Pari vuotta sitten keskustelin sukulaiseni kanssa tulevaisuuden työstä. Sukulainen oli sitä mieltä, että melkein kaikki muu työ voidaan korvata automaatiolla ja robotiikalla, vaan ei kahta: hoivaa ja luovaa työtä. Kone ei kosketa, eikä kyseenalaista siihen ohjelmoituja ajatusmalleja.
Nyt tuo keskustelu lähinnä naurattaa.
Sillä minkä arvoisiksi hoiva ja luovuus nykyään hinnoitellaan? Koulussa luovat aineet ovat tärkeysjärjestyksessä viimeisinä, ja luovan työn markkinat ovat täynnä mitä räikeintä hyväksikäyttöä.
Hoivatyössä kansainvälistyneet jättiyhtiöt pyörittävät toimintaansa liikevoitto edellä, kun taas itse hoivahenkilöstö saa työmääräänsä nähden suorastaan naurettavaa palkkaa.
En voikaan olla ällistelemättä, miten moinen silmänkääntötemppu on mennyt kansalaisilta lävitse.
Kansa on vihainen ”sossupummeille”, jotka kynivät ”ilmaista” julkista rahaa; työttömille, jotka Suomi24-palstan kommenteista tehdyn tutkimuksen mukaan ”loisivat” sekä maahanmuuttajille, joille maksetaan ”määrättömät massit” kotouttamistukia. Huomattavasti harvempi on tuohtunut yrityksistä, joille on annettu mahdollisuus käyttää hyväksi heikkoja ja hädänalaisia.
Naapuri kertoi sukulaispojastaan, joka oli ”harjoittelussa” kiinteistöfirmassa. Poika patistettiin sellaisiin vaativiin tehtäviin kuin luomaan lunta lapiolla kello viideltä aamulla. Palkkaa ei tietenkään herunut, ja jakson jälkeen firma otti uuden opiskelijan ”harjoittelemaan”.
Keski-ikäiselle tuttavalle suositeltiin puolen vuoden työssäoppimisen opintojaksoa, jonka jälkeen työllistyisi helposti. Firmassa oli tarjolla töitä, joissa ei ollut mitään oppimista, tietysti palkatta ja ilman jatkoa.
Mikä saa kansalaiset luottamaan enemmän helppoa rahaa havitteleviin firmoihin kuin toisiinsa?
Muutama vuosi sitten kaverini poika haki miljoonavoittoja tahkoneeseen jakeluyhtiöön, jossa hänelle maksettiin ala-arvoista parin euron tuntipalkkaa mainosten jakamisesta räntäsateessa.
Yleisradion MOT-ohjelma tutki puolestaan työttömien uravalmennuskurssien ympärille syntynyttä miljoonaluokan bisnestoimintaa. Vaikka kursseista on ollut vain marginaalinen hyöty työllistymisen kannalta, vedätyksen annetaan jatkua vuodesta toiseen ”aktivointina”.
Niinpä on aivan pakko kysyä: mikä saa kansalaiset luottamaan enemmän helppoa rahaa havitteleviin firmoihin kuin toisiinsa?
Kaiken lisäksi juuri luova työ, jota kaikki juhlapuheissa niin ihastelevat, on yksi kuppauksen typerryttävimpiä temmellyskenttiä. Kirjailijoita ja taiteilijoita arvostetaan, ja fiini väki seisoo näyttelyiden avajaisissa ja kirjojen julkistamistilaisuuksissa eau de toiletilta tuoksuen kuohuviinilasit kädessä. Tilaisuuden päätteeksi kirja kinutaan kustantajalta ilmaiseksi, koska eihän suomalaista kirjallisuutta voi tukea edes sen muutaman kympin edestä.
Pian luova työläinen pyydetään esitelmöimään sämpyläpalkalla Kuusamoon tai kirjoittamaan/maalaamaan/kuvaamaan jokin ”pikku juttu” meidän festivaaleille, mieluiten ilmaiseksi tai hätätapauksessa asevelihintaan. Festivaalin budjetti voi tosin olla miljoona euroa, ja pyytäjä itse vetää neljän tonnin kuukausipalkkaa. Tällainen pyyntö esitetään yleensä intoa puhkuen, jolloin palkkion pyytäjä näyttäytyy ilonpilaajana. Hyvässä lykyssä voidaan vielä todeta loukkaantuneena, että noh, sen julisteen tekeekin sitten tämä meidän Pirkko, jolla oli sentään koulun kuvaamataidossa yhdeksän.
Mutta miten kummassa luovasta työstä voi tulla vientituote, jos siitä ei haluta maksaa edes omassa maassa?
Samaan aikaan arvovaltaiset työryhmät luovuttelevat esityksiään politiikoille ja puhuvat syvällä rintaäänellä luovan työn potentiaalista ja ”skaalautuvuudesta” – siitä, miten luova työ voisi olla suuri suomalainen vientituote ja millaiset huippunäkymät sen kautta avautuvat. Mutta miten kummassa luovasta työstä voi tulla vientituote, jos siitä ei haluta maksaa edes omassa maassa?
Näin silpputyöläiset usutetaan tappelemaan keskenään pikku roposista ja toimeksiannon myötä avautuvista ”mahdollisuuksista”. Jälkimmäiset kuivuvat liki säännönmukaisesti kokoon. Ohjeeksi annetaan kouluttautua uudelle alalle, mutta harva palkkaa enää keski-ikäistä, kokematonta työntekijää. Osa on päätynyt työskentelemään ”uuden jakamistalouden alustoilla” kuten fillarilähetteinä tai koteja siivoovina kevytyrittäjinä, joissa riskit kantaa liki yksinomaan työntekijä. Muuan tuttu kauppias haukkui työnhakijoita, jotka kehtasivat purnata palkasta ja liian vähistä työtunneista: ”Vätyksiä kaikki!”
Pikkuhiljaa perinteiset yrittäjät ja kuukausipalkkaiset työntekijät erkanevat yhteiskunnassa yhä kauemmas työttömien ja prekariaatin syö tai tule syödyksi -maailmasta.
Mutta kuten asiaa tutkinut brittiläinen professori Guy Standing on varoitellut: jos työn halpuutusta ja ihmisten riistoa ei saada ajoissa poliittisesti padotuksi, turhautuminen voi johtaa jopa väkivaltaan.
Eikö kukaan tosiaan välitä?
Asta Leppä
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, tietokirjailija ja kestävyysurheilun harrastaja. Hän kirjoittaa paraikaa kolmatta kirjaansa, jonka aiheena on vastakkainasettelun ilmapiiri.
Lähteenä on käyetty: Juho Saari, Miia Behm & Krista Lagus: Sosiaalipummi! Moraalipaniikki 2010-luvun Suomessa; teoksessa Sosiaaliturvariippuvuus - Sosiaalipummit oleskeluyhteiskunnassa? (toim. Juho Saari), Tampere University Press, 2017. Koko kirja löytyy sähköisenä täältä.
Kolumnista voi keskustella 12.04. klo 16.00 asti.