Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.
Kohtalona suljettu kaupunki
Norilskin kaivoksissa raatoivat Stalinin aikana suomalaiset vangit, myöhemmin siellä työskentelivät suomalaiset kaivosalan ammattilaiset. Norilsk muistelee mieluummin jälkimmäisiä.
Larisa muistaa hyvin suomalaisten kaivosammattilaisten alkujärkytyksen ensimmäisenä talvena Norilskissa.
– Täysi kaamos kestää meillä puolitoista kuukautta, pakkasta on viisikymmentä astetta ja Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi KGB valvoi ja rajoitti heidän liikkumistaan.
– Mutta kyllä meillä oli kivaa yhdessä, Larisa hymyilee.
1980-luvun alussa suomalainen Outokumpu tuli Norilskin malmikaivoksen kumppaniksi Nadezhda- eli suomeksi Toivo-nimisen kuparisulaton rakentamiseen. Suljettuun Norilskin kaupunkiin keskelle Siperiaa saapui kymmeniä suomalaisia kaivosalan ammattilaisia perheineen.
Larisa itse muutti miehineen Norilskiin vuonna 1979 Ukrainasta. Neuvostoliiton mittapuulla kaivoskaupungissa maksettiin hyviä palkkoja, ja Larisakin tuli työn perässä.
Neuvostoaikaan Norilsk oli suljettu kaupunki ja sinne haluava tarvitsi erityisen luvan. Neuvostoliiton hajottua kaupunki avautui hetkeksi, mutta vuonna 2001 Venäjän hallitus päätti sulkea sen uudelleen, tällä kertaa ulkomaalaisilta.
– Ja hyvä niin, muutenhan tänne ryntäisivät kaikki. Ihmiset luulevat, että meillä kasvaa ruplia puissa, Larisa sanoo.
Kaupungin sulkemisen perustelut eivät ole julkisia. Larisa arvelee, että sulkemisella rajoitetaan etenkin entisistä neuvostotasavalloista työn toivossa tulevien määrää. Julkisuudessa esitettyjen arvioiden mukaan Norilskin sulkemisella pyritään myös takaamaan Venäjälle tärkeiden malmiesiintymien turvallisuus.
Venäjällä on yhä kymmeniä neuvostoajalta periytyviä suljettuja kaupunkeja, joihin pääsyyn ulkomaalaiset ja toisinaan myös venäläiset tarvitsevat luvan. Usein syynä sulkemiseen on ollut esimerkiksi kaupunkeihin sijoitettu tai niissä valmistettu puolustusteknologia tai sotilastukikohta.
Ulkomaalaiset pääsevät Norilskiin nykyään ainoastaan Venäjän turvallisuuspoliisin FSB:n myöntämällä luvalla.
Tässä jutussa Larisa ja muut haastateltavat esiintyvät vain etunimillään. Suljetussa kaupungissa ulkomaisiin toimittajiin suhtaudutaan epäluuloisesti.
Talnahskaya-kadulla toimineesta palvelutoimistosta käsin Larisa kollegoineen avusti suomalaisia esimerkiksi tulkkaamalla lääkärissä. Hän opetteli suomen kielen Norilskissa, mutta sanasto karttui myös suomalaisten työmiesten kanssa. Heiltä Larisa oppi arkipäivän suomea, myös kirosanoja.
– Täällä oli työntekijöitä muistakin maista, mutta suomalaiset olivat kaikista tärkeimpiä, Larisa muistelee.
Edellisen kerran Norilskissa oli nähty suomalaisia Stalinin aikaan.
Kaupungin kaivokset saivat nimittäin alkunsa vankileireinä. Runsas neljännesvuosisata ennen kaivosammattilaisten tuloa myös suomalaiset pakkotyövangit raatoivat louhien ikiroudasta malmia ja hiiltä.
