JERUSALEM / HELSINKI Puola sai viime vuonna aikaan kansainvälisen kohun säätämällä erikoisen holokaustilain. Laki kielsi vankeusrangaistuksen uhalla sanomasta, että myös puolalaisia osallistui juutalaisten murhaamiseen toisessa maailmansodassa.
Todellisuudessa puolalaisia oli mukana. Motiivi ei välttämättä ollut natsien rotuoppien mukainen ideologia, vaan myös halu saada haltuunsa juutalaisten omaisuutta, sanoo Suomen juutalaisluovutuksia tutkinut kirjailija Elina Sana.
Puola taipui lieventämään lakia, mutta se ei ole suinkaan yksin holokaustin historian vääristelyssä, sanoo natsien sotarikoksia selvittävä Efraim Zuroff Jerusalemin Simon Wiesenthal -keskuksesta.
Natsirikollisia jäljittävän Zuroffin mukaan monet maat ovat haluttomia käynnistämään tutkimuksia siitä, osallistuivatko niiden kansalaiset holokaustiin.
– Se vaihtelee maasta toiseen. Toiset ottavat asian vakavasti, toiset kaunistelevat, hän sanoo.
Kaikkein vastahakoisimpina Zuroff pitää Ukrainaa ja Baltian maita, läntisessä Euroopassa Itävaltaa.
"Holokaustin vääristely torjuttava"
Zuroff on kehunut muun muassa Suomea SS-vapaaehtoisiin liittyvien selvitysten tekemisestä. Hän kiittää myös ainakin Yhdysvaltoja, nyky-Saksaa ja jossain määrin Serbiaa siitä, että ne ottavat vakavasti natsien rikosten selvittämisen.
Hän huomauttaa, että vaikka natsit olivat holokaustin suunnittelijoita, toimeenpanoon osallistui myös runsaasti natsien vallan alla olleiden maiden kansalaisia.
On tärkeää varmistaa, etteivät maat vääristele holokaustin historiaa kiistämällä sitä, Zuroff arvioi.
Miksi se on niin vaikeaa?
Zuroff uskoo, että maiden haluttomuutta myöntää osuuttaan holokaustiin selittää pyrkimys välttyä häpeältä, kuluilta ja huonolta julkisuudelta, joita tällaisiin oikeudenkäynteihin liittyy.
Yksittäisen maan kansalaisten paljastuminen natsirikollisiksi saattaisi myös pilata kansakunnan narratiivia, tarinaa siitä, millainen kansakunnan historia on.
Hyvä esimerkki on Tanska. Vuosien ajan päätarina oli, että tanskalaiset pelastivat juutalaisia. Tanskalaiset lähettivät 7 500 maan 8 000 juutalaisesta Ruotsiin turvaan veneillä.
– Mutta Tanska myös luovutti juutalaisia pakolaisia Gestapolle ja tuhansia tanskalaisia liittyi vapaaehtoisina SS:n aseelliseen siipeen Waffen-SS:ään, Zuroff kertoo.
Toisin kuin Suomi, Tanska on ollut hänen mukaansa haluton tekemään virallista selvitystä asiasta.
Zuroff toteaa, että juutalaisten pelastaminen Tanskasta oli fantastista ja suurempi kuva maan sodanaikaisesta historiasta on hyvä. Silti myös tarinan toinen puoli tulee tietää.
Liettuassa puolestaan narratiivi on, että liettualaiset eivät ole vastuussa vaan saksalaiset ja itävaltalaiset, jotka tulivat maahan ja tappoivat valtaosan juutalaisista, Zuroff sanoo
– Liettualaiset eivät voi kiistää, että holokausti tapahtui. Se tapahtui heidän takapihallaan. Liettuassa on 227 holokaustin joukkohautaa. He osallistuivat hyvin paljon.
Ranskalta kesti Zuroffin mukaan 50 vuotta myöntää, että he olivat jossain määrin vastuussa natsien kanssa yhteistyötä tehneestä Vichyn nukkehallituksesta.
"Zuroff pilasi juhlat"
Zuroffin liettualaisella ystävällä, toimittaja-kirjailija Ruta Vanagaitella on tosin hieman toisenlainen selitys sille, miksi liettualaiset ovat olleet vastahakoisia, kun Zuroff on pyytänyt selvittämään liettualaisten osuutta holokaustiin.
Vanagaite oli kuvannut Zuroffille, kuinka liettualaiset olivat kommunismin romahdettua ekstaasissa itsenäisyydestään. Samoihin aikoihin Zuroff tuli ja syytti heitä osallisuudesta natsien rikoksiin.
