– Et ala sitten hiippailla siellä, opasti suomalainen ystäväni toista, joka oli muuttamassa Moskovasta Pietariin.
Molemmat olivat moskovalaistuneet työkomennustensa takia.
Moskovassa ulkomaalainenkin tottuu nopeasti kaupungin kiivaaseen rytmiin. Heiluriovista työnnytään reippaasti ja ne lykätään vielä saranoilleen niin, että seuraava nopsajalka ei saa ovea vasten kasvojaan.
Metrossa käy jatkuva tanssi, jotta saadaan seuraavalla pysäkillä pois jäävät kanssamatkustajat mahdollisimman lähelle metrovaunun ovea ja siitä sitten ajallaan ulos.
Kadulla luikahdetaan ohi hartiat noin kolmenkymmenen asteen kulmassa, jotta yhteentörmäyksiltä vältytään – myös vastaantulijoiden kanssa.
Sitten kun moskovalainen saapuu Pietariin, hän törmää jo juna-asemalla edessään tuskaisan hitaasti flaneeraaviin kulttuuripääkaupunkilaisiin.
Pietarissa aika tuntuu hidastuvan, sanoo metalliyrityksen johdossa työskentelevä moskovalainen Aleksandra Šelehova.
– Jos Moskovan vauhti ja sekasorto kyllästyttävät, Pietari on hyvä vaihtoehto rentoutumiseen, hän sanoo.
Pietarilaiset kehuskelevat kotikaupunkinsa olevan Venäjän kulttuuripääkaupunki. Tätä virttä on kuultu siitä lähtien, kun Pietari Suuri toteutti mahtipontiset suunnitelmansa perustaa uusi moderni ja länteen suuntautuva pääkaupunki Nevan suiston onnettomille suomaille kolmesataa vuotta sitten.
Ehkä Pietarin mahtaileva arkkitehtuuri ja Eremitaašin valtaisat taidekokoelmat ovat aiheuttaneet sen, että pietarilaisten tapa ylipäätään edetä muistuttaa enemmän uneliasta museossa käyskentelyä kuin kävelyä.
– Asun Pietarin keskustassa juuri siksi, että lapseni saisivat kasvaa automaattisesti arkkitehtuurin ja kulttuurin ympäröimänä, kertoo Talvipalatsin tietämillä vastaan kävelevä Natalia Kulagina.
Hän kertoo työskentelevänsä nyt oppaana, vaikka oikeasti hän on näyttelijä. Sopii hyvin pietarilaisen boheemin taiteilija-asukkaan stereotypiaan.
Toki Kulagina arvostaa myös Moskovaa mutta painottaa silti, että kulttuuri Venäjällä asuu Pietarissa.
Moskovan ja Pietarin nahistelu muistuttaa Turun ja Helsingin vääntöä Suomessa tai New Yorkin ja Los Angelesin painia Yhdysvalloissa. Virossa paremmuudesta kilpailevat Tallinna ja yliopistokaupunki Tartto.
Väitteet puolesta ja vastaan tuntuvat noudattelevan kulttuuri–valta-akselia.
Moskova on jatkuvasti muun Venäjän kateuden kohde. Pääkaupunkiin kaadetaan rahaa, sen ilmettä uudistetaan, rakennuksia kohennetaan ja katuja puhdistetaan.
Pietarin osittainen viehätys nojaa siihen, että rakennusten maalipinta hilseilee ja talvisin kaduilla saa navigoida sekä kattojen räystäiltä että jalkojen alta uhkaavien jäiden takia.
– En pidä siitä, että meitä moskovalaisia aina syyllistetään, Filip Rokin puuskahtaa.
Hän etsii parhaillaan töitä, joten hänellä on hetki aikaa pohdiskella kotikaupunkinsa mainetta. Rokin muistuttaa, että kateelliset harvoin muistavat, että pääkaupungin hintataso on melkoisen paljon korkeampi kuin muualla Venäjällä.
– Palkkamme täällä eivät ole niin paljon suuremmat kuin hintatason ero on, hän sanoo.
Rokin ei edes viitsi ryhtyä pohtimaan sen enempää Pietarin ja Moskovan eroja. Valinta on hänelle selvä: Moskova on ykkönen.
Moskova on monikansallinen mutta ei kovinkaan kansainvälinen kaupunki. Pääkaupunkiin saapuu jatkuvasti siirtolaisia muualta Venäjältä ja entisistä neuvostotasavalloista, mutta he kaikki puhuvat venäjää.
Niinpä ei ollut yllätys, että saimme kylään saapuneen suomalaisystäväni kanssa paljon huomiota, kun kälätimme äidinkielellämme.
– Anteeksi, mutta mitä kieltä puhutte? kahvilan tarjoilijatar kyseli uteliaana.
Useimmiten meidän epäiltiin olevan kotoisin Saksasta.
Pietarissa muita kieliä kuulee Moskovaa enemmän, varsinkin kesäaikaan, kun turistit eri puolita maailmaa saapuvat Pohjoisen Venetsiaan. Erityisesti italialaiset tuntuvat olevan hyvin edustettuina, tai sitten he ovat vain niitä äänekkäimpiä.
Moskovassa turistiryhmiä ylipäätään näkee paljon vähemmän.
Opiskelija Vasili Marinski repeää nauramaan, kun kuulee kysymykseni: kumpi on parempi, Pietari vai Moskova?
– Inhoan Moskovaa, kuten kaikki kunnon pietarilaiset, hän paukauttaa.
Erityisen ärsyttävää on pääkaupunkilaisten itsekorostus.
– Moskovassa ihmiselle kasvaa kruunu päähän, hän kuvaa.
No mutta, jos kerran ollaan kulttuuripääkaupungissa, niin täytyyhän siihen kulttuuriin tutustua. Eremitaašin Pääesikunta-rakennuksessa on juuri avautunut chileläissyntyisen surrealistin Roberto Mattan näyttely.
Saliin astuu pariskunta. Nainen ohjeistaa miestä monisanaisesti ja asettuu sitten näennäisen huolettomasti suuren kanvaasin eteen. Hän on sattumoisin – tai sitten ei – sonnustautunut täysin teoksen väreihin sointuviin vaatteisiin.
Oli sitten kyse Pietarista tai Moskovasta, poseerata täällä osataan.