Tekstien lukeminen ja tuottaminen on iso osa työtäni, joten ymmärtänette, että arvotan vastaavat taidot korkealle. Vanhempana se on tarkoittanut sitä, että jokainen lapsille lukematta jäänyt iltasatu on herättänyt syyllisyyttä parin kolmen terapiakerran ajan purettavaksi. Olen ollut täysin vakuuttunut lukemisen tuottamien valmiuksien ylivoimasta vaikkapa työmarkkinoilla ja jakanut syvän huolen nuorten lukutaidon kriisistä.
Siksi on itselleni ollut järkytys ymmärtää, että yleinen tekstilukutaito ja kaikenmoinen kirjallisuus ovat selvästikin vain pieni jakso historiassa, jonka aika on nyt jäämässä taakse. Ainakin siinä juhlallisessa parantaa-kaikki-vaivat-ja-tekee-voittamattomaksi-mielessä, johon kirjallisuudesta ja teksteistä elantosta saavat yleensä asemoivat tekstin voiman.
Alkuun teksti oli vallankäytön väline, kun vain harvat hallitsivat tekstin tuottamisen, ymmärtämisen ja ”painamisen”. Mutta vuosisatojen aikana teksti tasa-arvoistui ja sen arvostus sai jatkuvia voittoja: painokone ja kansan lukutaito tekivät siitä demokratian pyhän sanansaattajan. Kuka ei voisi arvostaa Häntä, joka tuo sivistyksen valon savupirttiin ja äänen köyhälle?
Ne olivat kuitenkin aikoja, jolloin informaation välittäminen muuten kuin tekstillä oli mahdotonta tai ainakin epätarkkaa. Jos halusit saada etäämmällä asuvat ymmärtämään tai ymmärtää heitä, teksti oli se väline. Etenkin työelämässä lukutaito oli siis melkoinen rekrytointivaltti. Siinä ohessa teksti oli myös parhaita tapoja viihtymiseen – romaani syntyi. Tarina irtosi kertojasta, ajasta ja paikasta ja oli käytettävissä missä ja milloin tahansa, jopa täysin yksityisesti.
Nyt on toisin. Tekstin aika on ohi. Eikä ihme: siinähän kaikki tunteet ja aistimukset on pakotettu yhteen ja samaan, tekstin kanavaan. Nyt meitä viihdyttävät tarinat ovat irronneet tekstistä ja muuttuneet meemeiksi, liikkuvan kuvan suoratoistopalveluiksi ja YouTube-videoiksi. Samalla mahdollisuutemme olla vuorovaikutuksessa ovat kasvaneet ennenkokemattomalle tasolle.
Keskimäärin elämässä menestymiseen tai selviämiseen ei millään erityisellä tavalla tarvita lukutaitoa, tekstin tuottamisen kykyä tai kirjallisuuden lukemista.
Tämä näkyy myös työelämässä. Iso osa meistä tekee työnsä painelemalla kuvakkeita, miettimällä ja puhumalla. Opiskelemme katsomalla kun joku puhuu, pidämme videokonferenssin ja lähetämme kuittaukseksi emojin. Totuus on, että keskimäärin elämässä menestymiseen tai selviämiseen ei millään erityisellä tavalla tarvita lukutaitoa, tekstin tuottamisen kykyä tai kirjallisuuden lukemista. Perusinframme viestintävälineistä kulutukseen on ponnahdusvalikoista tehty, eikä sen hipelöinti vaadi lausemassojen ymmärrystä. Ja vaikka mielellään toisin väitetään, kirjallisuus ei ole erityisen erityinen empatian opettaja.
En ole kertonut tästä päätelmästäni mitään lapsille, jotka narkkaavat justimusfilmsejään siinä missä toverinsakin. Kehityskulkuja on nimittäin kaksi samanaikaista, ja olen painottanut niistä tätä toista: Samalla kun kuvakkeet helpottavat elämäämme, ne jakavat maailmaa kahtia. Niihin, jotka painelevat kuvakkeita, ja niihin, jotka päättävät mitä kuvakkeen takana on. Sen näkee jo näiden kuvakefirmojen nykyarvosta ja kaikki muut mittarit näyttävät siltä, että kuvakkeiden painelijoilla menee puolestaan tulevaisuudessa yhä huonommin. Alustataloudessa siis muurahaisena pärjää, mutta ei välttämättä kovin hyvin.
Uskon – en yhtään enää tiedä – että kyky lukea pidempiä tekstejä on yksi keino, jonka avulla voi selviytyä muuttuvassa maailmassa vähän paremmin. Tutkimustuloksiakin riittää juuri tekstin tuottamisen ja kuluttamisen vaatimien ajatusratojen erityisyydestä.
Mutta onko se nyt sitten mikään oleellinen tavoite, olla paremmin pärjäävien puolella? En oikein sellaistakaan menestys-maailmankuvaa haluaisi lapsille tarjoilla, joten argumenttini tekstin puolustukseksi alkavat olla vähissä.
Toisaalta voin lohduttautua sillä, että yksi sivistyksemme perustan luojista ei uskonut tekstiin. Muuan Sokrates ei julkaissut yhtään tekstiä elämänsä aikana, mutta silti aika moni tuntee hänet. Sokrates uskoi, että ”totuutta” ei voi kirjata ylös, vaan se syntyy ainoastaan vuorovaikutuksessa ja keskustelussa. Se tuntuu erityisen totuudelliselta ajatukselta näinä aikoina, jolloin laitteisiimme tulvii eri osapuolien totuuksia tekstinä ja kuvana. Samalla se nostattaa esiin filosofisen kysymyksen: tarkoittiko Sokrates todella myös nettikeskusteluja?
Riku Siivonen
Kirjoittaja on toimittaja ja käsikirjoittaja.
Aiheesta voi keskustella 6.5. klo 16.00 asti.
Lue myös:
Roope Lipastin kolumni: Lukemista voi treenata siinä missä jalkapalloa tai pianon soittoa