetty vain 57.
Tuli ja Utu kelpaavat, Sweethoneybeebambi ei
Etunimien kirjo on laajentunut voimakkaasti viime vuosikymmeninä. Joukkoon on tullut paljon myös sukupuolineutraaleja nimiä, joista ei ykskantaan selviä ihmisen sukupuoli. Suuri osa viittaa luonnonilmiöihin. Tuli-, Kuura-, Utu- tai Viima-nimi on muutamilla kymmenillä.
Viranomaisten oikeudeksi jää silti edelleen päättää, ovatko vanhemmat antaneet mielikuvituksensa lentää liikaa. Viime vuonna maistraattien ja oikeusministeriön nimilautakunnan haaviin jäivät pojille ehdotetut Alcapone, Enikko, Monck, Weicca ja Topelius.
Syyt ovat nimilain perusteella ilmeisiä. Laki ei salli sukunimiä etunimiksi, pelkästään yhdelle sukupuolelle vakiintunutta nimeä ei saa antaa toiselle, nimen on noudatettava suomen kielen kirjoitustapaa, eikä nimi saa olla liian helppo ase kiusaajille.
Tyttöjen nimistä torpattiin Poon, Wolf , Fafnir, Marj-Linn, Paulii ja Tuhka. Nimilautakunnan roskakoriin ovat tällä vuosikymmenellä päätyneet myös muun muassa Sälli, Eversti ja Lucifero sekä Pansarkitty, Sweethoneybeebambi ja Xstina.
Jos vanhemmat ovat kovin vakuuttuneita nimivalinnastaan, he voivat viedä kiistan hallinto-oikeuteen ja jopa korkeimpaan hallinto-oikeuteen asti. Oikeusistuimet eivät viime vuonna lämmenneet pojan Fosforos- ja tytön Ammu-nimelle.
Yli 40 prosenttia saa hyvin tavallisen nimen
Tuhansin verroin tavallisempaa kuin erikoisuuden tavoittelu on toinen ääripää eli erittäin yleisen nimen valitseminen.
Suomalaisten käytössä on miltei 40 000 eri etunimeä. Silti viimekin vuonna useampi kuin neljä lasta kymmenestä sai jonkin sadasta yleisimmästä etunimestä.
Ylen nimikoneella voit katsoa, mitkä olivat yleisimmät nimet omana syntymävuonnasi.
Ilmiö ei ole uusi. Aiemmilla vuosisadoilla valtaosalla lapsista oli jokin vain muutamasta nimestä. Näin tylysti kommentoi Kustaa Vilkuna Etunimikirjassa:
"Uuden uppo-oudon nimen antaminen lapselleen oli entisenä aikana melkoista henkistä voimaa ja itsenäistä luonnetta vaativa tapaus. Yksinkertainen kansa kauhisteli nimeä, joka ei ollut painetussa almanakassa eikä virsikirjan kalenterissa.”
Allakkaan ja virsikirjan kalenteriin nimet olivat päätyneet katolisen kirkon pyhimyskalentereista. Esimerkiksi Turun Räntämäessä vuonna 1393 päivätyssä kauppakirjassa 12 todistajasta oli "toinen puoli Mikkeleitä", arkkienkeli Mikaelin kaimoja.
Onneksi ajat olivat sentään jo toiset, Vilkuna iloitsi 1940-luvulla. "Ei ole syytä eikä suotavaa ehkäistä sitä joustavaa luomistyötä, joka etunimien alallakin on suomen kielessä käynnissä", hän kirjoitti.
Vanhempien tekemä nimivalinta vaikuttaa lapsen identiteettiin ja hänen rooliinsa ryhmässä, ja kummallakin nimeämistavalla on puolensa, sanoo dosentti Sofia Kotilainen.
– Ikäluokalle tyypillinen muotinimi voi auttaa sulautumaan joukkoon, mutta se vaatii usein myös kutsumanimen, joka erottaa lukuisat kaimat toisistaan. Arjessa voi olla hankalaa, jos nimet ja nimikoidut reput tai pelivarusteet menevät sekaisin ja tuntee hukkuvansa samannimisten massaan.
Harvinainen nimi voi auttaa erottumaan muista, mutta sen takia saattaa joutua kiusatuksi, Kotilainen tuumii. Aina ei siis mene nappiin, vaikka vanhemmat olisivat yrittäneet parhaansa.
– Kummassakin tapauksessa lapsi voi kokea nimen joko etuna tai haittana. Kasvavan lapsen tai aikuistuvan nuoren kokemukset ja tuntemukset voivat olla aivan jotain muuta kuin mihin vanhemmat ovat nimeä valitessaan pyrkineet, Kotilainen sanoo.
Eleanor on Oxford-ainesta, Jade ei
Käsitys vanhempien sosiaalisen aseman heijastumisesta nimissä, joita he valitsevat lapsilleen, ei ole vain näppituntumaa. Siitä on tehty ulkomailla lukuisia tutkimuksia.
Yhdessä tarkasteltiin brittiläisen Oxfordin yliopiston opiskelijoiden etunimiä. The Guardian -lehden selvityksen mukaan 80 prosenttia Oxfordin opiskelijoista on kahdesta ylimmästä yhteiskuntaluokasta.
Kalifornian yliopiston taloushistorioitsija Gregory Clark tutki joitakin vuosia sitten, heijastavatko opiskelijoiden etunimet tuota perhetaustaa. Aineistona olivat opintonsa Oxfordissa vuosina 2008–2013 aloittaneet lähes 15 500 nuorta ja heidän kaikki ikätoverinsa.
Vertailu osoitti, että Oxford on erityisesti Eleanorien, Peterien, Simonien ja Annojen opinahjo. Eleanor opiskelee Oxfordissa sata kertaa todennäköisemmin kuin esimerkiksi Jade. Jadeja on opiskelijoista alle kolme prosenttia määrästä, jota heidän osuutensa ikäluokasta edellyttäisi.
Muutaman vuosikymmenen päästä voi kuitenkin olla toisin, sillä useissa maissa tehtyjen tutkimusten mukaan nimillä on ollut kautta vuosisatain taipumus valua yhteiskunnassa ylhäältä alas. Lopulta ne eivät välttämättä kelpaa enää kenellekään ja jopa hiipuvat pois.
Greg kiinnostaa työnantajia, Jamal ei
Yhdysvalloissa etunimi kertoo hyvin herkästi ihmisen ihonvärin. Harvardin yliopiston tutkimuksessa tämän vuosikymmenen alussa todettiin, että 40 prosentilla Kalifornian mustaihoisista tytöistä oli nimi, jota ei ollut ainoallakaan valkoisella.
Harvardista on myös yksi monista runsaan vuosikymmenen aikana tehdyistä tutkimuksista, joissa on selvitetty, miten etunimi vaikuttaa työmarkkinoilla.
Tutkijat laativat kuvitteellisia vastauksia aitoihin työpaikkailmoituksiin. Sukunimillä ei annettu vinkkiä, mutta etunimiksi valittiin etnisten ryhmien suosikkeja.
Emily ja Greg saivat hakemuksiinsa samalla koulutuksella ja kokemuksella puolet enemmän vastauksia kuin Lakisha ja Jamal.
Nimi leimaa jo koulussa
Northwestern-yliopiston tutkimuksessa puolestaan analysoitiin noin 55 000 floridalaisen lapsen koulumenestystä. Ihonväriin viittaavan nimen lisäksi vertailussa oli mukana nimiä, jotka heijastelevat perheiden taloudellista asemaa. Väestötasolla mustat ja vähävaraiset ovat pitkälti sama ryhmä.
Tutkimus osoitti, että mitä alempana sosiaalisen arvostuksen asteikossa nimi oli väriltään ja varoiltaan, sitä huonompia arvosanoja lapsi sai. Ero näkyi myös saman perheen lasten välillä, jopa kaksosilla, jos toisella oli "köyhä musta" ja toisella "rikas valkoinen" nimi.
Tutkimusta johtanut professori David Figlio päätteli, että taustalla olivat opettajien ennakkokäsitykset. Päätelmää vahvistaa se, että erot olivat pienempiä, jos koulussa oli tavallista enemmän mustia opettajia.
Anglosaksiset maat eivät ole ainoita, joissa etunimen ja ihmisen yhteiskunnallisen arvostuksen yhteys on havaittu tutkimuksissa. Aivan vastaavaa on todettu muun muassa Ranskassa ja Saksassa.
Jakolinjoja myös Ruotsissa
Emilia Aldrin tuli väitöskirjatutkimuksessaan Uppsalan yliopistossa tämän vuosikymmenen alussa siihen tulokseen, että sosiaaliset tekijät vaikuttavat lasten nimeämiseen myös Ruotsissa. Hän löysi jakolinjoja, jotka noudattivat äitien ikää ja koulutustaustaa.
Yli 30-vuotiailla korkeasti koulutetuila äideillä on taipumus valita nimiä, joita on ennestään suvussa. He suosivat toisaalta myös kansainvälisiä nimiä enemmän kuin nuoret ja niukasti koulutetut äidit.
Näiden lapsilla puolestaan on useammin nimiä, jotka on keksitty itse, eikä kansainvälisyyden tavoittelua näy, Aldrin kertoi.
Ajan muoti ohjasi ennenkin
Kuinka on Suomessa? Näkyykö meidänkin etunimissämme luokkajako?
Dosentti Sofia Kotilainen sanoo, että hänen käyttämiensä tutkimusaineistojen perusteella sellaista johtopäätöstä ei voi tehdä.
– Etunimen valinta ei ole ollut aiempina vuosisatoina erityisen suuresti sidoksissa niinkään perheen sosioekonomiseen asemaan, vaan enemmänkin suvun perinteisiin ja paikallisyhteisön tapakulttuuriin.
Toki joitakin käytäntöjä, kuten tapa antaa yhden sijasta kaksi tai kolme etunimeä, omaksuttiin säätyläisiltä maata viljelleisiin perheisiin, Kotilainen kertoo.
– Maaseudulla erityisesti kirkkoherrojen ja kappalaispappien perheet toimivat esikuvana nimenannolle.
.
Kotilainen on tutkinut, miten suomalainen maaseutuväestö nimesi lapsiaan.
– Oli hyvin tavallista, että suvun perinteiden kunnioittamisen lisäksi jäljiteltiin kunkin ajan nimimuotia, jota ylemmät säädyt olivat aktiivisesti luomassa. Mutta myös maata viljellyt väestönosa saattoi olla paikallisesti edelläkävijä joidenkin nimimuotien osalta.
Muotinimien antaminen oli jo 1700- ja 1800-luvuilla alemmille säädyille ja sosiaaliryhmille edullinen tapa ylittää säätyrajat, Kotilainen kertoo.
– Ylempien säätyjen elämäntyyliä ja heidän piirissään alkunsa saaneita kulttuuri-ilmiöitä tavoiteltiin jäljittelemällä heidän etunimistöään. Muodikkaan etunimen valinta lapselle ei maksanut mitään.
Sukunimi on ollut selvempi leima
Sofia Kotilaisen mukaan nyky-Suomessakaan ei voi vastasyntyneen saaman etunimen perusteella päätellä mitään varmaa perheen taloudellisesta ja sosiaalisesta asemasta.
Perinnöllinen sukunimi on historiallisessa mielessä ollut leimaavampi tekijä siinä, mihin yhteiskuntaryhmään ihmisen on voitu katsoa kuuluneen pelkästään nimen perusteella.
– Saamelaisten tai romanien henkilönnimikulttuuri on ollut omanlaisensa ja on sitä edelleen. Lisäksi viime vuosien maahanmuuttajanimistö on vieraskielisenä leimallisesti perinteisestä nimistöstämme erottuvaa.
Kuvaava esimerkki pelkän nimen vaikutuksesta asenteisiin ja mielikuviin on Diakonia-ammattikorkeakoulun hiljattain käynnistämä Työnimi-kampanja ja sen uutisointi, Kotilanen sanoo.
Nousia, Äiniö, Toivottu
Viime vuoden suosituimmat etunimet olivat Aino ja Leo. Olisi hienoa pystyä kertomaan vastaava nimikaksikko puolentoista tuhannen vuoden takaa, kun suomen kieli alkoi olla olemassa.
Ilman kirjoitettua kieltä nimistä ei ole säästynyt varmaa tietoa. Sellaista alkaa olla vasta 1300-luvulta lähtien. Päätelmiä kuitenkin voidaan tehdä paikan- ja sukunimistä ja muiden itämerensuomalaisten kansojen nimistä.
Tässä maisteltavaksi joitakin muinaissuomalaisia miesten nimiä: Nousia, Äiniö, Toivottu, Lyylikki, Ihanus, Mieho, Neuvo, Tietävä, Toivas.
Viljo on ikiaikainen suosikki
Luontonimistä Repo on tällä vuosituhannella palannut pitkän tauon jälkeen muutaman suomalaisen nimeksi. Joitakin Susia on syntynyt kaikilla vuosikymmenillä. Hukka-nimeä nimilautakunta ei ole nykypäivään kelpuuttanut, eikä tilastosta lyödy yhtään Hirveäkään.
Myös edelleen tuttuja nimiä on päätelty olleen käytössä jo kaukaisessa esihistoriassa. Kare, Päiviö ja Nyyrikki ovat melko harvinaisia, mutta Viljo on ponkaissut tällä vuosikymmenellä suoranaiseksi suosikiksi.
Muinaissuomalaisia naisten nimiä on kyetty päättelemään paljon huonommin kuin miesten. Kansan suussa kulkeneet runot kuitenkin osoittavat, etteivät tytötkään kulkeneet kotinsa tanhuvilla nimeä vailla.
Iso kutsui kuunvaloksi,
emo päivän nousennaksi,
vellon ve’en kalaksi,
siskoni sinikeräksi.
Väestörekisterikeskuksen tilastosta löytyy pari Kuunvaloa. Liekö kukaan kokeillut, kelpaisiko Sinikerä viranomaisille?
Pyhimys sen olla pitää
Kristinuskon leviäminen pyyhkäisi pakanallisina pidetyt etunimet varsin tehokkaasti käytöstä. Nimet alettiin valita katolisen kirkon pyhimysten mukaan.
Kunkin hiippakunnan pyhimyskalenteriin mahtui noin 200 pyhimystä, mutta lapsen kaimaksi ja kaitsijaksi haluttiin mieluiten joku suurimmista. Niinpä kaikilla oli paljon kaimoja ja lisänimille tuli käyttöä.
Nimet toisaalta vääntyivät kansan suuhun sopiviksi. Nicolauksesta tuli Nikki, Gregoriuksesta Reko.
Hyvin suosittuja olivat Johannes ja Pietari, mutta Norjan kuninkaasta pyhimykseksi kohonneen Olavin kaimat päihittivät määrällään heidätkin. Usein oli Hämeen käräjillä puolet lautakunnasta Olaveja, joskus seitsemänkin kahdestatoista, kertoo Tepon ja Vilkunan Etunimikirja.
Taivaallisen siunauksen lisäksi lienee toivottu silkkaa vaurautta, kun lapsia nimettiin myös Hansa-porvareiden mukaan, mikä toi Suomenkin nimistöön saksalaisia Kondradeja ja Hartmanneja.
Yleisimpiä naisten nimiä olivat alkukristillisiltä marttyreilta omaksutut Katariina ja Margareta eli kotikäytössä Katri, Marketta ja Kreeta.
Monet muutkin viralliset nimet olivat vain pyhäkäytössä: kasteella, ripillä, kinkereillä, vihittäessä ja hautajaisissa. Kotona Dorotheasta tuli Toratei, Scolasticasta Lastikka.
Kansallistunne synnytti suomalaisia nimiä
Helsingin yliopistolla oli tsaarin määräyksestä yksinoikeus almanakkojen tekemiseen. Yliopistolla päätettiin 1860-luvulla, että jokaisena päivänä tulisi olla jonkun nimipäivä.
Pyhimyksiä ei riittänyt vuoden kaikille päiville. Tarvittiin lähes 200 uutta nimeä. Ne otettiin edelleen uskonnollisista lähteistä, Raamatusta ja kirkkohistoriasta. Kirjoitusasu oli yleensä yhä ruotsalainen.
Jotakin oli tehtävä suomen kielen puolesta, päätti nuori virkamies Isak Edvard Sjöman. Asia oli tulenarka, uhmasihan hän yliopiston yksinoikeutta eli suorastaan tsaaria, joten Siveä. Kauno-annakka 1865 -kirjanen oli julkaistava salanimellä.
”Koskei tawalliset ristinimemme, jotka annakoissa tawataan, ole muuta kuin sanoja oudoista, erittäin Heprean, Kreikan, Latinan ja Saksan kielistä, ja jotka Suomen kielen murteilla usiastikin owat aiwan kankeat, niin olemme tähän esitelleet samaan tarkotukseen käytettäviksi oman maan kielisiä sanoja," Sjöman perusteli.
