Paula Salorantaa ei ole enää olemassa.
Edessäni seisovan miehen nimi on Leo Alexander Saloranta. Olemme Oulun pesäpallostadionilla, lunta tulee vaakasuoraan ja värjää Salorannan hiukset valkoisiksi. Hän tärisee kylmyydestä.
Mainitsinko muuten, että elämme toukokuuta? Oulun alkukesä muistuttaa siltä, että olisimme eksyneet muurin väärälle puolelle Game of Thrones -tv-sarjassa.
Silti Salorannan suupielessä näkyy pieni hymy.
– En ole koskaan ennen pelannut pesäpalloa lumisateessa, hän huudahtaa.
Alexander Saloranta pitää haasteista, ja on tottunut tekemään asioita oman mielensä mukaan. Ja juuri nyt pesishöntsä lumisateessa kuulostaa kivalta idealta.
Pesäpallokenttä on Salorannalle kuin toinen koti. Urheilusta hän on tienannut leipänsä. Urheilu on ollut turva, lämmin syli, jossa levätä, kun elämä muuten tuntuu merkityksettömältä. Ilman pesäpalloa Alexander Salorantaa ei ehkä enää olisi.
Mutta samalla urheilu on ollut este. Pesäpalloilevan naisen on muutenkin vaikea urheilla ammattilaisena. Ammattilaisuran jatkaminen sukupuolenkorjauksen jälkeen on sitten jo täysi mahdottomuus.
Saloranta joutui tekemään päätöksen: Haluaako hän tehdä mitä rakastaa – vai haluaako hän viihtyä omassa kehossaan?
Katso Sportlivin minidokkari Alexander Salorannan vaikeasta kamppailusta itsensä, sukupuoli-identiteettinsä ja urheilun kanssa klikkaamalla jutun pääkuvaa.
Painajaismaisia kouluvuosia
Uimatunnit kuuluivat ahdistavimpiin kokemuksiin nuoren Paula Salorannan elämässä.
Lapset luokiteltiin nopeasti. Tyttö ja poika, punainen ja sininen. Jos etunimi on Paula, leikitään ja uidaan tyttöjen kanssa.
Saloranta ei viihtynyt omassa kehossaan, eikä halunnut näyttäytyä uimapuvussa. Hän keksi tekosyitä välttääkseen uimahallissa käynnit.
Vielä ahdistavampaa oli tytöstä naiseksi kasvaminen. Kun kuukautiset alkoivat, maailma sumeni.
– Ne oli yhtä helvettiä. En ole nauttinut mistään naisellisuudesta missään vaiheessa elämää.
Hän tunsi itsensä turhautuneeksi, mutta yritti selvitä. 1990-luvun Oulussa muunsukupuolisuus ei ollut mikään yleinen käsite. Ainoa minkä Paula tiesi, oli että jokin on vialla. Ja pahasti.
Myös oma ääni ärsytti. Se ei tuntunut omalta.
Ajatukset olivat ajoittain sysimustia. Itsetuhoisuus antoi hetkittäistä helpotusta, mutta vasta paljon myöhemmin Saloranta tajusi miksi hän oli voinut näin surkeasti.
Oli kuitenkin yksi paikka missä Paula Saloranta tunsi olevansa vapaa, hyväksytty – kuin kotona. Ja rakkaus oli molemminpuolinen.
Pesäpallokentällä suuresta lupauksesta kasvoi luotettava pelaaja Superpesikseen ja lopulta tähti. Otteluiden ratkaisija, joka pystyi elättämään itsensä urheilulla, vaikkakin niukasti.
– Pesäpallo on muovannut minut ihmisenä aika pitkälle. Kentällä olen saanut olla oma itseäni. Minua ei ole ikinä syrjitty sen vuoksi, mitä minä olen ollut. Se on kantanut minua synkimpinä hetkinä. Ilman pesäpalloa voisin olla kuollut, Saloranta sanoo.
– Olen erittäin ylpeä viidestä Suomen mestaruudestani, kaikesta, mitä olen saavuttanut.
Kenttien ulkopuolella elämä oli kuitenkin mestaruusvuosinakin täyttä kuraa.
Painoi alle 50 kiloa
Pesäpallon puolella kaikki meni suunnitelmien mukaan. Kun Saloranta lopetti uransa 2017, hän oli kerännyt palkintokaappiinsa kahdeksan SM-mitalia sekä läjän henkilökohtaisia palkintoja.
Aikamoinen saavutus pelaajalta, joka pahimmillaan painoi alle 50 kiloa.
Uran huippuvuosina Saloranta oli sairastunut bulimiaan ja sairaudesta tuli elämäntapa.
– Ajatukset on käynyt kuolemassa aika useasti, myös pelivuosina. Mutta aina tulevaisuudessa on ollut jotain, mikä on pitänyt minut täällä. Kyllä minä vielä elän.
Silmät kostuvat ja Saloranta hengittää syvään kun keskustelu siirtyy bulimiaan. Pienen tauon jälkeen hän jatkaa.
– Se oli ihan hirveää aikaa. Mietin monta kertaa, että katkeaako verisuoni päästä kun oksennan. Yllättävän hyvin pysyin kunnossa, pystyin pelaamaan.
Ulkopuolelta katsottuna Saloranta näytti olevan elämänsä kunnossa. Lankunlaiha, mutta lihaksikas. Rasvaprosentti oli melkein miinuspuolella.
– Olin lähes liikkuva luuranko. Onneksi ei käynyt pahemmin.
Sairaudesta ei kärsinyt ainoastaan Saloranta itse. Myös äiti Päivi eli vaikeita aikoja. Puhelut Paulalle päätyivät usein vastaajaan. Hän tiesi että jotain oli vialla, mutta tunsi itsensä neuvottomaksi.
– Äidillehän ei puhuta mitään. Sehän on tosiasia, että äiti saa tietää asioista melkein viimeisenä. Alexander on voinut huonosti, mutta ei voinut sanoa sitä minulle. Yritin kovasti tingata, että mikä nyt on? Mutta en saanut vastausta. Yritin parhaani, että lapsellani olisi hyvin, mutta en voinut tehdä mitään, kertoo Päivi Saloranta.
”Haluanko olla onnellinen itseni kanssa?”
Kun tilanne alkoi vaikuttaa toivottomalta, Paula Saloranta otti ensimmäisen askeleen kohti uutta, parempaa elämää. Hän haki apua.
Päätös muutti kaiken.
Bulimiaan liittyvän sairaalakäynnin yhteydessä lääkäri kysyi, jos Salorannalla oli joku muu ongelma, mikä voisi olla todellinen syy sairauteen. Kysymys johti lähetteeseen psykiatrin vastaanotolle.
Tämä pisti pallon liikkeelle. Ja se pyöri nopeasti, ja oikeaan suuntaan.
– Itselleni alkoi selkiytyä, että tämä on ollut tähänastinen elämäni, mutta jatkossa se tulee olemaan jotain muuta kuin pesäpalloa, ainakin naisten puolella. Pääsen muuttumaan joksikin, mitä minun kuuluu olla.
Sisimmiltään Saloranta oli tiennyt jo jonkin aikaa. Hän haki netistä tietoa sukupuolenkorjauksista jo vuonna 2011 – kuusi vuotta ennen kuin mitään tapahtui.
Pitäisikö minun ryhtyä tähän, hän mietti. Oli kuitenkin yksi ongelma.
Pesäpallo oli Salorannan koko elämä. Hänen henkinen ja taloudellinen turvasatama.
– Minulla oli huippuvuodet vielä edessä, joten jatkoin pelaamista naisena, vaikka en silloinkaan luokitellut itseäni naiseksi. Mutta kaikki luokitellaan.
Kuusi vuotta myöhemmin tilanne oli eri. Saloranta olisi voinut jatkaa pelaamista pari kautta, mutta ajatus uran lopettamisesta ei enää tuntunut yhtä pelottavalta.
Hän veti syvään henkeä ja teki päätöksen, joka muutti kaiken.
– Jouduin tekemään päätöksen: haluanko olla onnellinen itseni kanssa?
Kauden viimeinen peli päättyi pronssijuhliin. Ottelun jälkeen Saloranta ilmoitti elävänsä elämänsä jatkossa miehenä ja ottavansa itselleen nimen Leo Alexander.
– Ottelun jälkeen tuntui tosi haikealta. Itkin, mutta tiesin, että elämä tulee voittamaan.
Testosteronipiikkejä ja parrankasvua
Lauantai.
Lumisade on lakannut ja aurinko kurkistaa Oulun kirkastuvalta taivaalta.
