Taasko meillä on tuota hylkeenlihaa! Niin kivikauden suomalainen saattoi puuskahtaa istahtaessaan aterialle – tai sellaisen kuvan voi maalailla kivikautisilta asuinpaikoilta löytyneistä tyypillisistä ruoanjätteistä, hylkeenluista.
Arkeologisten tutkimusmenetelmien kehittyminen on kuitenkin muuttamassa kuvaa tuolloisesta ruokavaliosta. Kalaa syötiin paljon enemmän kuin vanhat arkeologiset menetelmät ovat antaneet ymmärtää, sanoo arkeologi Satu Koivisto Helsingin yliopistosta.
Suomen hapan maaperä hävittää nopeasti kaiken eloperäisen aineen, myös ruoanjätteet. Uusille menetelmille kuitenkin riittävät maaperän pienet vihjeet, kalanluitakin pienemmät.
Koivisto oli mukana juuri valmistuneessa kansainvälisessä tutkimuksessa, johon kehitetty mineraloginen menetelmä osoittaa, että Iijoen suistossa Pohjois-Pohjanmaalla pyydettiin lohta jo kivikaudella.
Todiste löytyi Yli-Iin Kierikin asuinpaikalta, siellä noin 5 600 vuotta sitten loimunneen tulisijan maaperästä. Kierikissä oli tuolloin asuttu jo puolisentoista tuhatta vuotta eli miltei siitä asti, kun alue kohosi merestä.
Lohenluut puuttuivat
Tutkimus alkoi yhteydenotolla israelilaisesta Haifan yliopistosta, Koivisto kertoo.
– Meillä kun on tämä hapan maaperä ja kaikki orgaaniset todistusaineistot säilyvät tosi huonosti, niin heitä kiinnosti tällainen menetelmällinen kehitystyö. Olisiko maaperässä kuitenkin säilynyt pienenpieniä hippusia, jotka antaisivat uutta tietoa siitä, mitä täällä on syöty ja miten eletty?
Yli-Ii on Koivistolle tuttua seutua jo 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun kaivauksilta. Jo silloin heräsi ajatus, että totta kai ihmiset olivat siellä hyödyntäneet lohta, vaikka asuinpaikoilta on saatu talteen lähinnä vain hylkeenluuta, hän sanoo.
Väitöstutkimuksessaan hän keskittyi kivikauden puisiin kalanpyydyksiin. Liistekatiskat olivat pitkään voittamaton menetelmä erityisesti kalojen kutupyynnissä, ja järvistämme ja muinaista jokisuista löytyy sellaisten pyydysten jäännöksiä hyvinkin paljon, Koivisto kertoi Yle Uutisten toissasyksyisessä jutussa.
Laboratoriotutkimuksia Haifassa ja Helsingissä
Mineralogista tutkimusta varten Koivisto palasi Kierikkiin. Seuranaan hänellä oli Haifan yliopiston kanadalainen tutkija Don Butler. Kierikinkankaalla olivat meneillään yleisökaivaukset, ja Koivistolle ja Butlerille tarjoutui hyvä tutkimuskohde kuin tilauksesta.
– Siellä oli yhdessä asumuspainanteessa liesi, jota Kierikkakeskuksen arkeologi Sami Viljanmaa oli pyrkinyt kiertämään. Sami tiesi, että sieltä tulee niin paljon ihan pientä luuhippua, luujauhoa, että sen kaivaminen ja seulominen olisi todella hidasta eikä oikein sopinut yleisökaivaukselle.
Tutkijat pussittivat noin neliömetrin kokoisen tulisijan maaperästä kymmeniä näytteitä. Butler vei joitakin lusikallisia Haifan sedimenttiarkeologiseen laboratorioon, Koivisto useita ämpärillisiä Helsingin yliopiston arkeologiseen laboratorioon tarkkuusseulontatestauksiin.
