Huuto oli niin kova ja tuli niin läheltä, että kehoni reagoi kauan ennen kuin ehdin tajuta, mitä tapahtuu.
Istuin Théâtre Claude Debussyn parvella Cannesin elokuvajuhlien yhdeksäntenä päivänä ja odotin näytöksen alkua.
Edessäni mies oli lyönyt vieressään istuvaa kyynärpäällä ohimoon ja noussut seisomaan. Hän piteli naapuriaan kaulasta ja nyrkkiään lyöntiasennossa ja huusi jotain ranskaksi.
Ohikiitävän hetken salissa oli ihan hiljaista. Väkivaltainen mies jähmettyi kuin joku 300:n ärjyistä spartalaisista. Sitten hän päästi irti, toljotti hetken mielipuolena tyhjyyteen ja ryntäsi salista.
Mukiloitu mies jäi paikoilleen häkeltyneenä. Minä istuin penkissäni ja laskin sekunteja siihen, että elokuva alkaisi.
Jos olen ärtynyt, surullinen tai ahdistunut, harhautan aivojani katsomalla tai miettimällä elokuvia.
Pakenen elokuviin, kun tosielämän tunteet käyvät liian lujiksi. Olen paennut niin pitkään kuin muistan.
Olen katsonut elokuvia ja nauranut, itkenyt, järkyttynyt. Hakeutunut sellaisten pariin, joiden tiedän herättävän reaktion. Dancer in the Darkin, Old Joyn, Tulikärpästen haudan.
En ole kovin hyvä käsittelemään omia tunteitani. Olen joskus nuorena mennyt lukkoon ja välttelen nyt konflikteja kaikin keinoin. Jos olen ärtynyt, surullinen tai ahdistunut, harhautan aivojani katsomalla tai miettimällä elokuvia.
Ja sitten menen teatteriin itkemään.
Kirjoitan tätä kolumnia Cannesissa, joka on pakenemiseen täydellinen paikka. Täällä näytetään 12 päivää aamusta iltaan maailman parhaita elokuvia isoilta valkokankailta. Istun puolet vuorokaudesta toisissa maailmoissa, elän muiden elämiä, arvioin toisten kameratyöskentelyä, leikkaamista ja näyttelemistä.
Kun katsoin Terrence Malickin uutta kaunista elokuvaa A Hidden Life, en ollut itsestäni mitään. Olin ruohoa Ylä-Itävallan mäissä, hikeä vankeuttaan istuneen totaalikieltäytyjän Franz Jägerstätterin ohimolla.
Kun Céline Sciamma kertoi kahden naisen mahdottomasta rakkaudesta 1700-luvulle sijoittuvassa epookissaan A Portrait Of a Lady On Fire, pakahduin, vaikka en ollut koskaan kokenut mitään samanlaista.
Elokuvien herättämistä tunteista puhutaan usein jäljittelyn kautta. Meille esitetään tosielämän tilanteita, joihin voimme samastua ja jotka siksi herättävät tunteita. Mietimme lapsiamme ja Sofien valintaa. Arvelemme, rikkoisivatko sodan kauhut psyykemme kuin Ilmestyskirja nytissä.
Kun elokuvan hahmo hymyilee, peilaamme ja hymyilemme itsekin. Kun hän itkee, purskahdamme kyyneliin.
Kirjassaan Feeling Cinema tutkija Tarja Laine esittää, etteivät elokuvien tunteet ole identtisiä ihmistunteiden kanssa eikä elokuvan tunneydin liity aina juoneen tai hahmoihin vaan siihen, miltä elokuva näyttää, kuulostaa ja tuntuu.
Stanley Kubrickin Hohto ei pelota, koska kuvittelemme itsemme autioon hotelliin, vaan koska sen musiikki on pahaenteistä ja näkemys kuolemasta julman loputon – labyrintti, josta ei löydä ulos.
Kirjasta kirjoittamassaan kritiikissä Aalborgin yliopiston professori Steen Christiansen vie ajatuksen pidemmälle ja ehdottaa, etteivät elokuvien tunteet ylipäätään palaudu inhimillisiin tuntemuksiin tai kokemuksiin. Ne ovat jotakin, joka saa muotonsa vain elokuvissa.
Pidän tästä ajatuksesta. Elokuvat tarjoavat setin tunteita, joihin en muuten pääsisi käsiksi. Nämä tunteet on helpompi sisäistää ja niitä on helpompi käsitellä – ehkä juuri siksi, ettei niiden syntypiste ole ihmissuhteissa, konflikteissa tai yhtäkkiä purskahtavassa väkivallassa.
Elokuvien tunteet ovat abstrakteja ja esteettisiä ja liittyvät siihen, miten hevostallin ovi aukeaa Certain Womenissa tai Airin musiikki venkoilee kehossani Virgin Suicidesissa.
Nämä ovat kokemuksia, joita ei voi kuvailla sanoin, eikä niitä siksi tarvitse kuvailla sanoin.
Théâtre Claude Debussyn parvella tunnelma laantui. Väkivaltainen mies oli otettu kiinni ja asia selvitetty. Motiivi: kiista varatusta paikasta.
Sisässäni kuohui, koska spontaani väkivalta julkisessa tilassa on suurin pelkoni. Käteni tärisivät, kainaloni valuivat hikeä. Olin yksin ja ahdistus pakkautui kurkkuuni.
Onneksi elokuva alkoi.
Anton Vanha-Majamaa
Kirjoittaja on journalisti ja kirjailija, joka unohtaa elokuvien juonet nopeasti, mutta muistaa niiden herättämät tunteet.
Aiheesta voi keskustella 29.05. klo 16.00 asti.
