Kun saksalaisen nunnan luurankoa tutkineet arkeologit panivat mikroskooppiensa alle hammaskivinäytteitä, he toivoivat niiden kertovan, mitä nykyisessä Saksassa keskiajalla elänyt nainen oli syönyt.
Erityisiä yllätyksiä ei odotettu, sillä vainaja arveltiin vaatimattoman maaseutupaikan vaatimattomaksi asukkaaksi. Vuoden 1100 paikkeilla kuollut nainen sai nimekseen vain koodin B78.
Hänen luurankonsa löytyi seitsemän vuotta sitten nunnaluostarin hautausmaalta Dalheimista, läntisestä Saksasta. Luostarin perustamisaikaa ei tiedetä, mutta tuho tuli 1300-luvulla tulipalossa, jonka syyksi epäillään sotaa.
Historioitsijat arvelevat, että pieni luostari ehti olla käytössä satoja vuosia. Nunnia siellä oli kerrallaan vain toista kymmentä.
Hammaskivi voi kertoa paljon
Suun mikrobien mineraaleista saostuva hammaskivi on tavallinen vaiva. Se altistaa ientulehdukselle ja jopa kiinnityskudossairaudelle, ellei kiveä poistata hammaslääkärissä.
Muinaisten ihmisten tutkijoille hammaskivi on kuitenkin oiva kohde, sillä kerran muodostuttuaan se on ja pysyy. Nykyäänkään sitä ei saa pois kotikonstein.
Koska hammaskiveen jää ruoan hitusia ja jopa bakteereja, tutkimukset antavat tietoa niin ravinnosta kuin tuberkuloosin ja mahahaavan kaltaisista sairauksista.
B78:n elintapaa selvittäneen kansainvälisen tutkimuksen tulos oli aivan odottamaton: kun hammaskiveä liuotettiin, siitä vapautui satoja kirkkaansinisiä pilkkuja, eivätkä ne suinkaan olleet peräisin ruokavaliosta.
B78 oli kuollessaan 45–60-vuotias, eikä hänen jäänteissään näy merkkejä sairauksista tai vammoista, jotka kertoisivat kuolinsyyn. Spektroskopiatutkimusten paljastamat siniset pisteet sen sijaan ovat ainutlaatuinen todiste hänen työstään taiteilijana.
Pisteet ovat peräisin lapislatsulista, puolijalokivestä, josta jauhettiin ultramariininsinistä väriainetta.
Järkeenkäyvin syy pilkkuihin on, että B78 oli niitä keskiajan kirjuritaitureita, jotka kuvittivat käsikirjoituksia. Hampaista ei ole koskaan ennen löydetty tällaista todistetta. Vielä tärkeämmäksi sen tekee B78:n sukupuoli.
Tutkijat päättelivät, että erittäin kallista ainetta päätyi B78:n suuhun siveltimestä. Maalarina hän lienee nuolaissut sivellintään tuon tuosta saadakseen siihen terävän kärjen.
Vaihtoehtoiset selitykset ontuvat
Muitakin selityksiä voisi olla, mutta tutkijat eivät pidä niitä todennäköisinä.
Välimeren ja islamilaisissa maissa lapislatsulia käytettiin muinoin lääkkeenä, mutta keskiaikaisesta Saksasta siitä ei ole näyttöä. Lapislatsulia saattoi joutua suuhun myös pyhäinkuvien suutelusta, mutta tuo tapa yleistyi vasta kauan B78:n elinajan jälkeen.
Vaihtoehtoisista selityksistä uskottavin on, että nainen valmisti lapislatsulista väriä kirjurille hakkaamalla kiviä morttelissa. Siitä olisi voinut päätyä väritomua hänen suuhunsa.
Pilkkujen jakautuminen suuontelossa kuitenkin viittaa juuri siveltimen nuolemiseen, sanoo mikrobioarkelogi Monica Tromp saksalaisesta Max Planck -instutuutista. (siirryt toiseen palveluun)
Arvoaineita annettiin vain parhaiden käyttöön
Ilman kirjapainotaitoa kirjallisuus kopioitiin keskiajalla käsin. Se tapahtui pitkään lähes pelkästään luostareissa. Arvokkaimmat käsikirjoitukset olivat hyvinkin koristeellisia. Niiden teettäminen ja omistaminen kertoi vauraudesta ja korkeasta asemasta.
Tekijältään työ vaati suurta ammattitaitoa ja tarkkuutta. Lapislatsulin ja muiden jauhettujen puolijalokivien lisäksi kuvitukselle annettiin hohtoa muun muassa lehtikullalla ja -hopealla.
Joihinkin kirkkaisiinkin väreihin saatiin raaka-aineita lähiluonnosta, mutta lapislatsuli oli tuontitavaraa nykyisestä Afganistanista. Hinnaltaan se vastasi kultaa. Arvoaineita pääsivät luostareissa käyttämään vain ykkösluokan taiturit.
Nöyrä nainen oli nimetön
Keskiaikaisten luostarien kirjurien on oletettu olleen lähes pelkästään miehiä – munkkeja sulkakynineen pergamentin ylle kumartuneina luostarin kirjastossa kynttilän valossa. Asenne on ollut historiantutkimuksessa ja arkeologiassa tavallinen: aktiivisia toimijoita on pidetty miehinä, ellei ole nimenomaisesti toisin todistettu.
Ennen 1400-lukua kirjurit eivät yleensä signeeranneet töitään. Työskentely nimettömänä oli merkki nöyryydestä, jota edellytettiin etenkin naisilta. Kun signeeraaminen yleistyi, käsikirjoitusten kopioinnin huippuaika luostareissa oli jo kauan sitten ohi.
Jopa nunnaluostarien kirjastoissa yli 85 prosenttia signeeratuista keskiaikaisista käsikirjoituksista on miesten nimissä.
Nyttemmin on kuitenkin osoittautunut, ettei naisten nimien puuttuminen tarkoita naiskirjurien puuttumista. Käsikirjoitusten tutkimuksissa on löydetty yhä enemmän vihjeitä nunnaluostarien aktiivisesta roolista korkealuokkaisten käsikirjoitusten tuotannossa.
B78:n salaisuus ei olisi paljastunut ilman arkeologian tutkimusmenetelmien edistymistä. Tällä kertaa ratkaisevia olivat spektroskopiamenetelmät, joilla saadaan tietoa aineiden rakenteesta ja pitoisuuksista tutkimalla aineille ominaista säteilyä.
Tulokset asettivat B78:n aivan eri paikkaan aikansa kulttuurisella maailmankartalla kuin tutkijat alkujaan olettivat.
Vaatimattoman maaseutuluostarin nimetön nunna olikin osa isoa kansanvälistä verkostoa, joka ulottui Afganistanin kaivoksista Egyptin ja Konstantinopolin kauppareittejä pitkin hänen yhteisöönsä Saksaan, kuvailee yhdysvaltalaisen Harvardin yliopiston historioitsija Michael McGormick.
– Hän ei ainoastaan maalannut, vaan käytti erittäin harvinaista ja kallista väriä hyvin syrjäisessä paikassa. Se panee miettimään, kuinka monta muuta taiteilijaa löytäisimme keskiaikaisilta hautausmailta, jos vain etsisimme, sanoo päätutkija, Max Planck -instituutin antropologi Christina Warinner.
B78:n tutkimus on luettavissa Science Advances (siirryt toiseen palveluun) -julkaisusta.