Varpaiden kynnet ovat vääntyneet. Ne sojottavat suoraan ylöspäin, koska jokaisen kynnen alla tykyttää valtava vesirakkula. Nilkat ovat tulehtuneet ja turvonneet kaksinkertaiseksi. Jaloilla ei pysty enää kävelemään, mutta Mikko Auvinen pakottaa pyöräilykengät jalkaansa.
Edessä on enää 200 kilometriä maastopyöräilyä ja 100 kilometriä kajakkimelontaa. Se on mitättömän vähän. Takana on jo viisi vuorokautta lähes tauotonta rypemistä vuoristossa: juoksua, suunnistusta, uintia ja melontaa Norjan Lofooteilta Ruotsin rannikolle. 900 kilometrin mittainen Explore Sweden on yksi maailman rankimmista seikkailukisoista.
Viimeisellä melontaosuudella horisontti heittää. Tuntuu kuin kajakki kulkisi alamäkeen. Se johtuu luultavasti siitä, että äärimmäisessä rasituksessa tasapainoelimen toiminta häiriintyy. Maalissa tunne pakenee sanoja. On heinäkuu vuonna 2009. Mikko Auvinen on 27-vuotias ja kuolematon.
Kuluu kuusi vuotta, ja seikkailija ei pysty juoksemaan edes kilometriä tai menemään metsään pelkäämättä.
– Tuntui, ettei kehon tai mielen suorituskyvyllä ole rajoja. Niitä pystyi venyttämään loputtomiin, Auvinen sanoo nyt.
Elmo päihitti aikuiset miehet
Joensuulainen Mikko Auvinen, 37, syntyi urheilijaksi. Porukassa poika oli arka ja ujo, mutta juoksi jo alakouluikäisenä rinta rinnan aikuisten miesten kanssa kyläkisoissa. Teini-ikäisenä Auvinen treenasi tosissaan hiihtoa, kestävyysjuoksua ja kymmenottelua. Vuosituhannen vaihteessa hän juoksi** Jukka Keskisalon** rinnalla 2000 metrin esteet nuorten Suomi–Ruotsi-maaottelussa ja seuraavana vuonna voitti hiihdossa nuorten MM-viestihopeaa samassa joukkueessa **Sami Jauhojärven **kanssa.
Lahjat olisivat riittäneet huippu-urheilijaksi. Samaan viittasi myös lempinimi Elmo: Auvinen oli poikkeuslahjakkuus, joka pärjäsi lajissa kuin lajissa. Ammattiurheilijaa Auvisesta ei kuitenkaan tullut, sillä hän kammoksui kurinalaista lajiharjoittelua, sen puuduttavaa toisteisuutta. Auvinen halusi treenata lujaa, mutta fiilispohjalta. Urheilu oli hänelle pohjimmiltaan leikkiä.
Se oli tapa olla maailmassa.
Onko sykemittari rikki?
Huhtikuussa 2015 Mikko Auvinen tekee tavanomaista harjoitusta: ohjelmassa on kevyt juoksulenkki ja sen päälle muutama kilometri uintia intervallivedoilla. Auvinen on innostunut seikkailukisojen ohella triathlonista. Lajin vaativin sarja, täyspitkä Iron man -matka, tuntuu pyrähdykseltä päiväkausien seikkailukisoihin verrattuna. Edellisenä kesänä Auvinen on osallistunut elämänsä ensimmäisiin triathlonkisoihin ja voittanut niistä kylmiltään yleisen sarjan SM-hopeaa.
Auvinen ui 3,8 kilometriä, pyöräili 180 kilometriä ja juoksi maratonin alle yhdeksään ja puoleen tuntiin. Siitä on nyt tarkoitus pistää paremmaksi.