Kello on vasta seitsemän aamulla, mutta Saloranta – joka on raatanut töissä puolille öihin asti – on valmis punttisalille. Yleensä hän treenaa kello kolmen ja neljän välillä yöllä, mutta pyynnöstämme hän suostuu tällä kerralla joustamaan.
– Kehoni ei tarvitse paljon unta. Oloni on pirteämpi kuin eilen!
Salorannan keho on kokenut paljon viime vuosien aikana. Se on vastaanottanut säännöllisiä testosteroniannoksia. Ääni on syventynyt huomattavasti, ja parta on alkanut kasvaa.
Prosessi on Salorannan mielestä tuskallisen hidas. Kertoessaan kehonsa muutoksista hänen silmänsä kuitenkin tuikkivat.
– Pidän äänestäni, ja sehän on hyvä, koska joudun kuuntelemaan sitä loppuikäni. Parta on vielä aika "baby"-tasoa, Saloranta sanoo ja nauraa.
Punttisalilla tulostaso on noussut huomattavasti, mikä on lisännyt motivaatiota treenata.
Prosessi ei ole ollut kivuton. Hankalia tilanteita on tullut eteen, esimerkiksi silloin, kun Salorannan moottoripyörä yritettiin varastaa.
Kun poliisit koputtivat ovelle, Saloranta avasi.
– He kysyivät Paula Salorantaa. Vastasin, että minä olen Paula, ja sain poliisilta aika pitkän hiljaisen katseen
Episodin jälkeen Saloranta kirjoitti maistraattiin, ja nimenmuutos lyötiin lukkoon lähes välittömästi. Paulasta tuli virallisesti Leo Alexander.
Yksi ajatus kuitenkin nakersi Salorannan mieltä hänen lähtiessä sukupuolenkorjausprosessiin. Miten perhe reagoisi, kun tytär muuttuu pojaksi, ja sisar veljeksi?
Saloranta kertoi asiasta perheenjäsenilleen yksitellen – ja hänen huolensa oli aiheeton.
Äidilleen Alexander kertoi, kun he menivät yhdessä saunaan.
– Itkut itkettiin ja halattiin. Ei sen kummempaa, Päivi Salorantaa muistelee.
– Sanoin, että lapseni hän on joka tapauksessa. Luonne ei siitä miksikään muutu.
Myös isä, sisko Hannele ja veli Mika kannustivat.
– Sukupuolenkorjaukset ovat nykyään yleisiä. Se tuntui loogiselta eikä yllättänyt, Mika Saloranta sanoo.
Sisko Hannele Alenius ei yllättynyt tiedosta.
– Se tuntui luonnolliselta. Olen onnellinen siitä, että asiat ovat nyt miten niiden pitääkin olla.
Alexander Saloranta ei olisi voinut olla onnellisempi perheen reaktioista.
– Ei voi muuta sanoa, kuin että minulla on mahtava perhe, joka seisoo takanani eikä syrji.
Pesäpallolla sivurooli
Salorannan mielessä vallitsee nyt rauha. Hän ei ota stressiä asioista, jotka ennen aiheuttivat ahdistusta. Nyt hän on onnellinen.
Päivi Saloranta on huomannut selkeän muutoksen.
– Hän hymyilee enemmän ja vastaa puhelimeen kun soitan. Muutos loistaa hänen kasvoiltaan, hän voi paremmin.
Mutta mitä tapahtui pesäpallolle?
Urheilulla on selvästi pienempi rooli Alexander Salorannan kuin Paula Salorannan elämässä. Hän harjoittelee silloin tällöin, kun työ sallii ja lyöntikaveri löytyy.
Viime vuonna 32-vuotias entinen ammattilainen pelasi pari puulaakiottelua miesten joukkueessa. Hän ylitti omat odotuksensa ja sai alueen parhaan pelaajan palkinnon viimeisen ottelun jälkeen.
Mutta pesäpallo ei enää ole elämän tärkein asia. Salorannan prioriteetit ovat muuttuneet täysin.
– Tärkeintä on hyvinvointi, että pysyn terveenä.
Tällä hetkellä Saloranta odottaa kipeästi leikkausaikaa rintojen poistoon, mutta odotus ei enää ahdista. Alexander Saloranta on jo löytänyt kotiin.
– Olen onnellinen. Elämäni on hyvä nyt.
Sebastian Backman
Lue myös: