Yhtäkkiä mikään ei enää tuntunut miltään.
Vain muutamaa viikkoa aiemmin Sandra Eriksson oli karsiutunut 3 000 metrin estejuoksun alkuerissä uransa neljänsissä MM-kisoissa Pekingissä vuonna 2015.
Erikssonin elämän stressitekijät olivat kasaantuneet jo jonkin aikaa.
Nyt hän oli pohjalla. Eriksson romahti.
– En enää pystynyt käsittelemään omia tunteitani, joten sulkeuduin itseeni. Kävelin ympäriinsä zombiena, oli kuin olisin ollut oman kehoni ulkopuolella. Kaikki menetti merkityksensä, Eriksson sanoo.
29-vuotias Eriksson kertoo ensimmäistä kertaa julkisuudessa ahdistuksestaan ja elämänsä synkimmästä vaiheestaan Sportmagasinetin tekijöiden uudessa Sportliv-sarjassa.
Vaikka synkin jakso on jo takana, aihe on yhä hyvin herkkä. Eriksson puhuu hiljaa, keskittyneesti ja valitsee sanansa tarkasti.
Romahduksen jälkeen hän valvoi yöt ja nukkui päivät, eikä mikään tuntunut minkään arvoiselta.
– On todella erikoinen fiilis, kun tunteet katoavat. Onhan se raskasta kun voi huonosti ja ahdistaa, mutta se on paljon mukavampaa kuin ettei tunne yhtään mitään.
Jos olisin oikeasti sairas, makaisin kai sängyn pohjalla enkä jaksaisi nousta, hän ajatteli. En minä ole sairas. Olen vain vähän kummallinen.
Suomea 11 kertaa arvokisoissa edustanut juoksija haluaa nostaa esiin urheilijoiden mielenterveysongelmat. Hän haluaa auttaa muita.
Eriksson ei ymmärtänyt, että hänen tuntemansa ahdistus ei ollut normaalia, ennen kuin hän alkoi voimaan paremmin. Hän ei tiennyt tarpeeksi psyykkisistä sairauksista eikä tunnistanut oireita.
Jos olisin oikeasti sairas, makaisin kai sängyn pohjalla enkä jaksaisi nousta, hän ajatteli. En minä ole sairas. Olen vain vähän kummallinen.
Järkevät päätökset olivat mahdottomia
Tunteet palasivat muutamassa viikossa, mutta tilalle tuli ahdistus.
Eriksson kuvailee, että kevyempi ahdistus tuntui möykkynä rinnassa. Hengitys kävi raskaaksi ja koko kehon valtasi epämiellyttävä olo. Tunteen kanssa oli kuitenkin mahdollista selviytyä arjessa.
Kun ahdistus oli pahimmillaan, pienetkin askareet kävivät mahdottomiksi.
– Tiskikoneen tyhjentäminen tai ruoan tekeminen ei yksinkertaisesti onnistunut. Sellaisessa tilassa ei pysty tekemään järkeviä päätöksiä. Vaikka tietää, mitä pitäisi tehdä ja miten, mikään ei toimi. Tunteet ovat liian intensiivisiä.
Maalaaminen on Erikssonille tärkeä henkireikä, jopa terapiamuoto. Yleensä hän jättää tunteensa taiteen ulkopuolelle, mutta keväällä 2016 hän piirsi taulun, joka peilasi hänen vointiaan.
Erilaisia tunteita edustavat eriväriset viivat sojottavat taulussa kaikki eri suuntiin. Eriksson kutsuu teosta “mielialojen vaihtelutaulukseen”.
– Näin vakaa minä olin, hän sanoo vienosti hymyillen.
Suostuin lopulta tapaamaan psykiatrin ja hän halusi, että alan syödä masennuslääkkeitä. Kieltäydyin jyrkästi ja suutuin, kun sitä ehdotettiin.
Sandra Eriksson
Pahin jakso kesti kahdeksan kuukautta. Eriksson kävi säännöllisesti psykologilla, joka halusi lähettää hänet psykiatrin vastaanotolle.
– Suhtauduin siihen skeptisesti, koska en mielestäni voinut niin pahoin. Koin, etten tarvitse lisää apua. Suostuin kuitenkin lopulta tapaamaan psykiatrin ja hän halusi, että alan syödä masennuslääkkeitä. Kieltäydyin jyrkästi ja suutuin, kun sitä ehdotettiin.
Muutaman viikon mietittyään hän kuitenkin aloitti lääkityksen. Lääkkeet eivät aina toimi suunnitellusti, ja kestää hetken kunnes sopiva annostus löytyy, mutta Eriksson huomasi nopeasti eron.
– Suurimmat nousut ja laskut hävisivät ja mieliala tasaantui. Sain taas rauhan.
Uusi matka alkoi leikkauspöydältä
Vointi parani ja Eriksson oli jättämässä synkät kuukaudet taakseen. Henkisesti rankka kilpailukausi 2016 veti hänet kuitenkin takaisin pinnan alle.
