Juttu on julkaistu Norjan yleisradion NRK:n sivuilla 27. tammikuuta. Voit lukea alkuperäisen norjankielisen jutun täältä. (siirryt toiseen palveluun)
– Olimme perinteisiä vanhempia. Emme halunneet, että Mats valvoisi kaiket yöt, Mats Steenin isä Robert Steen sanoo.
On elokuun 23. päivä vuonna 2018. Robert istuu työpaikkansa lähellä olevassa kahvilassa Oslon keskustassa ja kertoo pojastaan. Puhuminen sattuu, mutta tekee samalla hyvää, hän sanoo.
– Jälkikäteen ajatellen meidän olisi pitänyt kiinnostua enemmän Matsin pelaamisesta ja kaikesta siihen liittyvästä. Emme kuitenkaan osanneet, ja siksi se maailma jäi meille oudoksi.
Tuntemattomat ystävät saapuivat hautajaisiin
Neljä vuotta sitten Robert seisoi poikansa arkun äärellä oslolaisella hautausmaalla ja piti muistopuhetta.
Sinisillä tuoleilla Robertin sanoja kuuntelevien perheenjäsenten ja Matsin hyvin tuntemien sairaalan työntekijöiden joukossa istui ihmisiä, joita perhe ei tuntenut. Vain Robert-isä oli tavannut heidät. Kerran, hautajaisia edeltävänä iltana.
Koska Mats oli viimeisten vuosiensa aikana tuskin poistunut perheen talon kellariasunnosta, tuntui oudolta, että hänen hautajaisiinsa tuli tuntemattomia ihmisiä.
Vielä oudompaa oli, ettei edes valkoisessa arkussa makaava Mats ollut koskaan tavannut näitä ihmisiä.
Mutta he eivät tunteneetkaan Matsia Matsina. He tunsivat hänet Ibelininä: ylhäissyntyisenä miehenä, viettelijänä ja etsivänä.
Nyt he olivat tulleet läheltä ja kaukaa suremaan menettämäänsä ystävää.
Myöhemmin yksi heistä puhuisi ja kertoisi, että nyt, juuri tällä hetkellä, ihmiset sytyttivät kynttilöitä Matsille joka puolella Eurooppaa ja muistivat häntä rakkaudella.
Elämän rajallisuus
Se oli kirjoitettu tähtiin, se oli koodattu hänen dna:hansa.
Mats, joka 4-vuotispäivänään kuljeksi kruunu päässään, joutuisi muutaman vuoden kuluessa vihattuun pyörätuoliin eikä nousisi siitä enää koskaan.
Robert ja Trude Steen saivat tietää Matsin sairaudesta toukokuussa 1993, kaksi kuukautta ennen pojan nelivuotispäivää.
Pienessä toimistossa Ullevålin sairaalan suuressa tiilirakennuksessa heille kerrottiin syy siihen, miksi heidän poikansa kaatuili, putoili keinusta ja satutti jatkuvasti itseään. Miksi hän ei halunnut kiivetä päiväkodin liukumäen portaita ylös, vaikka hän rakasti liukumäessä laskemista. Miksi hän nousi seisomaan kuin vanha mies, ottaen tukea polvistaan. Miksi hän ei juossut kilpaa muiden lasten kanssa.
Lääkärit kertoivat Robertille ja Trudelle, että Mats sairasti Duchennen lihasdystrofiaa; harvinaista sairautta, joka aiheuttaa pojilla etenevää lihasheikkoutta.
Matsin geeneissä esiintyi virheellinen koodi, joka estäisi hänen lihastensa normaalin kehittymisen.
Lopulta se tuhoaisi lihakset kokonaan.
– Sinä iltana laitoimme Matsin nukkumaan ja soitimme lääkärille, Robert kertoo.
– Meille oli luvattu, että voisimme soittaa milloin vain, jos meillä olisi kysyttävää.
Robert puhui lääkärin kanssa puhelimessa ja Trude istui hänen vieressään. Puolen tunnin keskustelun jälkeen Robert onnistui mielestään löytämään hieman valoa pimeyteen.
