Noin 10 700 vuotta sitten maa-aluetta, jota nykyään nimitetään Suomeksi, ei vielä ollut. Itämeren kohdalla oli suuri Ancylus-järvi, joka peitti suuren osan nykyisen Suomen ranta-alueista. Sisä-Suomi oli kuitenkin kuivaa maata ja jääkautena syntynyt jää oli vetäytynyt Pohjanlahdelle.
Etelä-Karjalassa Ancylus-järven ranta ulottui nykyisen Lappeenrannan alueella Ylämaalle ja Nuijamaalle sekä Joutsenon Kuurmanpohjaan nykyisen itärajan tuntumassa.
Muinaisen Suomen rannoilla liikkuivat jo ihmiset. Aikaisemmin on luultu, että nämä ensimmäiset tulijat olivat olleet lähinnä satunnaisia metsästäjiä ja kalastajia, jotka viettivät liikkuvaa elämäntapaa.
Lappeenrannan Joutsenon Kuurmanpohjassa tehdyt arkeologiset kaivaukset ovat kuitenkin muuttaneet tätä kuvaa. Sieltä löydetyt asuinpaikat muinaisen Ancylus-järven rannalta näyttävät vakituisemmilta kuin odotettiin.
– Näyttää siltä, että tänne tullut porukka ei ollutkaan niin liikkuvaista kuin aikaisemmin ajateltiin, kertoo arkeologi Tapani Rostedt.
Ei kota vaan vakituinen asumus
Aikaisemmin katsottiin, että alueelle tulleilla ihmisillä olisi ollut vain kevytrakenteisia kotamaisia asumuksia, jotka oli helppo purkaa ja ottaa mukaan, kun siirrytään uudelle asuinpaikalle. Joutsenossa tehdyissä kaivauksissa on kuitenkin löydetty asumuksia, jotka antavat kuvan paljon pysyvimmistä asuinpaikoista.
– Ne ovat seitsemän metriä pitkiä ja kolme metriä pitkiä soikioita, jotka on kaivettu osittain yli puolen metrin syvyyteen maan alle. Se on ollut sen aikaisilla työkaluilla ihan kunnioitettava saavutus, arkeologi Tapani Rostedt sanoo.
Rostedtin mukaan rakennusten kaivaminen maahan viittaa siihen, että asumus on ollut vakituinen.
– Joko näille asuinpaikoille on tultu useamman kerran, tai sitten niillä on asuttu pidemmän aikaa, Rostedt sanoo.
Näyttääkin siltä, että Lappeenrannan Joutsenosta on löydetty Suomen vanhimmat pysyvät asumukset.
– Ainakaan toistaiseksi toista vastaavaa ei muualta Suomesta tunneta, Tapani Rostedt sanoo.
Selkeät kerrostumat
Arkeologisia kaivauksia haittaa usein se, että kaivauspaikalla on asuttu useiden pitkien eri historiallisten ajanjaksojen aikana. Tämä merkitsee sitä, että eri asutuskausien arkeologiset kerrostumat saattavat sekoittua toistensa kanssa. Tällöin kaivausten perusteella ei pystytä tekemään yhtä selkeitä johtopäätöksiä, kuin jos asuinpaikalla on asuttu vain jokin tietty ajanjakso.
Joutsenon Kuurmanpohjan löytöpaikat ovatkin erityisen hienoja juuri siksi, että niillä on asuttu vain jonkin aikaa, minkä jälkeen ne on hylätty, eikä uusia asukkaita ole paikalle enää tullut.
Löytöjen ajoitus on siis helpompi tehdä.
– Nämä kaikki asuinpaikat sijaitsevat saman muinaisen vedenrannan äärellä, ja niitä on kaikkia todennäköisesti asutettu vain lyhyen aikaa, Tapani Rostedt korostaa.
Joutsenossa on tehty kaivauksia kahdessa paikassa, jotka on radiohiilimittauksella ajoitettu hieman eri aikakausille. Saarenoja 2:n asuinpaikka on ajoitettu noin 10 700 vuoden taakse. Toinen löytöpaikka Muilamäellä on ajoitettu pari sataa vuotta nuoremmaksi eli noin 10 500 vuoden taakse.
Idän tulijat
Näiden kahden kivikautisen asuinpaikan esinelöytöjen erot antavat mielenkiintoisen kuvan asutuksen kehityksestä kivikauden Suomessa. Näyttää siltä, että vanhemmalle Saarenoja 2:n asuinpaikalla asuneet ihmiset olisivat tulleet idästä, ja he olivat vielä vahvasti tämän toisen alueen kulttuurin vaikutuspiirissä.
Tähän viittaavat paikalta tehdyt kiviesinelöydöt, jotka on pääosin tehty piikivestä.
Piitä ei Suomen alueella esiinny. Kivet tai valmiit kiviesineet on siis tuotu muualta, nähtävästi idästä alueelta, josta Joutsenoon tulleet ihmiset olivat lähtöisin. Tosin esineet saattavat olla myös kauppareittien kautta kulkeutuneita.
Merkittävä keksintö
Saarenoja 2:n lähellä sijaitsevalla Muilamäellä on eletty noin 10 500 vuotta sitten, eli se on noin 200 vuotta Saarenoja 2:ta nuorempi asuinpaikka.
Kun Saarenoja 2:sta löydetyt kiviesineet oli tehty piikiviestä, on Muilamäeltä löytyneet kiviesineet valmistettu piikiven sijaan pääosin paikallisesta materiaalista eli kvartsista. Piikivi ja kvartsi olivat kivikauden asukkaalle merkittäviä kivilajeja, koska niistä pystyttiin muotoilemaan esimerkiksi työkaluja.
Paikalla on myös todisteita siitä, miten siirtyminen materiaalista toiseen, piikivestä kvartsiin, on tapahtunut.
Ensiksi kvartsia on yritetty työstää samaan tapaan kuin piikiveä.
– Varsinkin nuoremmalla Muilamäen asuinpaikalla on kvartsiesineitä, joita ei muualta Suomesta tunneta. Ne on selkeästi tehty piitekniikalla eli niin sanotulla tasoiskennällä, Tapani Rostedt kertoo.
Lopulta on kuitenkin siirrytty aivan uuteen valmistustapaan, jolla kvartsia oli helpompi työstää. Asukkaat tulivat samalla tehneensä keksinnön, joka mahdollisti työkalujen valmistamisen paikallisesta raaka-aineesta.
– Voi sanoa, että tämä kertoo ensimmäisestä teknologisesta kehityksestä Suomessa, Tapani Rostedt sanoo.
Tulevat kaivaukset antavat nähtävästi vielä lisää tietoa kiviteknologian kehityksestä kivikautisessa Suomessa.
– Meillä on ensi vuonna tarkoitus mennä kolmannelle kaivauspaikalle, josta saadaan kolmas vertailuaineisto. Sen perusteella voidaan toivottavasti nähdä miten sopeutuminen paikalliseen materiaaliin on loppujen lopuksi sujunut, arkeologi Tapani Rostedt kertoo.
Juttua muutettu 02.01.2018 kello 9.21: Pii muutettu piikiveksi.