Norilskissa sulkeminen liittyy myös juuri vankileirimenneisyyteen. 1930-luvulla poliittisten vainojen yltyessä Neuvostoliiton johto halusi eristää vangit muusta yhteiskunnasta. Vankileirien sijainnit salattiin, eikä niitä merkitty tavallisiin karttoihin.
Mutta siitä ajasta Larisa ei jaksaisi enää puhua. Eikä hän ole Norilskissa ainoa.
Neuvostoaikaan Norilskissa asui jopa 260 000 ihmistä, mutta perestroikan jälkeen monet muuttivat pois.
Lumi peittää Norilskin katuja valtaosan vuodesta. Talvi kestää kesäkuuhun ja alkaa uudelleen jo syyskuussa.
Norilskin rakennuskanta on vanhaa. Neuvostojohtaja Hruštšovin aikaan rakennettuja yksinkertaisempia kerrostaloja kutsutaan Hruštšovkiksi.
Presidentti Vladimir Putinin kuvalla koristeltuja sisustustyynyjä myydään norilskilaisen kaupan ikkunassa.
“Kaikki aina kauhistelevat Norilskia. Minusta tämä on maailman paras paikka”, Larisa sanoo.
Suomalaiset keskitettiin asumaan 1980-luvulla kaikki samaan keskustan kerrostaloon, joka on pystyssä edelleen. Lapsille oli järjestetty suomalainen koulu.
Vaikka vankileiri oli siinä vaiheessa jo suljettu ja Norilskista oli tullut kaupunki vapaine työläisineen, sen suljettua asemaa selitettiin yhä turvallisuussyillä. Olihan nikkelikombinaatin tuottama metalli erittäin tärkeää Neuvostoliiton puolustuskalustolle.
KGB valvoi, etteivät paikalliset ja ulkomaalaiset viettäisi aikaa spontaanisti yhdessä.
Vaikka kyllähän he viettivät, syntyipä suomalaisten ja norilskilaisten välille avioliittojakin.
– Ja tämä oli varmaan ainoita paikkoja Siperiassa, joissa juhlittiin Suomen itsenäisyyspäivää, Larisa nauraa.
– Juhlimme sitä vielä senkin jälkeen, kun suomalaiset palasivat Suomeen.
Larisa kertoo, kuinka Toivo-kuparisulatossa työskennelleille suomalaisille tilattiin lihaa ja kirsikoita keskelle Siperian talvea. Siitä huolimatta, että elettiin neuvostoaikaa ja ruoka oli kortilla.
– Joskus me palvelukeskuksen työntekijät saimme suomalaisilta yli jäänyttä tavaraa.
Suomen kieli ei ollut aina aivan yksinkertaista. Tulkkaustyö arjen monissa tilanteissa oli joskus haastavaa.
Kerran lääkäri tiedusteli vastaanotolla venäjäksi suomalaispotilaalta, oliko tämän perheessä todettu verenpaineongelmia. Larisalle tapahtui tulkatessa kömmähdys.
– Minulta menivät sekaisin suomen kielen sanat perhe ja perse. Asiakas pysyi tyynenä ja vastasi, ettei sieltä ollut mitattu, Larisa nauraa.
Vankileirin hiilikaivoksen jäänteet näkyvät vuoren rinteessä. Osa vangeista haudattiin työalueelle.
Muistomerkkialueelle on pystytetty vankileirin alkuperäisiä parakkeja jäljitteleviä rakennelmia.
Norilskin vanhaksi kaupungiksi kutsutulla alueella sijaitsee vankileirin hallintorakennusten raunioita.
Rinteessä seisoo rypäs ristejä ja juutalaisuutta symboloiva seitsemänhaarainen menora-kynttelikkö. Stalinin uhrien omaiset ja maanmiehet ovat pystyttäneet kukin oman muistomerkkinsä: latvialaiset, virolaiset, liettualaiset, puolalaiset, japanilaiset ja juutalaiset. Juutalaiset joutuivat Neuvostoliitossa herkästi rangaistusten kohteeksi.
Suomalaisille uhreille ei ole muistopatsaita pystytetty, vaikka todennäköisesti lumen alla makaa heitäkin.
Jäätävä viima kangistaa kasvot, vaikka toukokuu on jo pitkällä. Pakkasta on kymmenisen astetta.
Keski-Siperiassa Krasnojarskin aluepiirissä sijaitseva Norilsk sai alkunsa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin Josif Stalinin aikakaudella. Ikiroudasta löydetyn malmiesiintymän hyödyntämiseksi päätettiin 1930-luvulla perustaa kaivostyömaa.
Vuonna 1935 neuvostohallinto antoi kaivoksen työntekijöiden hankkimisen Gulag-vankileirijärjestelmän käsiin ja vankileiri Norillag perustettiin samana vuonna. Sen pakkotyövangeista saatiin kaivoksille loputon reservi työvoimaa. Norillag oli yksi Neuvostoliiton Gulag-järjestelmän suurimmista ja ankarimmista leireistä. Sen työmailla raatoi yhteensä noin puoli miljoonaa vankia vuosina 1935–1955.
Nyt tämä Golgataksi kutsuttu mäki Norilskin laidalla on ainoita muistomerkkejä kaupungin synkille vuosikymmenille. Osa vangeista työskenteli ja kuoli tässä rinteessä.
Hiiltä kaivaneiden naisvankien parakit häämöttävät lumen ja jään keskellä. Naisvangit osallistuivat miesten tavoin kuuluisaan Norillagin vankikapinaan, jossa he vaativat parempaa kohtelua ja kohtuullisempia työoloja.
Mutta muuten vankileirin jälkiä saa Norilskista etsimällä etsiä.
Golgatalle kuljetaan hirsisen, ortodoksityylisen portin läpi. Kävijät soittavat sen suuaukolla roikkuvaa kelloa alueella lepäävien uhrien muistoksi.
Nyt kelloon havahtuvat myös elävät. Pari pienessä hiprakassa olevaa miestä luikkii ulos muistoalueen reunalla olevasta kappelista, jossa he ilmeisesti viettivät aikaa suojassa kylmältä tuulelta. Muita alueella ei olekaan.
Netistä löytyy kuvia, joissa joitakin kymmeniä ihmisiä on kokoontunut paikalle kunnioittamaan vainajien muistoa lokakuun 30:ntena, Stalinin vainojen uhrien muistopäivänä.
Nyt täällä humisee vain tuuli.
Kattavaa julkista selvitystä Norillagin vangeista, heidän määrästään, taustoistaan ja kohtaloistaan ei ole tehty. Tiedot ovat hajallaan venäläisissä arkistoissa, esimerkiksi Venäjän keskusarkistossa, sotilasarkistossa ja turvallisuuspoliisi FSB:n arkistossa Moskovassa.
Osa tiedoista on luokiteltu salaisiksi. Jos vangille ei ole tehty kunnianpalautusta eli rehabilitaatiota, omaisten on hyvin vaikeaa päästä tietoihin käsiksi. Rehabilitaatioprosessissa poliittisista syistä vangittu saa Venäjän sisäministeriöltä asian toteavan kirjeen ja joskus myös nimellisen rahallisen korvauksen.
Se tiedetään, että Norillagin vankien joukossa oli noin 22 kansallisuuden edustajia, myös Neuvostoliitossa suomalaisiksi luokiteltuja inkerinsuomalaisia. Tarkkaa tietoa siitä, paljonko heitä tuotiin Norilskiin, ei ole. Inkeriläisiä vainottiin Neuvostoliitossa kulakkeina eli vauraina maanomistajina ja vihollismaalle Suomelle potentiaalisesti lojaaleina kansanvihollisina.
Norilskista länteen sijaitsevan satamakaupunki Dudinkan kaupunginmuseon pienen Norillag-osion seinältä löytyy yksi todiste suomalaisista vangeista: Teloitettujen vankien nimilistaan, noin seitsemänkymmenen nimen joukkoon, on merkitty Suomen puolella 1904 syntynyt Eino Germanovich Saleva. Viranomaiset kirjasivat vankien tietoihin venäläiseen tapaan myös näiden isännimet eli patronyymit. Germanovich on kenties johdettu Hermanni-nimestä.
Alempana listassa on vuonna 1905 syntynyt Mihail Ivanovich Uttu. Hänen syntymäpaikkansa Leningradin piirissä ja suomalainen sukunimi viittaavat inkerinsuomalaisuuteen.
Norillagille päätyi myös Neuvostoliittoon Pohjois-Amerikasta ja Suomesta muuttaneita suomalaisia kommunisteja.
Vähemmistökansallisuuksien lisäksi suuri osa vangeista oli poliittisia toisinajattelijoita, huonoon huutoon joutuneita kommunistisen puolueen jäseniä tai älymystön edustajia.
Norillagiin joutui myös huomattava määrä kaivosteollisuudelle hyödyllisiä insinöörejä ja malmialan ammattilaisia – usein tekaistuista syistä pidätettyinä.
Norilskista kasvoi Stalinin ajan jälkeen merkittävä teollisuuskeskittymä, jolla oli myös ulkomaisia kumppanuuksia.
Kaivosteollisuuden saasteet ovat tuhonneet Norilskin puut 15 kilometrin säteellä kaupungista.
Myös Norilskin nykypäivä pyörii kaivosteollisuuden varassa.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Norilskin malmikaivoksen sai haltuunsa oligarkki Vladimir Potanin, jonka pääomistuksessa siitä tuli yksityisyritys NorNickel. Yhtiö on nykyisin yksi maailman suurimpia nikkelin tuottajia ja jalostajia.
Yhteys Suomeen on yhä olemassa: yhtiö omistaa Harjavallassa sijaitsevan nikkelinjalostamon, joka on käytännössä sen ainoa jäljellä oleva ulkomainen omistus. Oligarkki Potanin on myös yksi jääkiekkojoukkue Jokerien uusista rahoittajista.
Norilskissa kaivosteollisuuden läsnäolon huomaa nenässään heti kaupunkiin saavuttaessa.
Ilmassa haisee siltä kuin taivaalle olisi räjäytetty miljoona ilotulitusrakettia.
Vaikka kaivosten vanhimmat tuotantolaitokset, vuonna 1942 perustettu nikkelisulattamo ja -tehdas, suljettiin pari vuotta sitten päästöjen vähentämisen toivossa, saasteet tuntuvat yhä. Hengityselimiin päästessään piippujen ilmaan puskema rikkidioksidi laittaa yskimään ja kertyy kirveleväksi kalvoksi kitalakeen.
Norilsk on Venäjän saastuneimpia kaupunkeja.
Saasteiden vuoksi 15 kilometrin säteellä Norilskin keskustasta suurin osa tienpientareilla seisovista puista on kuolleita. Oksansa pudottaneita puunrunkoja törröttää lumihangessa kuin luurankoja.
Vuonna 2016 Norilskista länteen virtaava Daldykanjoki värjäytyi punaiseksi. Daldykanjoki yhtyy myöhemmin Jeniseijokeen ja päätyy Jäämereen. NorNickel kiisti ensin saastuttaneensa jokea, mutta se myönsi lopulta, että värjäytyminen johtui kaivoksessa sattuneesta vuodosta.
Neuvostoaikaan Norilskissa asuvat pystyttiin tunnistamaan hampaiden perusteella, sillä päästöt värjäsivät hammasluun tummaksi.
NorNickel on tätä nykyä kaupungin suurin työllistäjä ja ihmisille tärkeä. Siksi monet eivät protestoi sen aiheuttamia ympäristöpäästöjä. Saasteista ja rankasta ilmastosta huolimatta Norilskiin muutetaan edelleen eri puolilta Venäjää ja entisistä neuvostotasavalloista. Suurin syy on työ ja hyvä palkka.
Kaivoksessa ansaitsee kuukaudessa 50 000–200 000 ruplaa eli 660–2 600 euroa, kun keskipalkka Venäjällä on noin 42 000 ruplaa eli 560 euroa.
Aleksei on työskennellyt kaivoksella jo 23 vuotta.
Virallinen eläkeikä koittaa Alekseille vuoden kuluttua.
Aleksei valvoo työmiesten kulkua kaivoksen uumeniin. Hissi kuljettaa heidät 475 metrin syvyyteen.
Norilskin alla kulkee satoja kilometrejä kaivoskäytäviä.
Kaivoksen pimeillä käytävillä tärkein valonlähde on jokaisen työntekijän varusteisiin kuuluva lamppu.
Kivilohkareita kuljettava lastaaja toimii kauko-ohjauksella.
Nykyisin kaivoksen työt ovat pitkälle koneistettuja.
Aleksein työmaalle mennään hissillä maan uumeniin, 475 metrin syvyyteen.
Matkalla korvat menevät lukkoon. Perillä haisee kostea maa ja työkoneista lähtevä dieselin katku.
Kun vankileiri Stalinin kuoleman jälkeen suljettiin, kaivostoimintaa haluttiin jatkaa. Neuvostohallinnon piti alkaa houkutella työläisiä kaupunkiin hyvillä palkoilla ja työsuhde-eduilla.
Nykyisin työ Norilskin kaivoksissa ei ole rangaistus vaan tavoiteltu ammatti.
– Aluksi vähän järkytyin työni olosuhteista, mutta nyt olen jo tottunut, Aleksei sanoo.
Aleksei muutti Norilskiin 23 vuotta sitten Tšitasta, Taka-Baikalian aluepiiristä Kaakkois-Siperiasta. Nyt hän työskentelee pääinsinöörinä Komsomolskyin kuparikaivoksessa, yhdessä NorNickelin lukuisista kaivoksista.
Suomalaisuus on läsnä myös kaivoksen uumenissa: suomalaisen NorMetin valmistama vaunu kuljettaa työläisiä paikasta toiseen, ja suomalainen Sandvikin pora auttaa louhimisessa.
Kaivoksessa 17 vuotta töissä ollut Allan käyttelee monen tonnin painoista lastaajaa näppärästi kauko-ohjaimella.
– Tämä on kuin pleikkaria pelaisi, Allan kuvailee työtään.
Nilkkoja myöten savisessa vedessä, otsalampun valokeilan perässä kaivoskäytävillä kahlatessa voi kuvitella, millaista työ on ollut vankileirin aikaan ennen lämmitystä ja koneita.
Neuvostohallinnolla ei ollut kannustinta kehittää kaivosten teknologiaa niin kauan kun vankityövoimaa oli saatavilla. Vangit tekivät työtä Norilskin äärimmäisissä olosuhteissa käytännössä käsin.
Kaivosta perustettaessa vangit purkivat Jeniseijokea pitkin läheiseen Dudinkan satamakaupunkiin saapuneen rakennusmateriaalin käsipelillä: he seisoivat vyötäröään myöten vedessä ja raahasivat sementtiä, koneita sekä kaksi höyrylaivaa maihin. Samaiseen satamaan rahdattiin myös Norilskin käyttämä vankityövoima ja satoja Leningradin piirityksen yhteydessä karkotettuja inkerinsuomalaisia. Heidät suljettiin pakkotyöleireille läheisille metsätyömaille.
Kun kaivokset saatiin pystyyn, vangit kaivoivat kellon ympäri kestäneissä vuoroissa hiiltä ja malmeja ja rakensivat niin kaivoksen tehtaat kuin niiden ympärille syntyneen kaupungin asuintalotkin. Vankien kaivamaa metallia käytettiin Neuvostoliiton sotateollisuudessa.
Hurjimpien arvioiden mukaan jopa 250 000 Norillagin vangeista menehtyi kylmään, nälkään ja raskaaseen työhön. Tarkkaa lukua ei ole selvitetty.
Kuljetusvaunun ajovalot pyyhkäisevät kaivoskäytävän katonrajaan ripustettuun kylttiin. ”Muista, että sinua odotetaan kotona”, siinä lukee.
Taukotiloissa työmiehet lepäävät melulta ja hajuilta. Metallikotelossa kulkee mukana kaasunaamari.
Kaivoksessa on wifi-verkon lisäksi käytössä perinteistä teknologiaa.
Työntekijälle annetaan suojavaatteet, saappaat, kypärä ja hanskat.
Stalinin muotokuva on esillä NorNickelin kaivoksen hallintorakennuksen käytävällä.
Yhdentoista näyttelijän joukko esiintyy NorNickelin henkilökunnalle Voitonpäivän kunniaksi.
Esityksen päätteeksi tehtaan johto kipuaa lavalle näyttelijöiden kanssa yhteiskuvaan.
44-vuotiaalla Alekseilla on eläkkeeseen enää vuosi. Yksi kaivostyön houkuttelevimmista eduista on varhainen eläkeikä.
Nornickelin Meidän koti -niminen ohjelma tukee työntekijöiden asunnon ostamista esimerkiksi Moskovasta, Pietarin seudulta tai vaikkapa aurinkoisesta Sotšista.
Aleksein tytär on jo päässyt nauttimaan isänsä työn hedelmistä. Hän opiskelee Moskovassa ja asuu isänsä ostamassa asunnossa. Alekseikin aikoo lähteä, mutta ei Moskovaan.
– Se on kiva paikka käydä, mutta ei asua. Ehkä palaan Tšitaan, kotiseudulleni, hän huikkaa ja katoaa pukukoppiin vaihtamaan vaatteita.
Työpäivän päätteeksi on vuorossa juhlat. Seuraavana päivänä, toukokuun yhdeksäntenä, koko Venäjä juhlii Neuvostoliiton voittoa natsi-Saksasta toisessa maailmansodassa.
Voitonpäivän aaton kunniaksi Alekseikin on vaihtanut työvaatteensa violettiin pukuun. Hän istuutuu kaivoksen hallintorakennuksen auditorioon yhdessä parinsadan kollegansa ja kaivoksen johtoportaan kanssa. Lavalla ammattinäyttelijöiden joukko esittää musikaalina Venäjän virallisen version toisen maailmansodan voiton vaiheista.
Spektaakkelin alussa nuoriso toteaa isoisälleen lukeneensa netistä, että toisen maailmansodan historiasta on monta tulkintaa ja että joidenkin mielestä Stalinkin oli sodan aikaan hakoteillä. Veteraanivaari nojaa pyörätuolissaan taaksepäin ja päättää kertoa lapsenlapsilleen “kuinka kaikki oikeasti meni”.
Vaarin muistoista lavalle nouseva puna-armeija on monikulttuurinen: pääroolin komeimpia lauluja kajauttelee kazakstanilainen, kyläläistytöt ovat ukrainalaisia. Neuvostoliiton riveissä fasismia vastaan taistelevalle virolaishahmolle on epähuomiossa osunut liettualainen nimi, Vytautas.
Auditorion ulkopuolella käytävillä riippuu kaivoksessa työskennelleiden sotaveteraanien kuvia. Stalinin potretti komeilee ylipäällikkönä sotatoimia johtaneiden kenraalien ja marsalkkojen joukossa.
Pidetäänkö NorNickelissä muistotilaisuuksia myös pakkotyövangeille, jotka rakensivat Norilskin kaivokset ja kaupungin?
Aleksein tietojen mukaan ei. Hän on työskennellyt kaivoksessa 23 vuotta eikä tiennyt vuoren rinteessä seisovasta vankien muistomerkkialueesta, vaikka kaivosyhtiö NorNickel on tukenut sen rakentamista.