– Pilasit juhlat. Mitä odotat meidän kertovan sinulle? Vanagaite oli huomauttanut.
Vanagaite kertoo myös, että Liettuassa on säälitty ikääntyneitä miehiä, joita Zuroff on yrittänyt saada oikeuteen vuosikymmenten takaisista rikoksista. Nuorimmatkin epäillyt ovat yli 90-vuotiaita.
Zuroff puolestaan katsoo, ettei syyllisyyttä vähennä se, että ihminen on vanha.
"Ei haluta puhua siitä, minkä tutkijat jo tietävät"
Kaikissa Baltian maissa on kyllä ollut holokaustirikosten selvittämiskomitea. Virossa komiteaa johti suomenjuutalainen diplomaatti ja ministeri Max Jakobson. Elina Sanan mukaan Virossa komitea teki hyvää työtä.
Virossa ei pelkästään tuhottu omia juutalaisia, vaan natsi-Saksa toi sinne tapettavaksi juutalaisia muualta Euroopasta. Tappamiseen osallistui paikallisia poliiseja.
Mutta Virossakin aiheesta puhuminen on vaikeaa. Virolaisten osuutta holokaustiin selvittänyt tutkija Anton Weiss-Wendt on kertonut saaneensa valtavasti vihapuhetta päälleen siitä, että hän on ylipäätään sanonut myös virolaisten osallistuneen juutalaisten tuhoamiseen.
– Tämä kertoo siitä, ettei siellä kansakuntana olla ehkä vieläkään valmiita kertomaan kaikkea, minkä tutkijat jo tietävät, Sana toteaa.
Hänen mukaansa Suomen osa oli helpompi, koska Suomea ei miehitetty. Virolaisten poliisien oli sen sijaan varmaankin osittain pakko tehdä, mitä saksalaismiehittäjät vaativat.
Mutta Suomessakaan kaikki eivät ilahdu selvityksistä. Sana on saanut oman osansa vihapuheesta. Aikanaan jopa hänen puhetilaisuuksiinsa palkattiin turvamiehiä.
Mutta miksi vanhoja asioita pitäisi penkoa?
Historian vääryyksien tunnustaminen on tärkeää uhrien ja heidän läheistensä kannalta. Sillä on merkitystä myös vääryyksiin syyllistyneen maan kannalta.
Zuroff kertoo sanoneensa Baltian maille, että niiden on selvitettävä historiansa tätä puolta itsensä, ei hänen takiaan.
– Jos ei myönnä historiaansa, se on moraalisen saastumisen muoto, hän katsoo.
Myös Vanagaite pitää vääryyksien tunnustamista tärkeänä tulevaisuuden kannalta. Hän kertoo nähneensä kirjansa julkaisemisen jälkeen paljon antisemitismiä.
– Se tarkoittaa, että joissain olosuhteissa sama voisi tapahtua uudestaan. Meidän täytyy ymmärtää, että tämä on yhä läsnä meissä, Vanagaite toteaa.
"Salailu muokkaa kansakuntaa"
Elina Sana uskoo, että mitä avoimemmin yhteiskunta on käsitellyt menneisyyden ongelmia, sitä avoimempi se voi olla nykyisten ongelmien suhteen. Esimerkkeinä hän mainitsee Viron ja Saksan.
Virossa on hyvin vähän pakolaisia ja Viro on ollut pakolaisten suhteen viime aikoinakin hyvin torjuva.
– Onko tämä liitettävissä siihen, että Virolla on ollut omat vaikeutensa tutkia sekä toisen maailmansodan aikaiset että neuvostovallan ajan tapahtumat, jolloin kaikki oppivat varomaan puheitaan ja tekojaan? Sana pohtii.
Sana uskoo, että epäluulo ja asioiden selvittämättä jättäminen muokkaavat kansakunnan tapaa olla ja sen luonnetta.
Hän uskoo myös, että vaikeus, jolla Virossa suhtaudutaan juutalaisvainoihin osallistumiseen näkyy jossain määrin siinä, miten nykyisin maassa halutaan torjua toisennäköisiä, muualtatulevia ihmisiä.
Saksa on puolestaan Sanan mielestä ollut hieno esimerkki siitä, miten menneisyyden tilinteko näkyy nykyajassa.
Kun suuri määrä turvapaikanhakijoita tuli vuosikymmenen puolivälissä Eurooppaan, liittokansleri Angela Merkel oli varsinkin aluksi sitä mieltä, että pakolaiset täytyy ottaa vastaan, koska saksalaiset ovat itse tehneet niin paljon pahaa historiassa.