Lenkillä Auvinen vilkaisee sykemittariaan ja ihmettelee, miksi syke huitelee lähes 200:ssa. Hän arvelee, että mittari valehtelee tai että patteri on loppumassa. Pulssi ei rauhoitu edes uimahallin pukuhuoneessa lenkin jälkeen. Rinnassa muljahtelee. Treenikaveri on lääkäri ja tietää saman tien, mistä on kyse. Auvisella on rytmihäiriökohtaus, flimmeri, jossa sydämen eteiset eivät pumppaa verta normaalissa rytmissä, vaan pulssi tykyttää nopeasti ja epätasaisena. Rytmihäiriö ei ole vaarallinen, mutta vaatii tarkkailua. Auvinen pakkaa uimakamppeet takaisin kassiin ja ajaa päivystykseen.
Hätää ei ole, mutta kuolemanpelko iskee silti. Auvinen makaa verhojen takana päivystyksessä, eikä kukaan ehdi selittää perusteellisesti, mistä on kyse. Sydän ei rauhoitu lääkityksellä, joten Auviselle tehdään rytminsiirto: nopeassa nukutuksessa sydämelle annetaan pieni sähköisku. Lääkäri sanoo, että homma on tällä hoidettu. Sydän palaa normaaliin rytmiinsä, mutta Auvisen elämä ei.
Hermosto hirttää kaasun päälle
Rytmihäiriö on yksi ylikunnon tyypillisistä oireista, mutta sitä Mikko Auvinen ei vielä tiedä. Ylikunto on kokonaisvaltainen rasitustila. Ihmisen fyysinen ja psyykkinen kestävyys venyy kuin kuminauha, mutta jossakin vaiheessa tulee vastaan raja. Sitten joustoa ei enää löydy.
Silloin autonomisen hermoston tasapainotila kehossa järkkyy. Sympaattinen hermosto eli kansanomaisemmin stressihermosto käy ylikierroksilla: leposyke ja verenpaine nousevat, keho erittää taistele tai pakene -hormoneja. Sama mekanismi, joka normaalisti auttaa meitä selviytymään elämästä, estääkin nyt levon ja palautumisen.
Oireet ovat moninaiset: ihminen voi olla uupunut, mutta samaan aikaan levoton. Vapina, rytmihäiriöt ja uniongelmat ovat yleisiä, samoin herkkyys infektioille. Masennus, jännittyneisyys, pelko ja ahdistus seuraavat fyysisiä oireita. Urheilija voi ajautua ylikuntoon liian kovasta harjoittelusta, mutta työelämän henkisessä loppuunpalamisessa on kyse samasta ilmiöstä: kuminauhaa on venytetty liian pitkään ja kireälle ilman löysäämistä.
Vauva syntyy, Auvinen hiihtää
Ennen rytmihäiriökohtausta Mikko Auvisen elämässä on tapahtunut paljon. Harjoitusmäärät ovat tolkuttomia, vaikka Auvinen ei koe niitä sellaisiksi. Enimmillään hän treenaa töiden päälle neljä tuntia päivässä. Joskus hän päättää tehdä pitkän hiihtolenkin ja lykkii yhdellä kertaa 150 kilometriä.
Triathlonin täysmatka on keholle valtava rääkki, mutta vajaa viikko SM-kisojen jälkeen Auvinen lähtee joukkueensa kanssa Kiinaan vuorokauden mittaiseen seikkailukisaan. Se painetaan täysillä alusta loppuun saakka, sillä mukana ovat maailman kovimmat joukkueet. Auvisen joukkue sijoittuu neljänneksi, ja rahapalkinnosta jää kulujen jälkeen myös vaivanpalkkaa.
Kotona odottaa pieni Vili. Auvisen ja hänen puolisonsa esikoispoika on syntynyt joulun alla. Vauvavuoden ajan Auvinen on harjoitellut kovempaa kuin koskaan, mutta vauvan kanssa yöt ovat repaleisia.
Väsymyksen tajuaa vasta jälkeenpäin. Olo on ollut uupunut ja alavireinen koko talven. On tehnyt mieli jumittua sohvalle.
– Oikeastaan ainoat nautinnon hetket koin treenatessa. Liikkeelle lähteminen kävi koko ajan vaikeammaksi, mutta harjoituksen aikana pöhnäinen olo helpotti hetkeksi, Auvinen muistelee.
Lääkärin määräystä on vaikea uskoa
Rytmihäiriökohtauksen jälkeen Auvisen sydän tutkitaan perusteellisesti. Rasituskokeessa ei ilmene mitään poikkeavaa, mutta kun Auvinen yrittää käydä lenkillä, kurkussa ja rintakehässä tuntuu siltä kuin olisi tukehtumassa. On pakko pysähtyä. Kuristus helpottaa usein vasta kotona.
Myös sydämen magneettikuva näyttää normaalilta, mutta sen määrännyt lääkäri tekee huomion: potilas on kireä kuin äärimmilleen viritetty jousi. Lääkäri suosittelee kääntymään psykiatrin tai psykologin puoleen. Aluksi Mikko Auvisen on vaikea uskoa, että syy kuristavaan tunteeseen ja heittelevään pulssiin olisi päässä eikä sydämessä. Kroppa pettää ensin, mieli vasta vähän sen jälkeen.
Pulssista tulee Auviselle pakkomielle. Hän kuulostelee jatkuvasti vointiaan ja vilkuilee sykemittariaan. Mitä jos saan jonkin kohtauksen? Entä jos sydämessä on sittenkin vikaa? Kuinka pitkä matka on sairaalaan, jos jotain tapahtuu?
Auvinen ei uskalla enää jäädä pienen poikansa kanssa kahden. Häntä pelottaa, mitä pojalle tapahtuisi, jos isän sydän pettäisi. Kun puoliso ei ole paikalla, on pakko pyytää omat vanhemmat avuksi. Yhtäkkiä seikkailu-urheilijalla ei ole turvallinen olo enää missään: kotoa poistuminen tuntuu vaaran paikalta metsässä lenkkeilystä puhumattakaan. Elämä käpristyy kovin pieneksi. Ahdistus kasvaa niin voimakkaaksi, että Auvinen jää neljäksi kuukaudeksi sairauslomalle töistä. Päivisin olo on kammottava, mutta öisin uni tuo hetkeksi unohduksen.
– Onneksi pystyin sentään nukkumaan. Jos unetkin olisivat menneet, olisi varmasti pitänyt hakea vauhtia laitoksesta, Auvinen arvioi.
Voiko voittamaton murentua?
Auvisen autonominen hermosto käy niin ylikierroksilla, että alapaine huitelee yli sadassa. Auvinen joutuu aloittamaan verenpainelääkityksen. Sykettä rauhoittamaan hän syö betasalpaajia ja paniikin tunteisiin on oma kohtauslääkkeensä. Masennuslääkityksen aloittaminen leikkaa onneksi ahdistukselta terävimmän kärjen. Mutta silti: purkkikaupalla pillereitä terveelle miehelle.
Sitä ei ole helppo hyväksyä.
Kun treenit jäävät, jäävät myös treenikaverit. Urheilu on ollut tapa viettää aikaa yhdessä. Nyt sosiaaliselta elämältä putoaa pohja pois. Auvinen aloittaa psykoterapian. Se ehkä on tavallista taiteilijapiireissä, mutta ei niissä porukoissa, joissa Auvinen liikkuu. Monen kaverin on vaikea ymmärtää, että ihminen voi murentua palasiksi.
– Nyt kun on ihmisten kanssa enemmän jutellut, vaikuttaa siltä, että ei ahdistus ole vierasta keski-ikää lähestyville miehille. Siitä ei vain puhuta, Auvinen toteaa.
Paniikki päälle pikkulenkistä
Kun Auvinen sai rytmihäiriökohtauksen lenkillä, lääkärikaveri varoitti, että ylikunnosta toipumiseen voi mennä jopa kuukausia.
– Emme kumpikaan olisi voineet arvata, miten pieleen arvio meni, Auvinen toteaa.
Nyt aikaa on kulunut neljä vuotta, eikä elämä ole entisellään. Kestävyyslajeja Auvinen ei pysty harrastamaan enää ollenkaan. Jos syke nousee, seurauksena on herkästi paniikki. Sydän muljahtelee tämän tästä. Se tuntuu pelottavalta. Psykoterapiassa Auvinen opetteli rentoutumistekniikoita, mutta siitä huolimatta keho ja mieli lähtevät helposti laukalle urheillessa. Tulee huono olo ja ahdistus.
Viime aikoina Auvinen on innostunut telemark-hiihdosta virallisten rinteiden ulkopuolella. Tänä talvena hän laski kavereidensa kanssa suljetuilla Lomakolin rinteillä. Sen kauemmaksi kotoa ei tee mieli lähteä, vaikka kaverit ehdottivat laskureissua Norjan vuoristoon telttamajoituksella. Aiemmin Auvinen olisi pakannut rinkkansa saman tien, nyt ei missään nimessä.
– Ei minusta ole siihen, enkä halua pilata muiden reissua.
Auvisen ylikunto on pitkittynyt ja muuttunut krooniseksi. Niin käy joillekin uupuneille. Auvisen kehon ja mielen stressikynnys on edelleen hyvin matala, ja pienikin ärsyke laukaisee hälytystilan. Urheilijoiden ylikunnosta seurantatutkimuksia on tehty vain vähän, mutta henkisestä burn outista enemmän. Ne osoittavat, että kaikki loppuunpalaneet eivät toivu viiden vuoden seurantajakson aikana.
Auvinen kokee, ettei oikein voi muuta kuin odottaa, että aika tekisi jossain vaiheessa tehtävänsä. Terapiat on käyty, ja fyysiset oireet pysyvät kurissa lääkityksellä. Mieltä polttelisi haastaa itseään kunnolla, mutta kun sitä yrittää, vastassa on seinä, jonka yli ei pääse.
Putoaminen ei pelota
Huhtikuisena tiistaina Auvinen pukee päälleen valjaat ja varmistaa varusteet ristiin yhdessä kiipeilykaverin kanssa. Ensimmäiset metrit seinällä hän nousee kuin tanssien. Auvinen harrastaa mieluiten köysikiipeilyn vaativampaa lajia, niin sanottua liidausta. Siinä kiipeilijä itse pujottaa matkan varrella köyden varmistuslenkeistä. Toisin kuin yläköysikiipeilyssä, liidauksessa kiipeilijä voi pudota useamman metrin matkan ennen kuin varmistusköysi nappaa kiinni. Se pelottaa monia.
Auvinen tarrautuu värikkäisiin otteisiin jo yli 15 metrin korkeudessa. Siinä kohdassa kiipeilyreittiä on uloke, jonka yli on erityisen hankala päästä. Kyynärvarret puutuvat ja tärisevät. Taitava kiipeilijä osaa lepuuttaa niitä suorituksen aikana ja tekee suurimman työn jaloilla ja keskivartalolla. Auvinen ponnistaa kynnyksen yli mutta putoaa korkeuksista. Se näyttää hurjalta, mutta ei tunnu missään. Korkeammaltakin on pudottu.
Jyrkkään mäkeen yhdessä
Kotona autotallissa odottaa enää cyclocrosspyörä. Aiemmin varasto oli täynnä tavaraa märkäpuvusta melontavarusteisiin ja maantiekiitureihin. Nyt kamppeet on myyty eikä unelmia ole. Tai ainakin ne ovat hyvin erilaisia kuin ennen: että 5-vuotias Vili ja 1-vuotias Aava kasvaisivat vähän isommiksi, niin pääsisi harrastamaan yhdessä. Että kokisi pystyvänsä. Ettei takapakkia enää tulisi.
Kun viimeiset jäät metsäpoluilta sulavat, Mikko ja Vili Auvinen nostavat maastopyörät esiin. Kotona Vilin on joskus vaikea keskittyä, mutta polulla pyörän selässä ei koskaan. Auvinen näkee, miten poika nauttii. Siinä on jotain hyvin tuttua.
Vili on jo taitava maastopyöräilijä, mutta mäkisellä reitillä Auvinen kiinnittää omasta pyörästään paksun kuminauhan kiinni pojan pyörään. Sitten isä ja poika polkevat jyrkän mäen huipulle. Toinen auttaa toista eteenpäin.
Juttua varten on haastateltu myös liikuntalääketieteen erikoislääkäri Arja Uusitaloa.