Nuorten soittokunta esiintyi ostoskeskuksessa voitonpäivänä.
Neuvostoliiton lippuja näkyy voitonpäivän juhlinnassa Venäjän lippujen rinnalla.
“Ukkimme taisteli puna-armeijassa ja mummomme jäi yksin pienten lasten kanssa saksalaisten valtaamille alueille", siskokset Valentina ja Irina muistelevat.
“Voitonpäivä täyttää minut ylpeydellä,” sanoo ukkinsa kuvaa kantava Natalia.
Voitonpäivän kulkueita kutsutaan Kuolemattomiksi rykmenteiksi.
Seuraavana päivänä kansa vaeltaa pitkin Norilskin pääkatua Leninskajaa. Sen päässä kohoaa NorNickelin pääkonttori yhdessä parhaiten säilyneistä Stalinin ajan rakennuksista.
Väki kerääntyy Kunnian aukiolle FSB:n päärakennuksen eteen.
– Hiljentykäämme minuutiksi kunnioittamaan veteraaniemme muistoa, kaiuttimista kajahtaa.
Koko aukio hiljenee, ihmiset pyyhkivät silmiään. Juhlapuheiden ja armeijan paraatimarssien jälkeen alkaa kulkue, jossa tuhannet norilskilaiset kantavat sodassa palvelleiden omaistensa kuvia soittokunnan soittaessa.
Aukion seinään on maalattu sotavuodet 1941–1945. Ilma on sakeanaan liikutusta ja lippuja, sirpit ja vasarat liehuvat rinta rinnan nykypuolueiden lippujen ja jalkapallojoukkueiden viirien kanssa.
Myös Valentina ja Irina seisovat Kunnian aukiolla kyltit käsissään. Sisarukset ovat kumpikin lukion opettajia ja paikalla oppilaidensa kanssa. Kyltteihin on kiinnitetty oppilaiden isoisovanhempien kuvia.
He kertovat olevansa kotoisin “mantereelta” eli sisämaasta. Norilsk sijaitsee melkein kolmen tuhannen kilometrin päässä Moskovasta. Kaupungista ei ole lainkaan sisämaahan vievää maantietä. Perille pääsee vain laivalla Jeniseitä pitkin tai lentäen. Kaupunki on niin eristyksissä, että Norilskissa viitataan muuhun Venäjään yleensä mantereena.
– On tärkeää muistaa, mitä aiemmat sukupolvet joutuivat kestämään ja uhraamaan nykyisen elämämme vuoksi, Valentina sanoo.
Kun puheeksi tulevat Stalinin vainot ja Norilskin rakentaneet vangit, naisten katse kääntyy alaviistoon.
– Ne olivat vaikeita aikoja, sisarukset nyökkäävät ja vaikenevat.
Soittokunta puhkeaa soittamaan Venäjän kansallislauluksi muutettua Neuvostoliiton hymniä.
Armeijatyyliset asusteet ovat suosiossa voitonpäivän aikaan.
Norilskissa voitonpäivän kulkueeseen osallistui tuhansia kaupunkilaisia.
Sotilaiden paraati on voitonpäivän juhlinnan näyttävimpiä osuuksia.
Lapset puetaan toukokuisiin voitonpäiväjuhliin lämpimästi.
Voitonpäivää juhlitaan myös Leninskajan varrella seisovassa Norilskin kaupunginmuseossa, johon on juhlan kunniaksi ilmainen sisäänpääsy.
Museon kaikki kolme kerrosta ovat pullollaan innokkaita kaupunkilaisia. Lapsille on ohjelmassa lelupanssarivaunujen maalausta, yläkerrassa pelimanni vetää sotaveisujen ja iskelmien yhteislaulua.
Museon kolmannen kerroksen kapealla parvella sijaitsee Norilskin vankileiriä käsittelevä osasto. Siellä ei ole tungosta.
Pari ihmistä kiertää katselemassa seinille ripustettuja vankien kuvia, piirustuksia ja pienille lappusille kirjoitettuja otoksia vankien elämästä leirillä. Yhdelle niistä on naputettu kirjoituskoneella puhtaaksi vankien avunpyyntö vankien kapinan ajoilta vuodelta 1953:
– Ne ampuvat ja nälkiinnyttävät meitä! Pyydämme Oikeudellista komiteaa paikalle. Pyydämme neuvostokansalaisia auttamaan. Ilmoittakaa neuvostojohdolle Norilskin vankeihin kohdistuvasta tyranniasta.
Voitonpäivälaulu pauhaa alemman kerroksen kaiuttimista.
– Voiton päivä, se on juhla hopeaa ohimoillaan, se on iloa kyynelten läpi!
Vankileirin kokoa ei mainita näyttelyn yhteydessä, vaikka Norillagilla on lusinut kolminkertainen määrä ihmisiä Norilskin noin 170 000 nykyasukkaaseen verrattuna. Myöskään Gulag-järjestelmän mittakaavaa ei tuoda esiin. Järjestelmässä oli tuhansia leirejä ympäri Neuvostoliittoa ja vankeina arvioidaan olleen yli 18 miljoonaa ihmistä.
Norilskissa vankileiriajat eläneitä tai heidän jälkeläisiään on jäljellä enää vähän. Kaivoksille vapaasti töihin saapuneet työntekijät muuttavat nykyään eläköidyttyään yleensä pois, joten vanhuksia ei kaupungilla juuri näe.
Yritys tavata kaupungin historiaa monelta vuosikymmeneltä muistavaa ikääntynyttä norilskilaista epäonnistuu. Haastattelun antamista harkitsi 80-vuotias nainen, jonka isä oli venäjänsaksalainen vanki. Lopulta hän kieltäytyy tapaamisesta sanoen, ettei koe mukavaksi jakaa ulkomaalaisille tietojaan.
Varovaisuus on ymmärrettävää. Stalinin vainoissa piinattujen venäjänsaksalaisten rehabilitointia eli kunnianpalautusta ei ole täysin tehty vieläkään.
Riippumattoman venäläisen Levada-tutkimuslaitoksen huhtikuisen kyselyn mukaan myönteiset käsitykset Stalinista ja hirmutekojen oikeutuksesta ovat vahvistuneet Venäjällä. Stalinin uhrien asemaa puolustanut Memorial-järjestö julistettiin vuonna 2015 ulkomaalaiseksi agentiksi, ja alkuvuodesta Venäjän oikeusviranomaiset aloittivat sen tutkinnan.
Venäjän Karjalassa museonjohtaja ja historiantutkija tuomittiin hiljattain pitkiin vankeusrangaistuksiin pedofiliasyytteistä heidän kritisoituaan Venäjän viranomaisten esittämää uutta Stalinin vainoihin liittynyttä teoriaa. Uuden teorian väitteen mukaan Stalinin vainojen uhrien tunnetussa joukkohaudassa Karjalan tasavallan Sandarmohissa olisikin jatkosodassa Neuvosto-Karjalan miehittäneiden suomalaisten teloittamia venäläisiä sotavankeja.
Enemmistö venäläisistä ajattelee kuten suomalaisten kaivostyöläisten avustajana työskennellyt Larisa:
– Stalinista puhutaan paljon pahaa, mutta hän oli johdonmukainen ihminen, joka teki sen mitä pitikin.
Kysyttäessä Stalinin kymmenistä miljoonista uhreista Larisa toteaa:
– Tämä on vaikea paikka hallita, ei kuten muut maat Euroopassa.
Kirjoittaja valmistelee tietokirjaa inkerinsuomalaisista. Pakkasen inkerinsuomalainen suku on ollut karkotettuna ja vankina Stalinin aikana eri puolilla Neuvostoliittoa, myös Norilskissa.