Reaktiot olivat kahtalaisia, mutta Sjöman ei lannistunut: "Voi näyttää pilalta, mutta eiköhän löydy niitäkin, jotka mielisuosiolla valitsevat näistä lapselleen nimen, ja kuuluu mar niitten korwissamme siihen aiwan mukawaltakin sopiwan".
Sjömanin hankkeessa näkyy kansallismielisyyden nousu, joka 1800-luvun puolella synnytti paljon ehdotuksia suomalaisiksi nimiksi. Moni on tuttu tämän päivän koulusta ja päiväkodista: Oiva, Toivo, Väinö, Helmi, Usko. Näitä ehdotettiin pojille, myös Helmiä.
Viralliseen almanakkaan niitä ei kelpuutettu. Yksi tyttö kuitenkin livahti Kansanvalistusseuran kalenteriin jo vuonna 1881. Hän oli Aino.
Vanhimmasta pojasta tehtiin kotiukon eli isänisän kaima, toisesta kirkkoukon eli äidinisän, kolmannesta isän ja sitä nuoremmista setien ja enojen kaimoja. Tytöt saivat nimensä koti- ja kirkkomummolta, äidiltä ja tädeiltä.
Parikkalan perinnäistapa 1880-luvulle asti
1900-luvun alussa suomalaiset nimet vihdoin valtasivat ja vakiinnuttivat myös virallisen paikkansa. Tärkeimpänä on pidetty vuoden 1929 uudistusta, joka toi almanakkaan yli 200 uutta nimeä.
1990-luvulta alkaen nimipäiväkalenteria on uudistettu viiden vuoden välein. Seuraava kerta on vuonna 2020. Silloin kalenteriin pääsevät ne uudet nimet, jotka olivat vähintään 500 suomenkielisellä ensimmäisenä nimenä viime maaliskuussa.
Nimipäivää pääsevät viettämään muun muassa Adele, Cecilia ja Daniela sekä Andreas, Elia ja Felix. Isak Edvard Sjömania lista voisi masentaa, sillä mukana ei ole yhtään nimeä, joka olisi täysin Suomessa syntynyt. Voit katsoa koko listan Helsingin yliopiston almanakkatoimiston sivulta.
Nimiin talletetaan myös tarinoita
Kun lapselle nykyisin aletaan miettiä nimeä, kenttä on varsin vapaa. Pelitila lisääntyy entisestään, kun uudistettu nimilaki sallii neljä etunimeä.
Suvun perintönimet, kummin kaimuus, mediasta tutut nimet, lähiyhteisön esimerkki, ajan henkeen sopivat kulttuurisesti ja poliittisesti inspiraationsa saaneet nimivalinnat, julkisuuden henkilöt, nimeen liitetyt muut mielikuvat, joita nimen antaja pitää positiivisina, luettelee dosentti Sofia Kotilainen vastaukseksi kysymykseen, mistä nimet kumpuavat.
Pieni kyselykierros osoitti, että moni tallettaa nimeen myös erityisen muiston lapsen syntymähetkestä tai odotusajasta.
Auringonnousun aikaan syntynyt pikkutyttö sai toiseksi nimekseen Auroora, myrsky-yönä maailmaan tullut nimettiin Tuulikiksi. Perheensä "iltatähtien iltatähti", yllätyspoika, sai odotusaikana kutsumanimen Sattuman Santtu, kuten laulussa lauletaan, ja Santerista tuli myös yksi hänen virallisista nimistään.
Yksi nimi syntyi kauan ennen lasta. 12-vuotias tyttö käveli rannalla toivuttuaan vastoin lääkärien odotuksia sairaudesta, joka oli vienyt häneltä vuosiksi kaiken liikuntakyvyn. Meri oli heittänyt rantahiekkaan pienen nahkakukkaron, johon oli poltettu naisen etunimi.
Nimi oli vieras, eikä sitä tuohon aikaan ollutkaan kuin muutamalla kymmenellä suomalaisella. Tytön mielestä nimi oli kaunis, kuten koko ihana maailma. Hän ei unohtanut tuota hetkeä. Kun hänelle kaksi vuosikymmentä myöhemmin syntyi tytär, lapsi sai kukkaron tuntemattoman omistajan nimen. Hänestä tuli Iina.
26.12. kello 20:00 Keskustelu suljettu toistuvan kommentointiohjeen rikkomisen vuoksi.