– Mielestäni poliittinen halu avata ovet johtuu siitä, että saksalaiset ovat tehneet valtavasti työtä oman menneisyytensä selvittämisessä, Sana sanoo.
Kuuntele Maailmanpolitiikan arkipäivää-ohjelma tästä aiheesta.
Itä-Saksan nuoret pääsivät helpommalla
Brittitutkija Mary Fulbrook pitää äärimmäisen tärkeänä ymmärtää, mitä tapahtui ja miten asiat saattoivat tapahtua. Syyllisyys on ymmärrettävä paljon laajemmin kuin vain oikeudellisessa mielessä.
– Jos emme ymmärrä tätä, emme voi ymmärtää vastaavia tilanteita toisissa paikoissa ja toisena aikana.
Länsi-Saksassa tapahtui hänen mielestään se virhe, että entiset natsit otettiin mukaan yhteiskuntaan ja kiistettiin syyllisyyden laajuus. Tämä johti siihen, että seuraavassa sukupolvessa kaikki tunsivat syyllisyyttä.
Itäsaksalaiset puolestaan kasvatettiin uskomaan myyttiin, että he elivät fasisminvastaisessa maassa, joka oli viaton ja jonka puna-armeija oli vapauttanut.
Siksi kansallinen perintö ei piinaa itäsaksalaisia nuoria yhtä paljon kuin länsisaksalaisia, hän uskoo.
– Siksi mielestäni tulos oli jossain suhteessa parempi Itä-Saksassa, vaikkakin keinot olivat huonompia. Molemmissa osissa olisi pitänyt olla täsmällisempi tilinteko menneisyyden suhteen.
"Haavojen avaaminen voi jakaa yhteiskuntaa"
Menneisyyden selvitystyö jakaa myös israelilaisia. Nuoremman polven israelilainen, holokaustin historiaa opettava Amos Raban ei katso, että on juutalaisten asia vaatia muita maita tutkimaan holokaustihistoriaansa.
Haavojen avaaminen on hänestä kunkin maan sisäinen asia.
– En katso olevani moraalinen mittapuu siksi, että olen itse holokaustista selvinneiden lapsenlapsi, Raban sanoo.
Rabanilta riittää ymmärrystä myös niille Itä-Euroopan maille, jotka eivät ole valmiita tutkimaan osuuttaan julmuuksiin.
– Voin ymmärtää, miksi Puola, Unkari ja Liettua sanovat, että historioitsijat yrittävät avata haavoja, jotka hajottavat yhteiskuntaa, joka on jo jakaantunut muista syistä. Joskus täytyy olla riittävän vahva avatakseen näitä haavoja.
Onko Suomessa vielä tutkittavaa?
Elina Sanan mukaan Suomessakin on vielä tutkittavia asioita. Osa niistä liittyy hänen omiin tutkimuksiinsa Suomen Saksalle luovuttamista juutalaispakolaisista ja sotavangeista.
Hän toivoisi jonkun tutkivan esimerkiksi, mitä tapahtui yhden luovutetun, varakkaan latvianjuutalaisen liikemiehen Elias Kopelowskyn omaisuudelle, kun Suomen valtiollinen poliisi luovutti hänet Saksalle.
Toinen selvitettävä asia olisi, kuinka monta Saksalle luovutetuista neuvostosotavangeista todella oli juutalaisia.
Sana toteaa, että Suomen osuus hirmuteoissa on kaiken kaikkiaan ollut aika vähäinen.
– Siinä mielessä meillä ei ole mitään pelättävää, että ne selvitetään.
Suomi voi asioita tutkimalla myös toimia esimerkkinä maille, joiden historia on paljon vaikeampi. Esimerkiksi Puolalle, jossa populistinen hallitus kieltää sanomasta, että puolalaiset osallistuivat juutalaisten tuhoamiseen.
Sana toteaa, että osallisuuden selvittäminen on tuskallista mutta tärkeää. Entistä tärkeämpää se on Euroopan nykyisen tilanteen vuoksi.
– Niin antisemitistiset kuin muunlaiset rasistiset ilmaisut ovat tulleet puolihyväksytyiksi tavoiksi puhua toisista ihmisistä.
Sana arvioi, että pakolaiskriisi on tuonut uudelleen esiin väittelyt siitä, onko maailmassa väestönosia, jotka eivät sovi tänne, joukkoomme.
– Ei puhuta arjalaisittain, mutta kyllä ne sävyt ovat aika tuttuja. On hurjaa nähdä, että on noussut sellaisia sukupolvia, jotka joko eivät halua tietää tai eivät tiedä, mitä aika lähellä meidän menneisyydessämme on tapahtunut, Sana sanoo.
Lue myös: