Uuden hallitusohjelman nimi on “Osallistava ja osaava Suomi”. Ohjelma eroaa edellisen hallituksen linjauksista, mutta itse ohjelman nimi voisi olla aivan minkä hyvänsä poliittisen liikkeen tekosia.
Osaaminen on asia, jota kaikki puolueet haluavat. Yliopistonopettajana tiedän, miten korkeakoululaitoksen tehtävänä ei enää vuosiin ole ollut sivistyksen tai kulttuurin vaan juuri “osaamisen” lisäämisen. Miksi näin?
Osaava ongelmanratkaisija on jokaisen valtiaan unelma-alainen, suu kiinni tuottoa takova innostuja.
Jos ihminen on sivistynyt, hän arvioi vallanpitäjien toimia ja yleensä ympäristöään kriittisesti. Osaaja taas typistää toimintansa ongelmanratkaisuksi ja tuotannoksi. Sipilän hallituksen ohjelma olikin nimeltään “Ratkaisujen Suomi”.
Osaava ongelmanratkaisija on jokaisen valtiaan unelma-alainen, suu kiinni tuottoa takova innostuja.
Hallitusohjelmien nimien taustalla oleva oikeistoa ja vasemmistoa yhdistävä ihmiskuva tuo minulle mieleen Nordhausenin keskitysleirin.
Jaa, että mikä onkaan Nordhausen? Saksalainen pikkukaupunki, jossa toisen maailmansodan aikana oli Dora-Mittelbaun tehdas ja vankileiri. Paikalla on nykyisin museo. Vuoren sisällä jatkuvat loputtomiin luolat, joissa työskentelivät keskitysleirivangit. He elivät keskimäärin muutaman kuukauden ja kuolivat sitten nälkään ja väkivaltaan. Äärimmäisen kurjuuden oloissa he valmistivat aikansa kehittyneintä teknologiaa, V2 (siirryt toiseen palveluun)-ohjuksia.
Nordhausenissa oli osaamista, suorastaan huippuosaamista. V2 oli ensimmäinen asia, jonka ihmiskunta lähetti avaruuteen. Se lensi sadan kilometrin korkeuteen, josta se putosi vihollisen niskaan mukanaan tonni räjähdysainetta. Rakettien suunnittelijoita ei koskaan rangaistu, vaikka he näännyttivät orjatyövoimaa hengiltä valmistaakseen siviilejä tappavia aseita. Sen sijaan heidät siirrettiin Amerikkaan, jossa he rakensivat ydinohjuksia ja kuuraketin ja saivat kunniamerkkejä ja mainetta.
Tämä kertoo meille, miksi osaaminen ilman sivistystä, kulttuuria ja moraalia on huono idea.
Dora-Mittelbaussa oli kaikkein korkeatasoisin osaaminen, mitä ihmiskunnalla oli, mutta siellä oli huutava puute inhimillisyydestä. Oli piiruntarkkaa luovaa ongelmanratkaisua ja teknologista edistystä äärettömän typeryyden, vihan ja väkivallan valtameressä.
Mutta me luemme rutiininomaisesti mietinnöistä, strategioista ja hallitusohjelmista vaikkapa siitä, miten “Suomen on kyettävä nostamaan osaamisen tasoa, sillä osaamisesta käydään yhä kovempaa kansainvälistä kilpailua.” Tai miten “tulevaisuuden kasvu syntyy vain osaamisesta ja innovaatioista”.
Parempi olisi kysyä, millä hinnalla aiotaan kasvaa, ja mitä nimenomaan osata ja miksi?
Eniten osaamista on käytössä tänäkin päivänä siellä, missä rakennetaan ohjuksia, ydinpommeja tai tappavia drooneja. Entä kuinka paljon onkaan “osattu” kun on rakennettu kehittyneet tietojärjestelmät, joilla Yhdysvaltojen NSA, Venäjän FSB tai Kiinan tiedustelupalvelu 6-10-virasto urkkivat ja vainoavat ihmisiä?
Enemmän kuin tulevaisuuden kasvua, tarvitsemme menneisyyden kuuntelemista.
Tämä ihmiskunta on oman elämänsä Dora-Mittelbau. Olemme taitavia kasaamaan vempeleitä. Osaamme yhtä sun toista. Mutta ongelmat, jotka ratkaisemme osaavasti, koskevat liian usein jotakin, mikä lisää kärsimystä tai tuhoa. Niitä ratkaistessamme raadamme itsemme surullisiksi ja piiskaamme toisetkin hengiltä. Pääsemme lopuksi vaikka kuuhun, mutta emme viisastu lainkaan. Emme edes kysy, miksi kuuhun pitäisi mennä, menemme vain tuskaisina.
Ei, yhteiskuntamme ei tarvitse lisää “osaamista”. Sen sijaan tarvitaan sivistystä ja viisautta, kulttuuria.
Enemmän kuin uusia tehtaita, joissa keitetään metsästä sellua jollain uudella insinöörikeinolla, tarvitsemme ihmisiä, jotka istuvat hiljaa metsässä. Enemmän kuin autoja, tarvitsemme lauluja, enemmän kuin energiaa tarvitsemme hiljaisuutta. Enemmän kuin kovapalkkaisia insinöörejä, tarvitsemme köyhiä runoilijoita. Enemmän kuin tulevaisuuden kasvua, tarvitsemme menneisyyden kuuntelemista.
Seuraavan hallitusohjelman nimi olkoon sitten “Viisas Suomi”. Tai esimerkiksi: “hidas, viipyilevä, mutta kriittinen Suomi”.
Janne Saarikivi
Kirjoittaja on suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori ja todennäköisesti eri mieltä kanssasi.
Kolumnista voi keskustella 24.06. klo 16.00 asti.