– Kysyin, että eihän hän tähän sentään kuole. Lääkäri oli toisessa päässä hetken hiljaa. Sitten hän sanoi, että kokemuksen mukaan harva potilas elää yli 20-vuotiaaksi.
Robert pitää tauon ennen kuin jatkaa.
– Nyt Mats eli 25-vuotiaaksi.
Kun Robert ja Trude yrittivät ymmärtää, mitä lääkärin sanat merkitsivät, tulevaisuuden käsite sai oslolaisessa kodissa uuden merkityksen.
Tulevia vuosia ei enää voinut odottaa toiveikkaana, vaan niistä tuli uhka.
Mats ei eläisi tavallista elämää. Hän ei harrastaisi urheilua eikä tapailisi tyttöjä. Hän ei näkisi maailmaa eikä pystyisi olemaan hyödyksi yhteiskunnalle.
Hän kuolisi nuorena. Hän ei saisi elää oikeaa ja kokonaista elämää.
Näin Robert ja Trude ajattelivat koko sen ajan, kun Mats eli: Mats vietäisiin heiltä, eikä hän pystyisi jättämään jälkeään tähän maailmaan.
Robert ja Trude olivat erehtyneet pahan kerran.
Uusi persoona ykkösistä ja nollista
Jos dna:han piirretty kartta määrittää, kuka meistä tulee jo ennen syntymäämme, millainen mahdollisuus meillä on valita, kuka haluamme olla?
Mats kykeni siihen. Hän loi itselleen uuden elämän.
Vuosituhannen vaihteessa Matsin perhe muutti rivitaloasunnostaan Østensjøstä esteettömään asuntoon Langhusissa Akerhusissa.
Vaikka 11-vuotias Mats sai koulussa luvan pelata Gameboyta välitunnilla, edes Super Mario ei karkottanut tunnetta siitä, että hän oli ulkopuolinen, erilainen.
Mats istui pyörätuolissa, ja avustaja seurasi häntä kaikkialle.
Kun luokkakaverit pelasivat jalkapalloa ja juoksivat ympäriinsä, Matsin vanhemmat pohtivat mitä poika pystyisi harrastamaan.
Lopulta syntyi ajatus. Voisivatko tietokonepelit kiinnostaa Matsia? Isä Robert antoi pojalle perheen koneen salasanan, ja silloin 11-vuotiaalle avautui kokonaan uusi maailma.
– Kymmenen viimeisen elinvuotensa aikana Mats pelasi 15 000–20 000 tuntia, Robert sanoi muistopuheessaan hautajaisissa.
– Se vastaa enemmän kuin kymmenen vuoden kokopäivätyötä.
Mutta kitkatonta pelimaailmaan uppoutuminen ei ollut.
Robert kertoo:
– Kun yöhoitaja saapui kello kymmeneltä illalla, Matsin piti olla jo sängyssä. Yöhoitajan työhön kuului ainoastaan Matsin unen valvominen, eivät nukkumisvalmistelut.
Mats esitti vastalauseita, tietysti, mutta suostui vastahakoisesti menemään sänkyyn aikaisin.
Matsista oli tullut pelaaja, eivätkä pelaajat mene nukkumaan iltakymmeneltä.
Oranssi tukka, lihaksikkaat käsivarret, notkea vartalo. Sellainen oli Matsin pääasiallinen pelihahmo Lordi Ibelin Redmoore.
IIbelininä tai toisena hahmonaan Jerome Walkerina Mats vietti tuhannet tunnit elämästään
Hän itse kirjoitti virtuaalihahmoistaan näin:
”Jerome ja Ibelin ovat oman minuuteni jatkeita. Ne edustavat eri puolia minussa.”
Niiden kautta Mats pystyi olemaan tärkeä osa muiden ihmisten elämää.
Mats pelasi alkuun monia erilaisia pelejä, mutta sitten hän alkoi yhä useimmin käydä Azerothissa, planeetalla World of Warcraft -pelissä.
Se on myyttinen fantasiamaailma maanosineen ja maineen, merineen ja metsineen. Siellä on valtavia vuoria, järviä ja lampia. Kallioita, tasankoja, kyliä ja kaupunkeja. Mats vietti enimmäkseen aikaa paikassa nimeltä Eastern Kingdoms.
Nettipelaaja oppii tuntemaan pelin maailman pala palalta, aivan samoin kuin ihminen oppii tuntemaan fyysisen maailmankin.
Molemmissa maailmoissa on erilaisia paikkoja, joihin voi suunnitella menevänsä. Molemmissa on tuttuja sekä tuntemattomampia seutuja ja kaupunkeja. Niissä on alueita, joita sietää varoa, kaupunginosia, joissa viihtyy parhaiten sekä paikallisia baareja, joissa voi tavata kavereita.
Sellainen maailma on. Sellainen Azeroth on.
Siellä Mats löysi laumansa. Hyvien ystävien laajan joukon. Mutta sitä ei voinut mitenkään tietää, jos ei itse ollut matkannut Azerothiin.
Näemmekö vai kuvittelemmeko näkevämme?
Seuraavan kerran Robert Steen, Oslon kaupungin rahoitusneuvos, kertoo pojastaan marraskuisena perjantai-iltapäivä.
Toimistossaan Oslon kaupungintalolla Robert kuvailee, miten hän näki Matsin elämän:
– Kävelin Matsin kellariasunnon ohi päiväsaikaan, ja verhot olivat kiinni. Muistan sen surun todella hyvin. "Uh", ajattelin, ”Hän ei ole vieläkään aloittanut päiväänsä.”
– Olin surullinen siitä, että hänen maailmansa oli niin rajallinen.
Mutta pelimaailmaan vihkiytymätön isä ei nähnyt kaikkea.
– Luulimme, että peleissä oli kyse pelkästään pelaamisesta. Että siinä oli kaikki.Luulimme, että pelaajat vain kamppailivat siitä, kuka voittaa, Robert sanoo.
Lisäksi pelaamiseen liittyivät riidat vuorokausirytmistä.
– Emme tajunneet, miten tärkeää Matsille oli saada olla netissä iltamyöhään ja öisin. Ihmisethän eivät pelaa aamuisin tai päivisin. Silloin suurin osa on koulussa tai töissä.
– Ymmärsimme sen vasta Matsin kuoltua. Halusimme viimeiseen asti, että hän menisi nukkumaan yhdeltätoista kuten "normaalit" ihmiset, Robert kertoo.
Kaikki alkoi hattuvarkaudesta Goldshiressä
Hollannin Bredasta kotoisin oleva 28-vuotias Lisette Roovers oli Matsin läheisempiä pelaajaystäviä. Hän osallistui myös Matsin hautajaisiin.
Nyt hän istuu Matsin toisen peliystävän, 40-vuotiaan Kai Simon Fredriksenin,sohvalla Oslossa ja muistelee Matsia.
– Tunsin hänet vuosien ajan. Matsin kuolema oli sokki, ja se jätti syvän jäljen.
Lisette oli vain 15-vuotias tavatessaan itseään vuotta vanhemman Matsin. Tai oikeammin: Lisetten pelihahmo Rumour tapasi Matsin pelihahmon Ibelinin.
Tapasimme Goldshiressa, Lisette kertoo.
– Nykyään Goldshire on ankeampi paikka, mutta tuolloin se oli mukava kylä, jossa saattoi törmätä uusiin ja kiinnostaviin hahmoihin. Etsin hahmoja, joiden kanssa voisin pelata, ja löysin joukon istumassa nuotion äärellä. Siellä oli myös hahmo, jonka opin myöhemmin tuntemaan nimellä Ibelin.
– Toimin ihan mielijohteesta – tai siis Rumour toimi. Hyppäsin pensaasta ja varastin hatun Ibelinin päästä. Seisoin siinä ja katsoin Ibeliniä hetken ennen kuin lähdin juoksemaan poispäin hatun kanssa, Lisette muistelee hymyillen.