Tutkijat vertasivat näytteiden mineralogista koostumusta Museovirastosta saatuun laajaan arkeologiseen vertailuaineistoon. Vertailua tehtiin myös lohen luihin, niin arkeologisiin kuin nykyisiin. Nykyluille tehtiin myös polttokokeita.
Lisäksi tutkijoilla oli laajat aineistot muista kalalajeista, kuten siiasta, särkikaloista, hauesta ja nieriästä, sekä nisäkkäistä, muun muassa hylkeestä ja peurasta.
– Sellaisista, jotka ovat tyypillisiä kivikautisten asuinpaikkojen jätefaunassa. Siten varmistimme, että palaneella lohella ja sen sukulaisella taimenella on ihan omanlainen mineraloginen merkkinsä. Se pystyttiin jäljittämään myös Kierikinkantaan maanäytteistä, Koivisto kertoo.
Merkki olivat kalsiummagnesiumfosfaattimineraalit, joita muodostuu vain, kun lohen ja sen sukulaisen taimenen luut palavat. Muista kaloista ja nisäkkäistä niitä ei synny.
Ilman arkeologiaa tietäisimme hyvin vähän ajasta, josta ei ole kirjallisia lähteitä.
Kaivauksilla on kuitenkin myös nurja puoli. Kerran kaivettu on yleensä yhtä kuin tieteellisesti tuhottu. Tarkalla kaivausdokumentaatiolla varmistetaan tulosten käyttökelpoisuus myös tulevaisuudessa, mutta kaikella on rajansa.
Paljon on sellaista, mitä vanhoilla menetelmillä ei kyetty tutkimaan. Nyt olisi korkea aika hyödyntää uusia menetelmiä, Koivisto sanoo.
– On aika lailla mennyttä maailmaa, että kaivettu maa vain katsotaan seulalla läpi ja saa sitten jäädä.
Löytöjä seuloutuu hukkaan
Arkeologisilla kaivauksilla maa kaavitaan kerros kerrokselta ja löytöjen ja muiden havaintojen paikka ja syvyys dokumentoidaan. Kivikautiselta asuinpaikalta tarkkasilmäinen saattaa saada epäorgaanisen aineen lisäksi löytöpussiin myös luusirpaleen, joka on säästynyt, koska on aikoinaan päätynyt tuleen.
Hyvin pienet ja maan väriset löydöt kuitenkin joutuvat helposti ämpäriin, johon kaivaja mättää maan. Ämpäristä maa kaadetaan seulaan.
– Seulomisesta on tehty paljon tilastollisia testauksia. Jos halutaan saada kalanjäännöksiä talteen, niin seulan silmäkoko saa olla korkeintaan kaksi millimetriä. Suomessa seulassa on yleensä 4–5-millinen, joskus jopa sentin verkko, Koivisto kertoo.
Hänen mukaansa on ihan selvää, että kalan luuaineistot ovat löydöissä aivan aliedustettuja. Pelkästään seulojen silmäkoon pienentäminen ei kuitenkaan riitä korjaamaan tilannetta, vaan kaikilta kaivauksilta pitäisi ehdottomasti ottaa jokin tietty systemaattinen otos maanäytteitä, hän sanoo.
– Niitähän voi säilöäkin, elleivät rahkeet heti riitä analysointiin. Kun merkit ihmisten toiminnasta ovat säilyneet maaperässä tuhansia vuosia, niin kyllä ne siinä minigrippussissakin säilyvät joitakin vuosia odottamassa menetelmien kehittymistä. Tietysti pitää varmistaa, pitäisikö näytteet säilyttää kylmässä tai pimeässä.
Yhteisöllä oli merkitystä
Millainen joukko lohta popsi Yli-Iin Kierikinkankaalla runsaat viisi tuhatta vuotta sitten?
– Se oli jokisuun yhteisö. Sekä joessa että suistoalueella riitti ruokaa isolle porukalle. Varmasti on ollut ihan hyvät oltavat, arkeologi Satu Koivisto arvioi.
Ihmiset asuivat ainakin talvisin osin maahan kaivetuissa hirsirakennuksissa ja tietyssä vaiheessa rupesivat harrastamaan myös rivitaloasumista, eli selvästikin yhteisöllä oli merkitystä, hän päättelee.
Yli-Iistä tunnetaan hyvin paljon asumuspainanteita. Ne ovat suhteellisen isoja ja erottuvat maastossa edelleen hyvin.
– Tarvittiinko porukkaa enemmän joitakin tiettyjä touhuja varten, esimerkiksi kalastukseen ja hylkeenpyyntiin? Sitä on mietitty.
Jos lohisaaliit olivat runsaita, väkeä piti riittää sekä patojen rakentamiseen ja ylläpitoon että saaliin jälkikäsittelyyn.
Maan kohoaminen ajoi vaihtamaan paikkaa
Maa kohoaa Pohjois-Pohjanmaan rannikolla edelleen miltei senttimetrin vuodessa. Viisi vuosituhatta vuotta sitten kohoaminen oli hyvin paljon nopeampaa.
– On laskeskeltu, että noin parinkymmenen vuoden välein on pitänyt siirtää asuinpaikkaa vähän lähemmäksi sitä vetäytynyttä merenrantaa, Koivisto kertoo.
Kierikinkankaan asukkailla oli yhteyksiä myös muuhun maailmaan. Muutoin sieltä ei olisi löytynyt muun muassa balttialaista meripihkaa. Tuontiesineiden runsaus kertoo, että vaihdantaverkostot olivat jo vakiintuneet, Koivisto sanoo.
– Vastineeksi on usein väläytelty traania, turkiksia ja hyljeöljyä, mutta minä kyllä sanoisin, että myös kuivatulla kalalla on voinut olla merkitystä vaihdantataloudessa.
Lohijoet vetivät väkeä
Liikkuneet eivät vain tavarat, vaan myös ihmiset. Keramiikka- ja kivilöytöjen perusteella heitä tuli pitkienkin matkojen takaa, kun lohi nousi Pohjannmaan jokiin.
– Vielä historiallisella ajalla Pohjanlahteen laskevat joet olivat niin varteenotettavia lohenkalastuspaikkoja, että niille tuli sesonkiluonteisesti kalastajia jopa Vienan-Karjalasta saakka.
Koivisto on etsinyt tietoja lohen määristä. Niitä löytyy esimerkiksi suurelta Kemijoelta. Jonkin verran on tietoja Iijoeltakin, mutta ne eivät ulotu kovin kauas taaksepäin, Koivisto kertoo.
– Kemijoelta on hyvin tarkkaa kirjanpitoa saalismääristä satojen vuosien ajalta. Mutta kaikki isot lohijoethan on padottu sähköntuotantoa varten. Se oli lohestuksen loppu.
Satu Koivisto on työssään keskittynyt soihin, järviin ja muihin kosteikkoihin. Sellaisissa säilyy niitäkin muinaisjäänteitä, luuta, puuta, nahkaa ja muuta orgaanista, joita kuivalta maalta on turha etsiä.
Kierikissä on vielä paljon tutkimuspotentiaalia, Koivisto sanoo. Hänen toivelöytönsä on lohipato.
– Kierikin tutkimuksissa on keskitytty erityisesti asumuspainanteisiin. Jos mentäisiin painannekylien liepeille ja edustoille, muinaisille ranta-alueille, jotka nykyisin ovat pitkälti vesijättöä, niin lohipadon jäännös olisi todella järisyttävä löytö.
Iijoen voimalaitosten rakentaminen ja säännöstely ovat tosin saattaneet jo haperruttaa kaikki orgaaniset arkeologiset aineistot, hän tuumii.
Toiveelleen hänellä on kuitenkin perusteita tutkimaltaan Purkajansuolta.
– Kaikki kalastusrakenteiden osat, joita siellä oli tallella, olivat jääneet tulvan alle ja säilyneet kaatuneina muinaisessa merensalmessa. Lohta on varmasti kalastettu siellä joen puolella, erityisesti koskipaikoissa ja saarien liepeillä.
Puolustusvarustus vai lohipato?
Koivisto on aika vakuuttunut, että Kierikkisaaren ja Kierikinkankaan välissä on kivikaudella ollut jopa järeä lohipato.
– Tietenkin virtaukset ja säännöstely ovat varmaankin tuhonneet sen aika tehokkaasti, mutta rannan puolella on sellaisia soistumia, joissa voisi olla jäljellä jotakin arkeologisesti kiinnostavaa.
Kierikkisaaresta löytyikin jo 1960-luvun kaivauksissa merkkejä paalurakenteista. Ne on tähän saakka tulkittu mahdollisesti puolustusvarustukseksi, kulkusilloiksi tai tulva-aidaksi.
– Itse kyllä löydän niistä paljon yhtymäkohtia historiallisen ajan lohipatoihin. Sellaisiin jos pääsisi kiinni, niin saisi vielä vähän enemmän kättä pidempää siitä, miten kivikauden iijokiset pyysivät lohta.
Kalastus oli kauan puskuri nälkää vastaan
Puolustusrakennelmat ja riittien merkit taitavat olla niitä arkeologisia tutkimuskohteita, jotka kutittelevat eniten maallikoiden mielikuvitusta ja ehkä monia tutkijoitakin. Arjen asiat saattavat tuntua tavallisilta ja epäseksikkäiltä.
– Se on vähän hassua, koska kalastuksella on ollut aivan valtavan suuri merkitys täällä Suomen alueella, kommentoi Satu Koivisto.
Kalastus oli pitkälle historialliseen aikaan vähintäänkin puskurielinkeino. Jos muista ruoista on ollut pulaa, niin kalastukseen on aina voinut turvautua.
Saviastian kappale voi kertoa kalasopasta
Tutkijoiden kiinnostus kalastukseen on Koiviston mukaan lisääntynyt viime aikoina.
– Tuntuu, että se on koko Pohjois-Euroopassa todella kuuma aihe. Sitä tutkitaan erilaisin menetelmin ja vähän erilaisista kulmista. Kalastuksen merkitys kivikautisille ja vielä myöhemmillekin yhteisöille vaikuttaa olleen paljon suurempi kuin on ajateltu.
Yksi keino, jolla muinaisen kalastuksen jäljille voidaan päästä, ovat keramiikankappaleiden lipiditutkimukset.
– Keramiikan karstoista voidaan selvittää, onko pytyissä ollut veden elikoita vai jotakin nisäkäs- tai kasviperäistä. Hyvin monessa paikassa kalan merkitys on tullut esille, kun menetelmät ovat kehittyneet ja on päästy paljon tarkempiin määrityksiin.
Tutkimuksissa on erottumassa erityisesti makean veden kalojen merkitys.
– Vaikka olisi asuttu lähellä rannikkoa, niin silti keramiikka-astioissa on valmistettu soppaa makean veden kaloista. Bioarkeologisia tutkimuksia on käynnissä tosi paljon, kuten myös kalastusvälinetutkimuksia, kuten minunkin väitöskirjassani, Koivisto kertoo.
Puisia kalastusrakenteita on tullut esiin ympäri Itämerta, muun muassa Skandinaviassa, Baltian maissa ja Pohjois-Saksassa.
– Se pistää miettimään, että nämä ihmiset ovat todella satsanneet niiden valmistamiseen. Kalastuksella on ollut merkittävä rooli heidän toimeentulossaan, sanoo arkeologi Satu Koivisto.
Kierikinkankaan lohitutkimus on luettavissa Nature Scientific Reports (siirryt toiseen palveluun) -julkaisusta. Kierikkikeskuksen sivulla (siirryt toiseen palveluun) on kaivausraportteja ja löytöluetteloita Kierikinkankaan kaivauksista.