Allergiavaivat romuttivat mitalitavoitteet Amsterdamin EM-kisoissa. Kuukautta myöhemmin olympialaisten finaalipaikka Riossa jäi haaveeksi. Mikään ei toiminut. Syytä hän ei ole vieläkään saanut selville.
Eriksson otti takaiskun todella raskaasti. Pettymyksen käsittely oli hankalaa ja ahdistus oli jälleen saamassa yliotteen – kunnes lopullinen käännös parempaan tuli yllättävää kautta.
Eriksson kokee, että urheilu on auttanut häntä henkisten haasteiden hallinnassa, mutta syksyllä 2016 juoksutauko koitui pelastukseksi.
Vuoden vaivannut nilkkavamma päätettiin operoida, ja leikkaus osoittautui lopulliseksi käännekohdaksi. Lääkitys oli aloitettu liian lähellä kisakautta, eikä IK Falken -juoksijan vointi ollut kesällä vielä tarpeeksi vakaa.
– Leikkaus ei ole ikinä urheilijalle se mieluisin juttu, mutta tällä kertaa se tuntui mukavalta. Tarvitsin taukoa. Oikeastaan vasta siitä sain sen tarvitsemani uuden alun. Uusi matka alkoi.
Pelkäsin, ettei minua valittaisi mukaan kilpailuihin, koska minun pelättäisiin alisuoriutuvan.
Sandra Eriksson
Pelkäsi kertoa ongelmistaan
Sandra Eriksson asuu nyt seitsemättä vuotta Ruotsissa. Suomen ennätysnainen käy säännöllisesti psykologinsa luona psykiatrisiin ongelmiin erikoistuneella klinikalla Tukholmassa.
Klinikka on tarkoitettu pelkästään maajoukkuetason urheilijoille. Vastaavaa ei Suomesta löydy, kuten ei myöskään tutkimustuloksia mielenterveysongelmien laajuudesta urheilijoiden keskuudessa.
Muun muassa Ruotsissa tehdyt tutkimukset osoittavat, että jopa 40 prosenttia huippu-urheilijoista kokee uransa aikana henkistä oireilua. Suomessa harva on avoimesti puhunut vaikeuksistaan, ja myös Sandra Eriksson vaikeni pitkään.
– Pelkäsin, ettei minua valittaisi mukaan kilpailuihin, koska minun pelättäisiin alisuoriutuvan. Ei kukaan minulle ole mitään tällaista sanonut eikä mikään ole viitannut siihen, että minua kohdeltaisiin eri tavalla. Minä kuitenkin pelkäsin, että ihmiset näkisivät vain henkiset ongelmat, eivätkä minua.
Eriksson kokee, että henkisistä ongelmista puhutaan usein vain suorituspaineina, vaikka kyse on paljon laajemmasta ilmiöstä. Kukaan ei ole immuuni esimerkiksi masennukselle, ahdistukselle tai syömishäiriölle.
Urheilijat ovat myös ihmisiä, eivät vain urheilijoita, 25-kertainen Suomen mestari muistuttaa.
– En minä häpeä ongelmiani. Aina on kuitenkin olemassa pelko siitä, että ihmiset luulevat minun epäonnistuvan, koska olen henkisesti heikko. Sillä ei kuitenkaan ole ahdistuksen kanssa mitään tekemistä.
Avun hakeminen osoittaa rohkeutta
Mielenterveysongelmat eivät estä huippu-urheilijan uraa.
Sandra Eriksson tähtää täysillä kohti syksyn yleisurheilun MM-kisoja. Loukkaantumisten vuoksi pääpaino on ainakin aluksi 1 500 metrillä tutun ykkösmatkan 3 000 metrin esteiden sijaan. Jos kaikki menee täydellisesti, kesällä 30 vuotta täyttävä juoksija osallistuu Dohassa molemmille matkoille.
Ahdistusta hän ei ole onnistunut selättämään ja viimeiset vuodet ovat olleet mielialan vuoristorataa. Eriksson päätti lääkityksen syksyllä 2017. Hän tunsi olonsa vakaaksi ja halusi kokeilla elää ilman.
Marraskuussa 2018 hän aloitti uudelleen lääkkeiden syönnin.
– Kun huomasin, että halu tehdä asioita alkoi taas haihtua, eikä mikään tuntunut motivoivalta tai kivalta, päätin että kannattaa kokeilla lääkkeitä uudestaan. Tunsin heti, että päätös oli oikea.
Sandra Eriksson on saanut ongelmansa hallintaan ja pystyy tänä päivänä elämään normaalia elämää. Ulostulollaan hän haluaa tukea muita vastaavassa tilanteessa.
Hänen neuvonsa on selvä. Vaikka ajatus asian myöntämisestä tuntuisi pelottavalta, apua kannattaa hakea.
– Puhu jonkun kanssa. Oikeastaan kenen tahansa kanssa aluksi. Mikään ongelma ei ole liian pieni.
– Avun pyytäminen ei ole heikkouden merkki. Päinvastoin osoittaa vahvuutta, jos uskaltaa hakea ja ottaa vastaan apua. Jos joku väittää jotain muuta, hän on väärässä, Eriksson sanoo.
Janne Isaksson
Lue myös: