Katukylttiä ei näy. Epäilen, olemmeko varmasti oikean tienpätkän varrella. Katukävelijä Johannes Laitila vakuuttaa, että sijaintimme on oikea.
Olemme teollisuusalueella Helsingin Suutarilassa, jossa ennen sijaitsi Airamin tehdas. Etsimme entistä Lamppukujaa, nykyistä Hehkulankaa.
Kyltti löytyy tien toisesta päästä, ja virallinen suorituksemme voi alkaa.
Kävelemme Hehkulangan päästä päähän. Se on aakkosjärjestyksessä 511:s katu, jonka Laitila kävelee.
Maaginen aloitus Aadolfinkadulta
Katukävely ei ole mikään trendiharrastus, Laitilakin tietää itsensä lisäksi vain pari kolme katukävelijää. Idean harrastukseensa hän sai lehtiartikkelista.
– Luin vuonna 2012 haastattelun miehestä, joka kävelee Helsingin kadut aakkosjärjestyksessä. Mietin jo silloin, että tässä on jotain todella mielenkiintoista.
Tammikuussa 2016 Laitila sitten aloitti Aadolfinkadulta Helsingin Kalliosta.
– Siinä oli jotain maagista. Katu näytti uskomattoman kauniilta, ja tilanteessa oli jotain todella jännittävääkin. Rakennukset ja jopa seinien graffitimaalaukset tuntuivat näyttäytyvän uudella tavalla.
Alussa oli Henriksdahl
Hehkulanka on kävelty nopeasti. Teollisuusalueelta siirrymme pientaloalueelle Heikinlaaksoon, jossa käveltäväksemme osuu Heikinlaaksontie.
– Kadunnimissä on usein tullut vastaan se, että monen taustalla on ruotsinkielisen tilan nimi. Heikinlaakson nimi perustuu vanhaan nimeen Henriksdahl.
Katujen nimiin liittyy monenlaisia tarinoita. Niitä ja Helsingin katujen nimiä voi tutkia Helsingin karttapalvelusta.
Kaupunki avartuu kulkiessa
Laitilan käsitys kotikaupungista on muuttunut katukeräilyn myötä.
– Täällä asuessaan on helppo päätyä kulkemaan aina samoja polkuja. Mutta kun menee korttelinkin verran eri teitä, huomaa usein löytävänsä jotain aika erilaista. Helsinki on monipuolisempi paikka kuin olen ajatellut.
Myös ennakkoluulot asuinalueista karisevat, kun kulkee ympäri kyliä.
– Esimerkiksi Puotilassa näin yllättäen kauniita, vanhoja taloja. Olin tottunut ajattelemaan, että sellaisia on esimerkiksi Munkkivuoressa, ei Puotilassa.
Turismia ja mindfulnesia
Olemme kulkeneet Heikinlaaksontietä jo useamman sata metriä. Kadunvarret ovat täynnä erityylisiä pientaloja. Autoja ja busseja ajaa tasaisesti ohi.
Hyötyliikunnan lisäksi minun on vielä vaikea hahmottaa kävelemisen ideaa. Keräilykö tässä on se juttu?
– Tätä voi ajatella pelkkänä keräilynä, jossa kerätään katuja. Toisaalta tämän voi ajatella mahdollisuutena olla turisti omassa kotikaupungissaan, Laitila avaa katukävelyn eri puolia.
Kolmaskin taso löytyy.
– Onhan tässä tällainen mindfulnes-tasokin, jossa keskitytään olemaan läsnä – kaduilla. Tämä on aika hiljaista ja rauhoittavaa hommaa.
Itse luodut säännöt
Laitila pitää kirjaa kävelemistään kaduista. Tämän lisäksi hän kirjoittaa blogia, jossa kertoo harrastuksestaan.
Helsingissä on yli 4 500 katua, ja jos Laitila säilyttää nykyisen kävelytahtinsa, valmista tulee vuonna 2043. Kaupunki kasvaa ja laajenee koko ajan ja katujenkin määrä muuttuu. Laitila ei tästä hermostu.
– Itse luomani säännöt sanovat, että kävelen ne kadut, jotka ovat vallitsevalla hetkellä jonossa seuraavina.
Kadut ovat aina odottamassa
Jäljellä on vielä päivän viimeinen kävelypätkä, ja se on Heikinniementie. Tänään liikumme autolla, mutta yleensä Laitila taittaa katujen väliset matkat julkisilla.
– Työpäivän jälkeen ei jaksa tehdä kovin montaa reissua, ja yleensä yhdellä kertaa tulee käveltyä maksimissaan kolme katua.
Heikinniementie sijaitsee Meilahdessa, entisen kartanon talousrakennusten alueella. Lumisessa talvimaisemassa kauniimpaa miljöötä saa hakea. Tuskinpa olisin koskaan poikennut tänne, ellei se olisi osunut tämän päivän suoritukseen.
Harhaileva mieleni alkaa hiljalleen keskittyä tarkkailemaan ympäristöä ja pääsen jyvälle harrastuksen koukuttavuudesta. Matkailu avartaa pienessäkin mittakaavassa.
Laitilalle katukävelystä on tullut jo osa identiteettiä.
– Nyt kun näitä katuja on kävellyt, niin on vaikeaa kuvitella elämää ilman katukävelyä. Jos ei ole mitään muuta tekemistä, niin mulla on aina kadut odottamassa.
Laitilan urakka tuntuu loputtomalta, kadut on kävelty reilun kahdenkymmenen vuoden kuluttua.
Mies itse näkee jo vuosikymmenten päähän.
– Vähän jännittää, mitä sitten tapahtuu, kun kadut joskus loppuvat. Tässä on niin paljon hyviä puolia, että ei huvittaisi luopua ollenkaan.
Katso Puoli seitsemän juttu katukävelystä tästä: