Kahdeksanvuotias Marianne tulee koulusta kotiin. Hän käy heittämässä repun sisälle, haukkaa nopeasti välipalaa ja nappaa pallon kainaloon. Matkalla koivukyläläisen kerrostalon kuudennesta kerroksesta pihalle hän käy soittamassa neljännessä kerroksessa ovikelloa. Ikätoveri Tuomas lähtee mukaan pihalle. Tuomakselle ohjelmassa on maalivahtiharjoitus, Mariannelle maalintekoharjoitus, mutta samalla ensimmäinen kerta valmentajana.
Kerrostalojen välisellä nurmialueella ei ole maaleja. On vain keinut ja hiekkalaatikko. Niinpä maali rakennetaan kerrostalon seinän eteen, jotta ainoa käytössä oleva pallo kimpoaisi seinästä mahdollisissa ohilaukauksissa nopeasti takaisin käyttöön. Tuomaksella ei ole hanskoja, mutta se ei vähennä hänen rohkeuttaan liimata tai nyrkkeillä kaverinsa vetoja.
Samalla kun Marianne yrittää ohittaa Tuomaksen, hän antaa palautetta maalivahdille siitä, miksi onnistui tekemään maalin. Niin Mariannen isäkin tekee valmentaessaan PK-50:n poikien joukkuetta. Mariannen valmennusura on alkanut.
Mikä vetää valmennuksen pariin? Kuka hullu haluaa antaa aikansa, energiansa, omistaa elämänsä jollekin urheilulajille? Useat unettomat yöt ratkaisuja etsiessä, tuhansia kilometrejä Suomen teillä elämää nähneessä bussissa, huoltoasemien kanapastat otteluruokina, kylmät harjoitushallit ja tunkkaiset pukukopit työhuoneina. Keitä he ovat ja miten he onnistuvat vielä menestymään valmentajina?
Paksu nahka ja joustava sydän. Patologinen halu voittaa. Intohimo huippuosaamiseen ja väsymätön työnteko. Kunnianhimo. Aito halu tehdä toisille hyvää. Myötätunto urheilijoita, mutta myös itseään kohtaan. He ovat voittajavalmentajia. Niitä ”hulluja”, jotka hengittävät urheilua, elävät valmentamista.
Näin kuvaa pari viikkoa sitten Suomessa olympiavalmentajaseminaarissa vieraillut Sergio Lara Bercial voittajavalmentajien ominaisuuksia. Englantilaisen Leeds Beckett -yliopiston tutkija on seurannut Lontoosta Rioon kestäneen olympiadin aikana valmentajia, joiden urheilijat saavuttivat 17 olympiamitalia tai maailmanmestaruutta. Tutkimukseen (siirryt toiseen palveluun)osallistui kymmenen eri lajin valmentajaa kymmenestä eri maasta ja 23 heidän urheilijaansa, jotka edustivat niin yksilö- kuin joukkuelajeja.
Kestomenestyjien tyyleistä lähestyä valmentamista löytyy samaa yli lajirajojen. Heille urheilija toimii valmentajan kompassina. Kaikki päätökset tehdään sen mukaan, mikä urheilijalle on parasta.
Voittajavalmentajille ihminen tulee ensin. Urheilijat kuvaavat heitä mentoreiksi – ihmisiksi, jotka välittävät aidosti urheilijastaan ja heidän hyvinvoinnistaan. He haluavat tuntea urheilijansa tarpeet, kyvyt ja sen, mikä toimii kenellekin parhaiten. Mistä urheilija syttyy? Mikä tekee hänet onnelliseksi? Mistä hän unelmoi elämässä? Mikä aiheuttaa hänelle huolia?
He näkevät ihmisen kokonaisuutena, ei ainoastaan lajisuoritustaan tekevänä huippu-urheilijana, tulosta tekevänä koneena. Menestyvillä valmentajilla on syvä halu ymmärtää urheilijoitaan, jotta he voisivat itsekin tulla paremmin ymmärretyiksi. Oppimisen näkökulmasta on äärimmäisen tärkeää tiedostaa, miten kukin urheilija oppii parhaiten – tällöin viestin saattaminen perille on tuloksekkaampaa.
EM-mitaleita kauhoneiden uimareiden Mimosa Jallow’n ja Ari-Pekka Liukkosen valmentaja Marko Malvela on tunnettu täysin omalaatuisista metodeistaan valmentaa. Hän on käyttänyt uimareiden valmennuksessa muun muassa virveliä – vaapun perään altaaseen singonnut ja sen kiinni nappaamista yrittänyt Liukkonen on saanut erinomaisen, mutta erilaisen lajia kehittävän nopeusharjoituksen.
Huippuvalmentaja Malvela haluaa tuntea yksilöt, aistia joka päivä, mikä heidän vireystilansa on ja miten he voisivat juuri tänään oppia parhaiten. Hänelle harjoitusten rakenne on aina olemassa, mutta itse harjoituksen sisältö muodostuu vasta treenissä perustuen siihen, mikä kullekin urheilijalle on siihen tilanteeseen sopivaa.
Malvelan valmennuksen avaimia on myös jatkuva keskustelu urheilijoiden kanssa – hän kuuntelee heidän ajatuksiaan ja kykenee myös muuttamaan toimintatapoja niiden perusteella. Vuoden 2017 MM-uintien alkuerissä Malvelan valmennettava Ari-Pekka Liukkonen selvitti tiensä niukasti välieriin.
Valmentaja ja urheilija kävivät keskustelun siitä, mikä estää täyden potentiaalin toteutumisen. Liukkonen kertoi kisan alun odottelun hallilla vievän energiaa suorituksesta. He sopivat, että välieriin uimari tulee hallille paikalle vasta juuri ennen starttia. Liukkonen ui itsensä MM-kisojen finaaliin, jossa sijoittui kuudenneksi.
Toistuvasti huipputuloksia tekevät valmentajat kokevat olevansa osa jotain itseään suurempaa ja merkityksellistä kokonaisuutta. Maajoukkuevalmentajat saavat kokea tämän erityisellä tavalla – on suuri kunnia edustaa omaa maataan maailmalla. Itselleni tämä kulminoituu alle 20-vuotiaiden MM-kisoihin Kanadaan 2014.
Pieni Suomi on selvinnyt 16 parhaan maan joukkoon maailmassa – jalkapallossa, jossa naisissa ja tytöissä pelaajia on koko maailmassa yli 30 miljoonaa. Turnauksen toisen kierroksen ottelu Toronton täpötäydellä stadionilla emäntämaa Kanadaa vastaan. 16 500 katsojaa, joista noin sata Suomen faneja. Maamme-laulun ensisoinnut kajahtavat. Iso siniristilippu hulmuaa lipputangossa ja hengitän hetkeä syvälle keuhkoihin.
31 vuotta on kulunut siitä hetkestä, kun 8-vuotiaana aloitin valmentajanpolun kerrostalon nurmialueella, yksilöharjoituksella. Kylmät väreet iskevät kuin sähköisku koko kehon läpi ja ylpeys, jota tunnen saadessa edustaa maatamme, pientä sisukasta Suomea, on sanoinkuvaanmaton. Olemme hetken osa jotain suurempaa – koko jalkapallomaailmaa.
Voittajavalmentajat ottavat vakavasti vastuunsa osana urheilijan elämää. On etuoikeus saada vaikuttaa toisen ihmisen elämään ja valintoihin. Siksipä arvot kuten luottamus, rehellisyys, lojaalisuus ja erittäin vahva työmoraali ovat heille tärkeitä.
He osaavat myös puskea urheilijoitaan kohti erinomaisuutta ja vaatia paljon. Mikään muu kuin paras ei kelpaa. Ja kun tietty osaaminen on saavutettu, nousevat vaatimukset välittömästi seuraavalle tasolle. Nälkä kehittymiseen on jatkuva.
Epäonnistumiset ovat sallittuja, mokat tai sähläykset eivät. Valmentajat vaativat itseltään yhtä paljon kuin urheilijoiltaan. Esimerkillä johtaminen tarkoittaa tekoja: ensimmäisenä paikalla, huolellisesti ja hyvin valmistautuneena. Mitään ei jätetä puolitiehen, mitään ei tehdä vain sinne päin.
Kestomenestyjillä on uskomaton kyky nousta vaikeuksista ja epäonnistumisista. Heidän maailmassaan epäonnistumiset ovat oppimisen mahdollisuuksia ja ne kuuluvat matkaan. Usko uuteen huomiseen vie heitä vaikeidenkin hetkien keskellä eteenpäin.
Vuoden valmentajaksi Suomessa hiljattain valittu Huuhkajien päävalmentaja Markku Kanerva istuu toimistossaan ja katselee taas kerran videolta pelaajiensa otteita seurajoukkueissa. Hän tietää, mitä on nousta epäonnistumisista. Ennen hänen päävalmentajuuttaan miesten jalkapallomaajoukkueen tulokset eivät olleet hyviä. Unelma arvokisapaikasta tuntui karkaavan aina vain kauemmas. Kanerva koki nuo hetket kakkosvalmentajana ensin Mixu Paatelaisen kanssa ja viimeisimmäksi Hans Backen aisaparina.
Marraskuussa 2018 Kanervan luotsaamat Huuhkajat varmistivat Kansojen liigan lohkovoiton. Taakse lohkossa jäivät jalkapallon Euroopan mestaruuden 2004 voittanut Kreikka ja 2016 EM-kisoissa neljännesvälieriin selvinnyt Unkari.
”Jalkapalloprofessori” Kanerva on tehnyt tuhansia tunteja joukkueensa eteen kahden vuoden päävalmentajapestinsä aikana. Kiertänyt Eurooppaa pelaajiensa seuroissa, puhuen satoja puheluita heidän kanssaan, katsoen yötä myöten pelejä ja keskustellen kaikesta näkemästään tiiminsä kanssa.
Tulokset eivät ole muuttuneet yhdessä yössä. Ensin on ollut vahvaa analyysiä siitä, mitä pitää parantaa ja miten. Tuntien keskustelujen jälkeen, kun muut uskovat palaverin olevan jo ohi, Kanerva esittää melkeinpä aina vielä kysymyksen ”entä jos?”. Hän ei jätä mitään puolitiehen, hän menee syvälle yksityiskohtiin löytääkseen Suomelle ja pelaajille parhaimman tavan lähestyä otteluita. Hän leikkaa vastustajat auki pelianalyytikko Henri Lehdon kanssa kuin kirurgit veitsillään ja valmistautuu reagoimaan ottelun aikana mahdollisiin muutoksiin.
Kanerva on jokaisessa tilanteessa hyvin huolellisesti valmistautunut. Hän on valmis aina keskustelemaan ja kuuntelemaan, ottamaan palautetta vastaan myös omasta toiminnastaan. Hänen janonsa voittamiseen on kyltymätön. Onnittelin häntä ensin Kansojen liigan lohkovoitosta marraskuussa. Sen jälkeen tammikuussa Vuoden valmentajan palkinnosta. Hänen vastauksensa molempiin viesteihin oli kohteliaan selkeä: Kiitos Marianne. Juhlatanssit saavat odottaa EM-kisoihin. Tavoite on selkeä, fokus on vahva.
Superihmisiä? Ei. Ihmisiä? Kyllä.
Voittajavalmentajilla on, yllättävää kyllä, myös kyky olla armollisia itselleen. Paineiden ja odotusten keskellä he osaavat myös heittäytyä vapaalle ja olla tavallisia ihmisiä. Identiteetti muodostuu muustakin kuin valmentajuudesta: he ovat puolisoita, isiä, äitejä, ystäviä, jonkun lapsia.
He tuntevat, iloitsevat ja kokevat pettymystä, välillä riittämättömyyttä ja surua niin työssään kuin yksityiselämässäänkin. He muistavat yleensä sen, ettei heidän ihmisarvonsa riipu urheilussa menestymisestä.
Markku Kanerva osallistuu tunnollisesti taloyhtiön pihatalkoisiin tai karkaa pelaamaan padelia, Marko Malvela näppäilee bassoaan tai kitaraansa, nikkaroi tai hyppää moottoripyöränsä selkään ja antaa tien näyttää suunnan. Vapauden hetket, hetket itselle ja läheisille ovat tärkeää vastapainoa.
Kuka hullu haluaa huippuvalmentajaksi? Ne hullut, jotka pystyvät kääntämään paineen motivaatioksi. Ne, jotka välillä kohtuuttomastakin kritiikistä huolimatta haluavat aidosti auttaa urheilijoita joka ikinen päivä. Laittaen aivan kaiken peliin, eläen toisen ihmisen rinnalla auttaen heitä kohti unelmiaan.
Kaiken tämän työn tuloksena saa joskus nostaa nostaa hetkeksi kädet pystyyn sivurajalla, katsomossa tai ladunvarrella ja tuntea, kun endorfiini ryöpsähtää kuohuen läpi koko kehon. Ne ohikiitävät minuutit saa olla osana jotain suurempaa. Kunnes uusi huominen taas koittaa. Ja sama intohimo vie uusien haasteiden kimppuun. Tavoitteena seuraava voitto.
Marianne Miettinen
Kirjoittaja toimii nuorisomaajoukkueiden kehityksestä vastaavana huippujalkapallopäällikkönä Suomen Palloliitossa. Hän toimii Yle Urheilun asiantuntijana ja vakiovieraana Radio Suomen keskusteluohjelmassa Urheiluhulluissa. ”Ennen valmensin peliä, jota pelaajat pelasivat. Nykyään autan ihmisiä valmentautumaan, jotta he voivat pelata peliä mahdollisimman hyvin.”
Marianne Miettisen aiemmat kolumnit:
Marianne Miettisen kolumni: Urheilun tasa-arvotyö on vielä pahasti kesken
Marianne Miettisen kolumni: Mitä urheilijalle oikeasti jää olympiamitalista?