Mats kirjoitti tästä ensitapaamisesta kirjoituksen blogiinsa. Sen otsikko oli ”Love”.
– Tässä toisessa maailmassa tyttö ei näe pyörätuolia eikä muutakaan erilaista. Hän näkee sieluni, sydämeni ja persoonallisuuteni, jotka olen voinut asettaa vahvaan ja komeaan kehoon. Virtuaalimaailmassa on se hyvä puoli, että jokainen hahmo on hyvännäköinen.
– Mats oli hyvä ystäväni. Ajoittain hän oli hyvinkin läheinen, Lisette kertoo.
– Kirjoitimme toisillemme kaikesta, mutta sairaudestaan Mats ei kertonut. Luulin, että hänen elämänsä oli samanlaista kun minunkin. Me molemmat esimerkiksi inhosimme koulua.
Yhdestä asiasta Mats ja Lisette olivat kuitenkin eri mieltä.
– Mats vihasi lunta. Minä puolestaan rakastan sitä. En vain ymmärtänyt, että hän vihasi lunta siksi, että hän istui pyörätuolissa. En tiennyt pyörätuolista mitään.
Toiset viihtyvät kaupungilla, toiset Elwynnin metsässä
Lisette vietti mielellään aikaa pelimaailmassa. Kun hänen siskonsa lähti iltaisin ulos ystäviensä kanssa, hän jäi kotiin pelaamaan. Vaikka Lisette viihtyi, vanhemmat huolestuivat.
Heidän mielestään pelaaminen häiritsi koulunkäyntiä ja kaverisuhteita.
Lopulta pelit alkoivat johtaa jatkuviin riitoihin. Vanhemmat päättivät rajoittaa Lisetten pelaamista.
– Oli vaikeaa olla ilman pelaamista ja yhteyttä pelimaailman, Lisette kertoo.
Mats ei kuitenkaan hylännyt ystäväänsä. Hän kirjoitti Lisettelle sähköpostia ja tekstiviestejä. Niin Lisette tiesi, että häntä ajatellaan ja kaivataan.
– Mats kirjoitti jopa vakavan kirjeen vanhemmilleni. Hän yritti saada heidät ymmärtämään, miten tärkeää pelaaminen minulle oli, Lisette kertoo.
– Mats kirjoitti vanhemmilleni, että hän on huolissaan minusta.
Kirje on Lisettellä vieläkin tallessa.
Mitä todellinen ystävyys on?
Matsin isä Robert sanoo, että vanhemmat tiesivät Lisettestä.
– Mats kertoi näistä pelihahmoista, mutta emme oikein osanneet kiinnostua niistä. Hän kertoi aika paljon tästä Rumour-hahmosta.
– Rumour, eli siis Lisette, lähetti Matsille syntymäpäivälahjojakin. Meistä se oli liikuttavaa, ja kiusasimme Matsia siitä. Silloin Mats punastui oikein kunnolla.
– Pidimme Lisetteä Matsin ystävänä. Lahjat olivat ystävyydestä kouraantuntuva todiste, Robert kertoo.
– Muita hänen pelikavereitaan emme osanneet pitää ystävinä. He olivat vain pelihahmoja.
Robert miettii hetken.
– Käsityksemme ystävyydestä oli hyvin perinteinen. Emme osanneet pitää oikeina ystävinä niitä, jotka näyttivät olevan olemassa vain digitodellisuudessa.
Kun oma porukka löytyy
World of Warcraftia voi pelata joko yksin tai liittoutumalla yhteen muiden pelaajien kanssa. Mats kuului Starlight-nimiseen liittoumaan, eli kiltaan, jossa oli noin 30 jäsentä.
Matsin isä kertoo, ettei Starlightin jäseneksi päässyt noin vain. Uuden jäsenen piti saada suositus vanhalta jäseneltä sekä läpäistä 1–2 kuukauden koeaika.
Starlight on ollut olemassa yli 12 vuotta ja se toimii edelleen. 12 vuotta on pitkä aika sellaisen ryhmän olemassaololle. Se on noin puolet Matsin eliniästä.
Robertin mukaan juuri Starlight-killan pitkäikäisyys on erityislaatuista.
– Se on myös yksi syy siihen, miksi jäsenten välinen ystävyys on niin syvää.
Starlight-kiltaa johtaa 40-vuotias Kai Simon Fredriksen, eli Nomine.
Kilta pitää joka vuosi Matsin kuolinpäivän tienoilla Ibelinin kunniaksi tilaisuuden, jossa jäsenet muistavat toveriaan. Ensimmäisen kerran muistohetki pidettiin Matsin kuoleman jälkeisenä sunnuntaina ja sen jälkeen se on järjestetty joka vuosi.
Viime vuoden muistohetkeä varten Kai Simon kirjoitti:
”Muistamme nyt yhdessä Lord Ibelin Redmoorea ja keskitymme juoksemiseen ja uimiseen.”
– Ibelin oli juoksija, Kai Simon selittää.
– Juokseminen oli hänelle tärkeää, ja hän halusi jakaa elämyksen juoksemalla muiden kanssa.
Puhuuko Kai Simon nyt Matsista vai hänen pelihahmostaan? Se tuskin on tärkeää, sillä fyysinen ihminen ja virtuaalinen hahmo alkoivat ehkä lopulta sulautua toisiinsa.
Pyörätuolilla Azerothissa
Kesällä 2013 Mats oli 24-vuotias. Hän oli elänyt jo neljä vuotta kauemmin kuin lääkärit olivat ennustaneet.
Steenin perhe oli lomamatkalla Mallorcalla, mutta Mats ei voinut poistua kellariasunnostaan.
Sinä kesänä Mats alkoi kirjoittaa blogia, jonka nimi oli Musings of life. Ajatuksia elämästä. Mats kirjoitti siihen yhden blogauksen elämästään Azerothissa. Sen otsikko oli My escape.
”Pelimaailmassa sairauteni ei merkitse mitään. Voin vapautua kahleistani ja päättää itse, kuka haluan olla. Silloin tunnen itseni normaaliksi.”
Mats antoi bloginsa luettavaksi Starlight-killan jäsenille, yksi kerrallaan. Niin pelikaverit saivat tietää Matsin sairaudesta.
Lisette kertoo, että teksti oli hänelle valtava yllätys.
– Minulle tuli huono omatunto siitä, että olin silloin tällöin kiusannut Matsia pelissä enkä ollut aina osannut olla hienotunteinen.
– Mietin, pitääkö minun alkaa käyttäytyä eri tavalla Matsia kohtaan. Päätin kuitenkin, että kohtelen häntä aivan samoin kuin ennenkin. Sitä Mats itsekin toivoi blogikirjoituksessaan.”
– Hänhän oli sama ihminen sairaudestaan huolimatta, Lisette lisää.
"Upea alusta ihmisten tapaamiselle"
Stralightissa hän on kova mutta rento Chit, Starlight-killan jäsen. Reaalimaailmassa hän on 65-vuotias Anne Hamill Englannin Salisburystä; työpsykologi ja intohimoinen pelaaja.
Annen mielestä on kiehtovaa, että Starlight toimii yhteisönä niille, jotka usein joutuvat "todellisen maailman" ulkopuolelle.
– Roolipeleissä kohtaamme vailla ennakkoluuloja. Siksi nekin, jotka tuntevat itsensä erilaisiksi, voivat kokea Starlightin turvalliseksi.
– Nettipelit ovat upea alusta ihmisten tapaamiselle ja ystävyyssuhteiden solmimiselle. Ne antavat mahdollisuuden tutustua toisen persoonaan ilman fyysiseen maailman kuuluvia stereotypioita, Anne sanoo.
– Vasta kun olemme oppineet tuntemaan toisemme hyvin, jaamme sellaisia tietoja kuin ikä, sukupuoli, mahdollinen vammaisuus ja ihonväri – jos se tuntuu hyvältä.
Hän lisää:
– Mielestäni Matsilla oli teknologian näkökulmasta onnea, kun hän eli meidän aikaamme. Jos hän olisi syntynyt 15 vuotta aiemmin, hän ei olisi löytänyt Starlightin kaltaista yhteisöä.
Synkkä aavistus
Noin puoli vuotta ennen kuolemaansa Mats ei kirjautunut World of Warcraftiin kymmeneen päivään. Muut pelaajat ihmettelivät, missä hän oli.
– Kymmenen päivää oli todella pitkä aika. Koska Mats oli aina paikalla, jos joku halusi pelata tai tarvitsi jonkun, jonka kanssa jutella, Anne sanoo.
Kun Mats palasi peliin, muut pelaajat saivat tietää hänen olleen sairaalassa.
Anne päätti lopulta kertoa Matsille sen, mitä hän ajatteli koko ajan.
– Kirjoitin hänelle: "Rakas Mats. Sinun täytyy huolehtia, että joku voi ottaa meihin yhteyttä, jos sinulle tapahtuu jotakin. Meidän pitää saada tieto siitä, jos et itse pysty kertomaan", Anne kertoo.
Anne siis pyysi, että Mats antaisi jollekin salasanansa peliin tai ainakin miettisi, miten muuten Starlightin jäsenet voisivat saada tietää, jos jotain vakavaa sattuisi.
Anne kirjoitti Matsille: "Olet meille tärkeä."
Mats vastasi: "Sanot noin vain siksi, että olet saanut tietää, että istun pyörätuolissa."
– Vastasin: "Ei Mats. Olet tärkeä ryhmälle. Olet mahtava kuuntelija. Pidät mielialamme korkealla."
Mats ei vastannut heti.
– Mutta ymmärsin, että hän sisäisti sen, Anne sanoo.
Silloin Matsin elämästä oli enää puoli vuotta jäljellä.
He tulivat liian myöhään
Mats kuoli äkillisesti 18. marraskuuta 2014.
Hänet oli viety sairaalan teho-osastolle, ja perhe oli jo pelännyt pahinta. Mutta lääkärit uskoivat, että vaikein vaihe oli ohi ja sanoivat, että hän pääsisi pian kotiin.
– Sitten meidät kutsuttiin kiireellisesti Akershusin sairaalaan. Hän makasi neljännessä kerroksessa käytävän kauimmaisessa päädyssä. Jokainen sekunti oli kallis. Käytävä oli niin pitkä, Robert sanoo.
He eivät ehtineet. Matsin vereen oli kertynyt niin paljon hiilidioksidia, että hän menehtyi.
Kuvassa jonka Robert otti pojastaan tämän kuolinvuoteella, näkyy kalpea nuori mies, jolla on tummat, taipuisat hiukset. Hänellä on hienopiirteiset silmät, jalo nenä ja suu, jonka ympärillä näkyy merkkejä hengitysmaskista. Näyttää siltä kuin hän nukkuisi.
Lisette piirsi tämän kuvan vuosia sitten.
Ibelin pitelee Rumouria sylissään, kaulaliina peittää nenän ja suun.
– Se tuli postissa, Robert kertoo.
– Nyt se on seinällämme kotona.
"En ollut koskaan ajatellut, että tarvitsisin hänen salasanansa"
Päivää Matsin kuoleman jälkeen Robert istui Langhusin talossa, keskellä minikaaosta, kuten hän sitä kutsuu.
– Kotona oli sellaista kuin kotona on, kun joku on vähän aikaa sitten kuollut: Ovikello soi, kukkalähetyksiä saapuu, naapurit tulevat käymään. Me itkimme.
Kaiken keskellä Robert mietti myös, keiden kaikkien pitäisi saada tietää tapahtuneesta. Hän ajatteli ihmisiä, joiden kanssa Mats oli pelannut ja mietti, kuinka ihmeessä hän saisi heihin yhteyden.
– Ennen Matsin kuolemaa en koskaan ajatellut, että tarvitsisin hänen salasanansa.
Mutta nyt hän tarvitsi.
– Silloin muistin hänen bloginsa, Robert kertoo.
Mats oli antanut isälleen bloginsa salasanan, jotta tämä voisi tarkistaa lukijatilastot ja seurata, kuinka moni oli käynyt lukemassa sitä.
Anne "Chit" Hamill antaa neuvon kaikille vanhemmille:
– Et tiedä, ketkä ovat lapsesi elämässä tärkeitä, jos et tunne hänen nettiystäviään. Sovi lapsesi kanssa, kuinka saat yhteyden hänen ystäviinsä netissä, jos jotakin tapahtuisi. Muutoin monet voivat joutua elämään epätietoisuudessa, jos heidän ystävänsä ei enää kirjaudukaan nettiin.
Matkan loppu
Perjantai-ilta laskeutuu Oslon kaupungintalon ylle. Poliitikot ja virkamiehet toivottavat toisilleen hyvät viikonloput ja lähtevät kohti kotejaan. Tähdet loistavat yönmustalla taivaalla Robert Steenin toimiston ikkunan takana.
Matsin kuoleman jälkeisenä iltana Robert istui kotisohvallaan ja kirjoitti poikansa blogiin ilmoituksen tämän kuolemasta.
Se on Matsin blogin viimeinen kirjoitus. Otsikko kuuluu: The journey has come to an end, matka on päättynyt.
Robert kirjoitti siihen Matsin elämästä. Tekstin loppuun Robert lisäsi perheen sähköpostiosoitteen.
– Itkin kirjoittaessani sitä. Sitten klikkasin julkaisupainiketta. En tiennyt, ottaako kukaan yhteyttä.
Robert antaa hengityksensä tasaantua ja jatkaa:
– Ensimmäinen sähköposti saapui parin tunnin kuluttua. Se oli sydämellinen osanotto Starlight-killan pelaajilta. Se teki minuun niin suuren vaikutuksen, että luin sen ääneen.
”It is with heavy heart I write this post for a man I never met, but knew so well.” [Kirjoitan raskain sydämin miehelle, jota en koskaan tavannut mutta jonka tunsin niin hyvin.]
Robertin mielestä se oli ihmeellistä.
– Että saimme näin yhteyden Matsin ystäviin, ja että he kirjoittivat niin kauniisti. Se oli...
”He transcended his physical boundaries and enriched the lives of people all over the world.” [Hän ylitti fyysiset rajoitteensa ja rikastutti monien ihmisten elämää ympäri maailmaa.]
– Minä halusin ennen kaikkea ilmoittaa poikani poismenosta. Ja sitten näitä tarinoita alkoi tulla.
”Mats’ passing has hit me very hard. I can’t put into words how much I’ll miss him.” [Matsin poismeno on koskettanut minua kovasti. En voi sanoin kuvata, miten kaipaan häntä. ]
Robert jatkaa raskaalla äänellä:
– Viesteistä alkoi muodostua kokonainen yhteisö. Se oli kuin pieni kansa, joka oli elänyt toisessa ulottuvuudessa eikä meillä ollut siitä mitään tietoa. Sähköposteja saapui päivä toisensa jälkeen. Ne kertoivat, millainen merkitys Matsilla oli muille ihmisille.
”I don’t believe that one single person is the heart of Starlight. But if one was, it would have been him.” [En usko, että kukaan yksittäinen ihminen on Starlightin sydän. Mutta jos olisi, se olisi ollut Mats]
Suruviestit toivat digitaalisen todellisuuden lähemmäksi fyysistä maailmaa, Robert sanoo.
Perheelle avautui uusi maailma
Kun Starlight sai tietää Matsin kuolemasta, sen jäsenet keräsivät rahaa yhteiseen pottiin. Näin nekin, joilla ei muuten olisi ollut varaa, pääsisivät Matsin hautajaisiin Osloon Norjaan.
Matsin perhe sai tietää keräyksestä. Tunnereaktio oli raju.
– Me itkimme ja itkimme – itkimme valtavasta ilosta, kun saimme tietää, millaisen elämän Mats todella oli elänyt. Hänellä oli aitoja ystäviä, tyttöystäviä, ihmisiä, jotka välittivät niin paljon, että halusivat lentää muista maista hänen hautajaisiinsa, vaikkeivät olleet koskaan tavanneet häntä. Se oli mahtavaa.
Hautajaisiin tuli Lisette Alankomaista, Anne Englannista, Janina Suomesta, Rikke Tanskasta, Kai Simon Høybråtenista Oslosta.
Hautajaisia edeltävänä iltana Robert söi illallista pelaajien kanssa ja sai tietää entistä enemmän siitä, kuka Mats oli ollut nettiyhteisössään.
– Matsin kuoleman jälkeisinä päivinä sekä hautajaisia edeltävänä iltana minulle avautui jotakin aivan uutta.
Anne kertoo pelitovereiden kuulleen, että hautajaisten yhteydessä näytettäisiin Matsista kertova video.
– Juttelimme siitä, olisiko oikein, että katsoisimme videon, koska Mats oli aina salannut fyysisen minänsä meiltä. Mutta menimme katsomaan sen ja näimme hänet sellaisena kuin hän oli todellisuudessa. Video ei vaikuttanut käsitykseemme hänestä, mutta se teki vaikutuksen.
Saattajat
Hautajaiset alkoivat kello 14.30 marraskuun 28. päivänä 2014 Vestren hautausmaan Uudessa kappelissa. Starlightin jäsenten puolesta pitämässään puheessa killan johtaja Kai Simon "Nomine" Fredriksen sanoi näin:
”Samaan aikaan, kun me olemme kokoontuneet tänne tänään, Matsille sytytetään kynttilä luokkahuoneessa Alankomaissa. Puhelinkeskuksessa Irlannissa palaa kynttilä, kirjastossa Ruotsissa on sytytetty kynttilä, häntä muistetaan pienessä kampaamossa Suomessa, kunnantoimistossa Tanskassa, monessa paikassa Englannissa. Kaikkialla Euroopassa muistamme Matsia, meitä on paljon enemmän kuin paikalla olijoita täällä.
"Tapasin Matsin maailmassa, jossa sillä kuka olet tai miltä näytät näppäimistön takaisessa todellisuudessa, ei ole mitään merkitystä. Merkitystä on vain sillä, kuka olet valinnut olla ja miten käyttäydyit muita kohtaan. Merkitystä on sillä mitä sinulla on täällä (hän painaa kätensä ohimolleen) ja täällä (hän painaa kätensä sydämelleen)."
Kun Matsin arkku kannettiin kappelista, Lisette toimi yhtenä kuudesta kantajasta. Se oli ensimmäinen kerta, Kun hän oli fyysisesti Matsin lähellä.
– Yritin olla ajattelematta, miten kevyeltä arkku tuntui. Olin oppinut tuntemaan Matsin Ibelin Redmooren hahmon kautta. Ibelin oli iso ja vahva. Arkussa makaava ihminen ei puolestaan painanut juuri mitään.
Lisetten mukaan Mats jätti jälkeensä vahvan perinnön. Hän teki eläessään syvän vaikutuksen moneen ihmiseen.
Miten voi tulla ihmiseksi, jolla on väliä?
Mitä tarkoittaa olla ihminen maailmassa – ja miten tullaan juuri tietyksi ihmiseksi?
Blogissaan Mats kirjoitti tietokoneen ruudusta, jonka äärellä hän istui puolet elämästään.
It’s not a screen, it’s a gateway to wherever your heart desires.
[Ei se ole ruutu, se on portti kaikkeen, mitä kaipaat.]
Teksti: Vicky Schaubert, suomennos: Yle